Postilokero kolme neljä seitsemän

Tänään juhlittiin 40 vuotta täyttävää Pikku Kakkosta. Se on Yleisradion lastenohjelma, joka tuottaa eettisesti kestävää ja turvallista lastenohjelmaa televisioon, radioon ja internettiin.

Juhlinnan yksi näyttävä muoto oli tunnuslaulun yhteinen laulaminen.  Puoli kolmelta iltapäivällä koko Suomi kokoontui laulamaan yhdessä:

Pikku Kakkosen posti
Postilokero kolme neljä seitsemän
Kolme kolme satayksi
Tampere kymmenen
Pikku Kakkosen posti

Kuuntelin laulua mediassa ja kieltämättä se kosketti. Jäin miettimään, miksi melkein liikutuin laulusta, joka ei henkilökohtaisesti merkitse minulle mitään. Kun olin lapsi, ei ollut vielä Pikku Kakkosta ja silloin kun se alkoi, olin jo enemmän Kekkosen kuin Kakkosen seuraaja.

Yhteisessä laulussa on jotain samaa voimakasta elämyksellisyyttä kuin suuressa rock-konsertissa, jossa heilutellaan sytkäriä tahdissa, oli lavalla äänessä sitten kuka tahansa. Elämyksellisyys ei synny artistin ihanuudesta, vaan yleisön kokemasta keskinäisestä yhteydestä.

Siitä kai on kysymys myös Aleppon kellojen mediailmiössä. Aluksi ihmisiä kosketti ja järkytti Aleppon hätä ja voimattomuutemme sen suhteen. Sitten tunnekokemus muuntui ja siirtyi. Pysäyttävää olikin yhteinen kellojensoitto, joka levisi ulkomaillekin. Kolmannessa ja laimeammassa vaiheessa fiilisteltiin vielä uutisestakin. Vähän kuin ikioma earth hour.

Kirkolla olisi yhteinen elämys omastakin takaa. Kolme ja puoli miljoonaa kirkossakäyntiä vuodessa. Osa tietenkin istuu vaiti paikallaan, mutta isä meidän -rukous ja uskontunnustus lausutaan kuitenkin viikko viikon jälkeen, vuosi vuoden jälkeen, vuosituhat toisensa jälkeen. Eikä vain suomeksi, vaan latinaksi, englanniksi, espanjaksi, suahiliksi, venäjäksi, arabiaksi, kiinaksi. Ja ainakin sana amen yhdessä ja yhteisellä kielellä. Samalla, jota jo Jeesus puhui.