Ehdottaessani sopuratkaisua kirkossa vellovaan parisuhdekiistaan olen huomannut, että yksi ratkaisua eniten vaikeuttavista tekijöistä on aikoinaan naispappeuskiistan yhteydessä hyväksytty #ponsi ja sen yhteydessä annetut tyhjät lupaukset, jotka myöhemmin petettiin. Se taisi syödä kirkon sisäistä luottamusta enemmän kuin kukaan kehtaa myöntää.
Olisiko aika käydä kunnon keskustelua siitä, miten edellinen kriisi hoidettiin? Menikö kaikki niin kuin piti vai olisiko menettelytavoista jotain opittavaa käsillä olevan riidan ratkaisemisessa? Miten voisimme palauttaa luottamuksen niin, että osapuolten välille voisi syntyä mahdollisuus oikeasti löytää yhteinen ratkaisumalli? Ja voisivatko loukatut osapuolet antaa anteeksi, puolin ja toisin?
Virkakysymyksen valossa ymmärrän hyvin, miksi monet konservatiivit empivät kaikkia kompromisseja. Ymmärrän myös sen, että monet naispapit ovat tulleet loukatuiksi ja on vaikea kokea yhteyttä sellaisen kanssa, joka ei hyväksy pappeuttasi tai sukupuoltasi.
Toisaalta sopu on ainoa vaihtoehto. Mikäli liberaalimpi siipi ei suostu neuvotteluratkaisuun ja sitoudu aidosti sen tulokseen, tappelu jatkuu ainakin seuraavat 10 vuotta (koska määräenemmistö). Mikäli taas konservatiivit eivät nyt suostu neuvottelemaan, heiltä ei seuraavassa vaiheessa enää ehkä kysytä. Jo nyt niiden ehdokkaiden määrä, jotka eivät suostu mihinkään muuhun kuin konsujen pakottamiseen ruotuun, on kasvamassa huolestuttavasti. Jos siis konsut haluavat varmistaa elintilansa kirkossa yhteiskunnan ja kirkon liberalisoituessa, on neuvoteltava nyt.
Onko jotain mieltä erota kirkosta sen tähden ettei muutosta hyväksy ? Varsinkaan silloin kun kirkon on todennut oikein sopivaksi itselleen, eikä mitään lähellekään vastaavaa ole mahdollista saada tilalle?
Joten sopeutuminen on mielestäni ainoa mielekäs mahdollisuus.
Pekka: ”Onko jotain mieltä erota kirkosta sen tähden ettei muutosta hyväksy ?”
Kirkosta eroamisessa on mieltä aina ja kaikissa tapauksissa.
Tässä se nyt taas nähdään. Taitaa käydä niin, että kirkollisten spn-vihkimisten toteutuminen johtaa yllättävän nopeasti siihen, että avioliittoa saa mielessään pitää miehen ja naisen välisenä. Kunhan vain käytännössä vihkii kaikki parit, jotka omalle toimitusvuorolle osuvat. Ja jos erehtyy liian selvästi opettamaan avioliitosta naisen ja miehen välisenä, syyllistyy sekä kirkon yhteisten päätösten kyseenalaistamiseen ja syrjintään. Tämä perustellaan sitten raamattuteologisesti vetoamalla Galatalaiskirjeen kolmannen luvun loppujakeisiin sekä luomiskertomuksen uudelleentulkinnalla. Paavalin opetuksista Roomalaiskirjeen 1.luvussa päästään kätevästi eroon toteamalla vaikka niin, että se, mitä apostoli kirjoitti, ei enää voi olla voimassa. Ja yllättävän pian kasvaa teologipolvi, jolle nämä tulkinnat ovat itsestään selvyyksiä. Vestigia terrent sanoivat jo muinaiset roomalaiset.
Marko S.,
tuskin kukaan haluaa vihkipappia, joka tekisi hommansa vastahakoisesti, ehkä mieluiten julistaisi avioon aikovan sateenkaariparin syntiuseksi ja toivottaisi matkalle helvettiin. En ainakaan minä – jos olisin aikomassa avioon.
Ei ole syytä maalata pirua seinälle. Norjassa on pärjätty hyvin sen päätöksen kanssa, jonka mukaan papilla on omantunnonperustein vapaus pidättäytyä vihkimästä. Miksei siis meilläkin.
”joka tekisi hommansa vastahakoisesti, ehkä mieluiten julistaisi avioon aikovan sateenkaariparin syntiuseksi ja toivottaisi matkalle helvettiin.”
-Eikö tuossa nyt olisi riittänyt tuo ”tekisi hommansa vastahakoisesti”…
Ei pidä maalata piruja seinille. Eikä myöskään liioitella, vaikka kovasti tekisikin mieli…
Sjöblom: ”Tämä perustellaan sitten raamattuteologisesti vetoamalla Galatalaiskirjeen kolmannen luvun loppujakeisiin sekä luomiskertomuksen uudelleentulkinnalla. Paavalin opetuksista Roomalaiskirjeen 1.luvussa päästään kätevästi eroon toteamalla vaikka niin, että se, mitä apostoli kirjoitti, ei enää voi olla voimassa….”
Niin se maailma – ja uskonnot sen ohella – vaan muuttuvat ja ovat aina muuttuneet.
Piispa Olavi
https://www.lhpk.fi/piispa-olavi-rimpilaisen-muistolle/
.
Sari Weckroth: ”Mitä tarkoittaa tuo ‘toiminnanvapaus?”
Jos esitit kysymyksen minulle, niin valitettavasti en voi asiaa enempi valaista. Kyseessä on ponnen teksti ja jos siitä haluaa saada vielä selkokielisemmän ilmaisun, niin pitää kysyä asiaa ilmeisesti lakimieheltä.
Minulle virkauudistus on selvä kuin ”pläkki” ja ajattelen, että se on epäselvää vain kirkkomme ”änkyröille”.
No, vaikka en ole tässä asiassa, eli virkakysymyksessä liberaali, niin vaikuttaa melkein, että juuri tuo sana ”toiminnanvapaus” on sen verran tulkinnanvarainen, että se on voinut antaa tuon ajan ja asian konservatiivipuolelle viestin, että heille annetaan kirkossa mahdollisuus elää, ja toimia, vakaumuksensa mukaisesti. Niin että ei velvoiteta työskentelemään naispappien kanssa.
Kun taas liberaalipuolelta, on lyöty nuija pöytään sille, että ”asia on selvä kuin pläkki”, ja jos alkavat inistä jotain, ettei annetakaan toiminnanvapautta, niin sanotaan ettei sitä koskaan luvattukaan kuten he luulivat.
Pidin aiemmin itsekin naispappeuden vastustajia harmillisina änkyröinä, mutta tämä uusi asetelma molemminpuolisine tuomitsemisineen auttoi paremmin asettumaan heidän asemaansa.
Siis virkakysymyksessä en ole konservatiivi, oli tarkoitus kirjoittaa 🙂
Sari Weckroth: ”Kun taas liberaalipuolelta, on lyöty nuija pöytään sille, että “asia on selvä kuin pläkki”, ja jos alkavat inistä jotain, ettei annetakaan toiminnanvapautta, niin sanotaan ettei sitä koskaan luvattukaan kuten he luulivat.”
En usko että, tilanteeseen on vaikuttanut kenenkään”ininä”, mutta kun naispappeuden vastustajat ovat alkaneet ”vesittää” tehtyä päätöstä omilla toimillaan, kuten Jumlanpalvelusyhteisöt, joihin ei naispappia ja pappisvihkimykset ulkomailla j.n.e. niin tilannetta on pantu kuriin liberaalien taholta. (Em. on tietenkin yksi keskustelun aihe johon en lähde mukaan, sillä kannatan tiukasti tehtyä päätöstä, jonka mukaan papinvirka on avattu myös naisille. Siis sakkotuomio syrjijälle l. lainrikkojalle on mielestäni ihan OK.)
Eivätkö virkauudistuksen vastustajat kunnioita kirkon päätöksiä? Eivätkö he tajua, että heillä on vaihtoehtoja esim. Lähetyshiippakunta ja miespappien suorittamat messut. Ensi pyhänä on kotikirkossani miespappien suorittama messu ja niitä on vuoden aikana aika paljon ympäri Suomea.
Leo Tihinen. En oikein ymmärrä, miksi juuri kirkon 2000-vuotisen käsityksen edustajien pitäisi lähteä jonnekin muualle omasta hengellisestä kodistaan.
Jorma Hentilä. Vielä kerran: Spn-vihkimisten hyväksyminen kirkossa johtaa vääjäämättä siihen, että siitä kieltäytyviä aletaan syrjiä virantäytöissä. Kyse on vain aikataulusta. Puheet lakiin kirjattavasta kieltäytymisoikeudesta ovat mielestäni vain taktisia myönnytyksiä.
Virkakysymyksen antamien kokemusten ja Ruotsin kirkon kehityksen tiimoilta on helppo ennustaa, että yhä useammat seurakunnat (ja hiippakunnat) alkaisivat kaikista pykälistä ja lupauksista riippumatta profiloitua ”tulkaa kaikki” -seurakunniksi (hiippakunniksi). Spn- parien vihkimisestä kieltäytyviä siedettäisiin pitkin hampain, painostettaisiin siirtymään muualle tai vaikenemaan. Samalla uuden avioliittokäsityksen kannattajat lisääntyvät avainpaikoilla kulisseissa junailtujen virantäyttöjen avulla. Moni konservatiivi hakeutuisi sinne, missä vielä voisivat toimia. Samalla konservatiiviset papit ja seurakunnat saisivat osakseen taitavasti esitettyä kielteistä huomiota ja leimattaisiin rakkaudettomiksi ja syrjiviksi ongelmaseurakunniksi … Ja teidän näkökulmastanne tällainen leima olisi toki aivan luonnollinen. Eihän kukaan meistä toki halua edistää rakkaudettomuutta tai kovuutta. Edes nyt, kun käsitämme täysin vastakkaisilla tavoilla sen, mikä on lopultakin on rakkaudellista. Lopuksi todettaisiin joidenkin vuosien kuluttua, että vain pieni vähemmistö kieltäytyy vihkimästä ja todettaisiin vähän nolostellen, että muutos oikeaan suuntaan tapahtuu kyllä, mutta hitaasti…
Kysyn ilman sarvia ja hampaita kysymyksen, jota osa minunkin seurakuntalaisistani kyselee: Olisiko sellaisessa kirkossa, joka sallisi spn-parien kirkollisen vihkimisen, edes mahdollista opettaa avoimesti avioliitosta juuri miehen ja naisen välisenä liittona tai edes vihjata, että ei-heteroseksuaalinen seksi olisi jotenkin syntiä tai epäkristillistä? Vaikka kirkko ei virallisesti muuttaisi avioliittokäsitystään ja julistaisi tällaisia käsityksiä vääriksi.
”kun naispappeuden vastustajat ovat alkaneet “vesittää” tehtyä päätöstä omilla toimillaan, kuten Jumlanpalvelusyhteisöt, joihin ei naispappia ja pappisvihkimykset ulkomailla j.n.e. niin tilannetta on pantu kuriin liberaalien taholta.”
-Ymmärrän tämän. Ja tätä itsekin pidin hyvänä asiana, kun homma kieltämättä meni vastustajien puolelta vähän överiksi…
Mutta silti… Onko vanhan virkakannan edustajilla enää minkäänlaista toiminnanvapautta kirkossa?
Ja kuten sanottua, tässä on kirkon virallinen (muuttunut) kanta vs. muutamat harvat vanhassa kannassa pysyvät.
Vihkimiskysymyksessä kirkolliskokouksessa (muutoksen) vastustajat ovat toistaiseksi enemmistössä, ja kirkon virallinen kanta ei ole muuttunut.
”Olisiko sellaisessa kirkossa, joka sallisi spn-parien kirkollisen vihkimisen, edes mahdollista opettaa avoimesti avioliitosta juuri miehen ja naisen välisenä liittona tai edes vihjata, että ei-heteroseksuaalinen seksi olisi jotenkin syntiä tai epäkristillistä?” En puutu tuohon kysymykseen mahdollisuudesta. Kysyn sen sijaan, onko kirkon opetuksen ydin osoittaa tuo tai tämä elämänmuoto syntiseksi tai epäkristilliseksi? Eikö synti ole perimmiltään muuta kuin ajatuksia, sanoja ja tekoja? Katekismus sanoo synnin olevan sydämen luopumista Jumalasta. Tästä jumalattomuudesta nousevat sitten aistillisuus, maailmallisuus, itsekkyys, ylpeys, epäusko ja kapina. Seurauksena on pahuutta, tyhjyyttä, levottomuutta, kärsimystä, paatumista, vihaa, kateutta, riitaa, väkivaltaa, turmelusta ja onnettomuutta (Lista on edelleen 1948 katekismuksesta kerätty). Tässä on minusta kelvollinen mittatikku vaikapa lähimmäisen ihmissuhteiden arvioimiseen. Hyvyyttä, merkityksellisyyttä, tyyneyttä, herkkyyttä, lempeyttä, sopuisuutta ja onnea tuottava parisuhde on tuskin ’syntiä ja epäkristillistä’ vaikka se olisi toisten mielestä ’luonnoton’.
Martti P. Kysymys tuossa edellä taisi olla että ”onko mahdollista edes vihjata että ei-heteroseksuaalinen seksi olisi syntiä tai ei-kristillistä?”
Sen sijaan että tässä kohden aletaan kauhistella miten ”joitakin kiinnostaa vaan nuo makuuhuoneasiat”, voisi vastata kysymykseen.
Ihmissuhteiden hyvyys, merkityksellisyys lempeys, sopuisuus, tyyneys, herkkyys ja onnea tuottavuus ovat aina hyviä asioita. Mutta niisä ei voi aina koota barrikadia, jonka taakse piiloudutaan ja hukutetaan sekä kysytty kysymys että vastaus sanahelinään.
Eli voi ja pitäisi, mielestäni, sanoa suoraan jos katsoo että minkäänlainen seksin ja seksuaalisuuden toteuttamisen muoto ei ole oman näkemyksen mukaan syntiä.
Mutta: saako opettaa että on?
”Pitäisi sanoa suoraan jos katsoo, että minkäänlainen seksin ja seksuaalisuuden toteuttamisen muoto ei ole oman näkemyksen mukaan syntiä.” Yksinkertaistaen voisi sanoa, ettei muoto olekaan syntiä vaan sisältö. ”Te puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus, puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi! – Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samalla tavoin tekin olette hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä.”
” Yksinkertaistaen voisi sanoa, ettei muoto olekaan syntiä vaan sisältö.”
-Niin?
…
Ja jatkaisitko tästä, ja avaisitko tätä, kiitos.
(Lopun pitkä raamattusitaatti oli tässä yhteydessä, anteeksi vain, tarpeeton. Ja kaipaisi selvennystä miten se liittyy tähän.)
Ihan oikeasti. Olisiko mahdollista saada selkeää ja kattavaa vastausta. Selkeä ei tarkoita samaa kuin mahdollisimman lyhyt. Vaan sellainen missä on mahdollisimman vähän turhaa ja epäselvää tekstiä.
”ettei muoto olekaan syntiä vaan sisältö.”
-Eli. Mikä ”muoto” ja mikä ”sisältö”? Tässä yhteydessä.
Olen koettanut ymmärtää, mutta vaikeaa se on, miksi konservatiivikristityt – huono termi, mutta en keksi parempaa – ovat niin kiinnostuneita ihmisen seksuaalisuudesta. Kyse ei ole vain tämän päivän ilmiöstä tai samaa sukupuolta olevien avioliiitosta. Samanaikaisesti kun jahdataan syntejä seksuaalielämän alueelta ja pidetään niistä meteliä, jätetään vähälle huomiolle tai tyystin huomiotta muunlaiset synnit.
Ja lisäksi seksuaalielämän alueella kärki kohdistuu ei-heteroseksaalisiin lähimmäisiin, joiden seksuaalisuus leimataan jo sinänsä synnilliseksi. Katse on kiinnittynyt Paavalin kirjeiden ja Mooseksen kirjojen muutamaan jakeeseen, joita toistellaan.
Olen ymmärtänyt – enkä ilmeisesti ole väärässä -, konservatiivinen kristillisyys korreloi usein oikeistolaisuuteen politiikassa. Jäävätkö muun muassa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät synnit varjoon siksi, että niihin puuttuminen tarkoittaisi oman puolueen arvostelua?
”Mikä muoto ja mikä sisältö?” Siivo miehen ja naisen seksi aviovuoteessa voi olla teeskentelyä ja vääryytä, jos puolisot eivät ilmaise sillä kiintymystä ja hellyyttä toisiaan kohtaan, vaan ainoastaan toteuttavat omia tarpeitaan tai alistuvat toisen tarpeiden toteuttamiseen. Miesparin tai naisparin rakastelu oudolla tavalla erikoisessa paikassa voi puolestaan olla syvällisen rakkauden kaunis juhla.
”Siivo miehen ja naisen seksi aviovuoteessa voi olla teeskentelyä ja vääryytä, jos puolisot eivät ilmaise sillä kiintymystä ja hellyyttä toisiaan kohtaan, vaan ainoastaan toteuttavat omia tarpeitaan tai alistuvat toisen tarpeiden toteuttamiseen.”
—
-Tästä samaa mieltä.
” Miesparin tai naisparin rakastelu oudolla tavalla erikoisessa paikassa voi puolestaan olla syvällisen rakkauden kaunis juhla.”
—
-Tämän ymmärrän, jopa sillä tasolla, että osapuolille se voi olla aidosti ilon ja yhteenkuuluvuuden kokemus.
Vaikka olenkin sitä mieltä, että eroottinen ja seksuaalinen kanssakäyminen ei kuulu samaa sukupuolta olevien välille, vaikka rakkaus näiden välillä voi olla intiimiä, kuin myös yhteiselämä kaunista ja hyvää.
Kiitos vastauksesta. Nyt selkeni tältä osin.
”Olen koettanut ymmärtää, mutta vaikeaa se on, miksi konservatiivikristityt – huono termi, mutta en keksi parempaa – ovat niin kiinnostuneita ihmisen seksuaalisuudesta. Kyse ei ole vain tämän päivän ilmiöstä tai samaa sukupuolta olevien avioliiitosta. Samanaikaisesti kun jahdataan syntejä seksuaalielämän alueelta ja pidetään niistä meteliä, jätetään vähälle huomiolle tai tyystin huomiotta muunlaiset synnit.”
—-
-Tämä on ymmärrettävä ajatus. En itsekään ajattele, että vakavimmat synnit tehdään tasaveroisessa ja toista rakastavassa suhteessa, jossa seksi ei ole osto- eikä myyntiväline eikä pelkkää himon tyydyttämistä.
Silti, oleellisin kysymys siinä voiko homopareja vihkiä, tai miten homoparisuhteisiin tulisi suhtautua, on juuri se seksi, ja seksuaalisuuden toteuttaminen. Tämä usein kierretään puhumalla siitä muusta. Siis kaikesta sellaisesta mitä edellä luettelit ja mitä vastaan ainakaan itselläni ei ole mitään.
—-
”Ja lisäksi seksuaalielämän alueella kärki kohdistuu ei-heteroseksaalisiin lähimmäisiin, joiden seksuaalisuus leimataan jo sinänsä synnilliseksi. Katse on kiinnittynyt Paavalin kirjeiden ja Mooseksen kirjojen muutamaan jakeeseen, joita toistellaan.”
—
-No, kuten edellä ehkä huomasit, raamatunlauseiden toisto voi olla harmillinen tapa välttää itse keskustelua, tai vaikuttaa siltä. Puolin ja toisin.
Mutta onko todella niin että ”seksuaalielämän kärki kohdistuu ei-heteroseksuaalisiin lähimmäisiin”?
Eiväthän homot juuri kiinnostaneet kirkossa ennenkuin alettiin vaatia vihkimistä ja siunaamista. Sitä ennen huomio oli esiaviollisessa seksissä, irtosuhteissa, avoliitossa elämisessä… Jos puhutaan konservatiivisimmasta siivestä.
—-
”Olen ymmärtänyt – enkä ilmeisesti ole väärässä -, konservatiivinen kristillisyys korreloi usein oikeistolaisuuteen politiikassa. Jäävätkö muun muassa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät synnit varjoon siksi, että niihin puuttuminen tarkoittaisi oman puolueen arvostelua?”
—
-Minusta tämä taas on turhaa ja tarpeettoman leimaavaa arvailua. Kirkossa olisi syytä puhua enemmän monista sellaisista asioista, jotka jäävät tämän kiistelyn varjoon.
Itse kysyisin, että onko se kirkon avioliitto- ja vihkimiskäytännön muuttaminen todella niin tärkeä, että sen vaatiminen, ja aina uudelleen esiinnostaminen vie huomiota kaikelta muulta?
Täällä eräät ovat jopa paheksuneet lähetysjärjestöjen tukemista, koska nämä vievät lähetyskentille ”konservatiivisia ja vanhentuneita näkemyksiään”…
Martti Pentti kirjoittaa jälleen samoin kuin itse ajattelen.
MITEN HARHA SYRJÄYTTÄÄ TOTUUDEN?
Kun harhan sallitaan päästä kirkkoon, havaitaan, että sillä on aina kolme kehitysvaihetta. Ensiksi se pyytää suvaitsemista. Sen ystävät sanovat enemmistölle: “Ei teidän tarvitse pelätä meitä; meitä on vähän ja me olemme heikkoja. Antakaa meidän vain olla rauhassa; me emme häiritse muiden uskoa. Kirkolla on opilliset norminsa; me emme tietenkään kajoa niihin. Me pyydämme ainoastaan sitä, ettei meidän yksityisiin mielipiteisiimme puututtaisi.”
Joksikin aikaa harha tyytyy tähän, mutta sitten se vaatii yhtäläisiä oikeuksia. Totuus ja harha ovat kaksi yhtä vahvaa voimaa. Kirkon ei tule tehdä mitään, mikä näyttää valinnalta niiden välillä; se olisi puolueellisuutta. On kiihkoilua vaatia suurempaa oikeutta totuudelle. Meidän tulee olla yhtä mieltä siitä, että olemme eri mieltä. Kaikki totuuden suosiminen sen tähden, että se on totuus, on puolueellisuutta. Se, mikä totuuden ja harhan ystävillä on yhteistä, on perustavaa. Kaikki se, mistä he ovat eri mieltä, on epäolennaista. Jokainen, joka panee viimeksimainituille asioille painoa, on rauhan häiritsijä kirkossa. Totuus ja harha ovat kaksi tasavertaista voimaa, ja kirkonmiehenä olemisen suuri salaisuus on säilyttää tasapaino niiden välillä.
Tästä harha etenee pian luonnolliseen päätepisteeseensä, mikä on vaatimus ylivallasta. Aluksi totuus suvaitsi harhaa rinnallaan. Sitten sitä itseään ainoastaan suvaitaan ja tätäkin kestää vain jonkin aikaa. Harha vaatii itselleen etuoikeutta päättää kaikissa kiistanalaisissa kohdissa. Se asettaa miehiä asemiin, ei enää huolimatta siitä, että he poikkeavat kirkon uskosta, kuten aluksi tapahtui, vaan tämän poispoikkeamisen johdosta. Heidän suosituksenaan on, että he hylkäävät tuon uskon, ja heille annetaan asema opettaa muitakin hylkäämään se ja tehdä heidät taitaviksi vastustamaan sitä.
Charles Porterfield Krauth (1823-1883). Sitaatti: Christian News 15.11.1999
Aamen! Paras kuvaus mitä olen kuullut ja lukenut asiasta.
Mielenkiintoinen totuus-logiikka lähes kahdensadan vuoden takaa. Tämä logiikka tietysti edellyttää, että jollakin on hallussaan koko totuus jostakin asiasta.
Ja tätä koko totuutta on siis puolustettava harhaa vastaan – jolloin harhaksi riittää, että se on vain toisenlainen, syvempi ja avarampi ymmärrys samasta asiasta.
Kyse on itse asiassa vain puhtaasta vallankäytöstä (tosin totuuden puolustamisen naamioon pukeutuneena): toisinajatteleville ei saa koskaan eikä missään asiassa antaa periksi (olipa kyse ns. ”konservatiivisista” tai ”liberaaleista” näkemyksistä).
Hyvin tekstissä kuvattiin myös prosessia, jossa koko totuuden haltijan ei koskaan tarvitse eikä pidä suostua avartumaan, syventelemään eikä varsinkaan muuttumaan missään, vaikka itse Herra apostoli olisi päinvastaista mieltä (vrt. Room 12:2).
Kun tältä pohjalta rakennetaan seurakuntia / kirkkoa, varmaa että lopulta näitä koko totuuden omistajia ja vallankäyttäjiä on se pieni ja piskuinen joukko, jonka ei koskaan tarvitse muuttua missään.
Seuraukset ovat sen mukaiset: seurakunnat ja kirkot särkyvät kovan ja armottoman totuuden moukarin alla, jossa ei ole tilaa ajatella eikä hengittää eikä varsinkaan toimia totuuden omistavien tahdon vastaisesti.
Tällä en siis ota kantaa siihen, mikä tuo omistetun koko totuuden sisältö on. Kysehän tuossa vanhassa tekstissäkin oli vain prosessikuvauksesta.
Turtiaiselle: Eivät Katolinen ja Ortodoksinen kirkko ole kuivuneet kokoon, vaikka eivät ole ottaneet Kirkon siipien suojaan sitä, mitä ollaan tuomassa Luterilaiseen kirkkoon prosessilla, joka on hyvin kuvattuna Hannu Lehtosen kommentissa.
”Kun tältä pohjalta rakennetaan seurakuntia / kirkkoa, varmaa että lopulta näitä koko totuuden omistajia ja vallankäyttäjiä on se pieni ja piskuinen joukko, jonka ei koskaan tarvitse muuttua missään.” (lainaus kirkkoherra Turtiainen).
Luomisjärjestys ei ole muuttunut. Maailma ja maailman vaatimukset ovat muuttuneet.
Kari Paukkuselle vinkiksi:
Jos saksankieli sujuu, kannattaisi kurkistaa, mitä Saksn katolisessa kirkossa on meneillään. Tästä osoitteesta löytyy: http://www.synodalerweg.de.
Lisäys:
synodalerweg-sivustolta löytyy myös tekstejä englanniksi ja – tietysti – italiaksi.
Marko Sjöblom: ”En oikein ymmärrä, miksi juuri kirkon 2000-vuotisen käsityksen edustajien pitäisi lähteä jonnekin muualle omasta hengellisestä kodistaan. ”
Ei kai kenenkään ole pakko lähteä omasta hengellisestä kodistaan, mutta lähteminen on hyvä vaihtoehto, jos meno edellisessä hengellisessä kodissa ei mielytä.
Minulla on oma kokemus hengellisestä kodista lähtemisestä, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään.
Juuri siksi tarvitaan sovintoa ja kompromissia, ettei kenenkään tarvitsisi kokea oloaan niin epämukavaksi omassa kodissaan, että on pakko lähteä pois.
Leo Tihisellä voi olla lähdöstään hyvä kokemus, mutta se ei kerro vain hänestä, vaan ehkä vielä enemmän tuosta entisestä hengellisestä kodista, josta oli pakko lähteä.
Kiitos, Timo, kun jaksat pitää tämän aiheen lämpimänä. Mitä enemmän asian äärellä vaivataan samoja kuluneita argumentteja, sitä tyhjemmiltä ne alkavat tuntua – ja sen seurauksena sovinnon tarve kasvaa.
Tämän päivän raamatunlause, jonka luin Juha Vähäsarjan kirjoittamasta hartauskirjasta ”Varjelet tieni” (suosittelen!), kuului näin: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh 13:34-35).
Ei se tämän kummempaa vaadi. Mutta eikö juuri tämä olekin se vaikein rasti..?
Tulipa mieleen, kun tuota kirkon harhaan menoa vähän väliä ihmetellään milloin minkäkin asian yhteydessä, että mitäs jos konservatiivisuus onkin harha?
Siis ilman muuta vanhassa pysyminen ja siitä kynsin hampain kiinni pitäminen VOI olla harha.
Ja tämän selvittämiseksi tarvitaan avointa, rehellistä ja molemmin puolin hyväntahtoista keskustelua. Ei haukkumista ja leimaamista.
Tässä, ja kaikessa, on syytä rukoilla: Vapahtaja, anna minulle rohkeutta muuttaa se mikä tarvitsee muutosta, ja voimaa pitäytyä siinä mitä ei tule muuttaa. Ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”