Tulevaisuutta on hauska pohdiskella. Siitä kun ei voi oikeasti tietää mitään. Ainut asia jonka varassa tulevaisuuteen voidaan tähytä on tämä päivä ja sitä edelliset. Se kaikki mitä on tähän asti nähty ja tapahtunut. Sen perusteella voimme jotain suuntaviivoja tulevaisuudesta hahmotella. Mitään takeita ei kuitenkaan ole että niiden tietojen varassa tehdyt suunnitelmat tai odotukset toteutuisivat. Siinä juuri on pohdinnan hauskuus, sillä mahdollisuudet toisenlaiseen tulevaisuuteen on lukemattomat.
On haaveiltu siitä, että vapaaehtoiset täyttäisivät sen aukon toiminnassa, joka väkisin syntyy, kun varat ja kirkon henkilökunta vähenee. Jos tätä tulevaisuuden kuvaa tarkastelee tämän päivä ja eilisen varassa, niin ainakin minä näen tuon mahdollisuuden hyvin pessimistisessä valossa.
Kirkon tulevaisuustoimikunta jo vuosia sitten asetti tavoitteeksi vapaaehtoisten toiminnankuvan laajentamisen. Toimikunnat, jotka asiaa ovat käsitelleet eivät ole nähdäkseni edistyneet asiassa. Vastustus henkilökunnan taholta on liian voimakasta, jotta asia oikeasti pääsisi etenemään.
En minäkään omassa virassani verohallinnossa olisi ollut innostunut siitä, että joku vapaaehtoinen olisi tullut hoitamaan omia rakkaita virkatehtäviäni. Joten en ihmettele vastustuksen suuruutta. Verohallinnossa sellainen ei tietenkään olisi mahdollista. Eikä se oikeasti ole kirkossakaan.
Niinpä tulevaisuudessa vapaaehtoiset eivät tule hoitamaan kaikkia niitä tehtäviä, joihin henkilökunnan voimavarat ei enää riitä. Ne tehtävät vain lopetetaan sitä mukaa kuin virkoja lakkautetaan. Vapaaehtoisilla ei ole samaa velvoitetta tehtävien hoitamiseen kuin palkatuilla. Nämä voivat milloin tahansa ilmoittaa, etteivät enää jatka. Vapaaehtoiset voivat hyvin ottaa jonkin osan tehtävistä, mutta kokonaisuuksien hallinta on ilman koulutusta ja kokemusta hankalaa.
Siinä tilanteessa jossa henkilökunta kykenee hoitamaan vain lakisääteiset toimenpiteet ei vapaaehtoiset kykene ottamaan kokonaisvastuuta kaikista muista tehtävistä. Ne tehtävät joita papit nyt onnistuvat jakamaan seurakuntalaisille ovat tarkoin rajattuja ja papit kantavat niiden suorittamisesta täyden vastuun.
Kokonaisvaltaista vastuun kantamista tulisi jo nyt päästä seurakuntalaiset opettelemaan, jotta sitten kun henkilökuntaa ei enää ole ei jäätäisi ihan tyhjän päälle.
Omaehtoiseen seurakuntatoiminaan tulisi antaa tilaa seurakuntalaisille.
Seurakuntalaisten itse järjestämä ja toteuttama toiminta vetää uusia ihmisiä mukaan ja aktivoi seurakunnan omaa väkeä. Näin toimien kirkon tulevaisuus olisi paljon valoisampi.
Tähän tavoitteeseen kirkon Tulevaisuustoimikunta varmaankin pyrki.
Jeesus Revoluutioon elokuva muistutti mieleen sen miten nuoret etsivät elämän tarkoitusta juuri opiskeluaikanaan. Usein kuitenkin vääristä asioista ja paikoista. Sellaisista, jotka eivät anna lopullisia vastauksia heidän perimmäisiin kysymyksiinsä. Kuten siihen kysymykseen jota opiskelija Mauno Koivisto halusi ensi treffeillään pohdiskella tyttöystävä Tellervon kanssa. Maunon kysymys oli se
” onko olemassa lopullista totuutta, vain onko se vain jokaisen oma käsitys siitä.”
Juuri tähän kysymykseen usko antaa pätevän vastauksen.
Oma sisäinen kaipaukseni on se että voisin olla tukemassa nuorten etsintää ja löytämistä hengellisessä kentässä. Oman seurakuntani mahdollisuudet ovat tämän toiveen suhteen hyvin rajalliset. Joten katse on suuntautunut muualle.
Täyhyillessäni eri mahdollisuuksia silmäni on osunut Opiskelija ja koululaistyöhön Eli OPKO:n toimintaan. Siitä en juuri mitään aiemmin tiennyt, mutta sen tiedän, että jos lähtee mukaan johonkin, niin pian oppii.
Niinpä menin mukaan OPKON aamu-rukouspiiriin zoomin kautta. Idearikkaana ja luovana tyyppinä ehdotin paria uudistusta. Seurauksena sain kuulla että olivat pitkään jo rukoilleet henkilöä joka voisi aloittaa toisen piirin jonain iltana. Lupauduin ja nyt vedän piiriä perjantai-iltaisin. Tosin siihen ei vielä ole tullut ketään mukaan.