Timo Eskolan reilu vuosi sitten julkaistu kirja Arvosodan aikakausi, Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa (Perussanoma 2021) asettaa vastakkain postmodernismin ja evankelis-luterilaisen kirkollisen tradition.
Kirja mainitaan tieteiskirjaksi. Eskola käyttää postmodernismin käsitteitä jatkuvasti. Vaikkapa sisällysluettelo: kielipeli (3), postmodernismi (4,6,11), intersektionaalisuus (8), gender-ideologia (133). Numerot sisällysluettelon numeroita. Tekstissä ei viitteitä kuitenkaan ole, eikä käytettyjen lähteiden luetteloa kirjan lopussa.
Hän politisoi kaiken postmodernin kirjoittamisen, mutta erityisesti sukupuoleen liittyvän keskustelun, intersektionaalisuuden, gender-ideologian ja identiteettipolitiikan. Hänen mukaansa nuo kaikki kvaliteetit hyökkäävät evankelisluterilaista kirkkoa vastaan tuoreella vihapuheella ja somen provokaatioilla. Eskolan mukaan postmodernismi tuhoaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon.
Olen opiskellut postmodernismia yhteiskuntatieteellisenä uusimpana kirjoitustapana aikanaan Jyväskylän yliopistossa sekä sittemmin Essexin yliopistossa sekä kesä- että talvikurssilla. Pidän itseäni postmodernistina, mikä on näkynyt väitöskirjassani Santeri Alkion ajattelusta.
Samanaikaisesti olen toiminut maallikkona evankelis-luterilaisessa kirkossamme koko aikuiselämäni ajan.
En näe mitään ristiriitaa näiden kahden toiminnan alueen välillä. Kokonaispersoonaa nämä erilaiset sfäärit rakentavat vaativasti eri lähtökohdista ja konstruktiivisesti. Eskolan lähtökohta on ’furieus’, raivokas. Kompromisseja ei ole. Eskolan esittämä vastakkainasettelu on ehdoton.
Postmodernistinen kieli
Pauline Marie Rosenau kuvaa postmodernia kieltä kirjassaan Post-modernism and the Social Sciences. Insigts, Inroads, and Intrusions (1991). Postmoderni teksti on pluraalinen teksti, niin aukioleva tai heikko, ’vague’, että sen on vaikea tuottaa korkoa loppumattomina määrinä tulkintoja. Se on kirjoitettua tekstiä, jonka jokainen lukija voi kirjoittaa uudelleen. Se on vastakohta luettavalle tekstille, ’lisible’. Se tuottaa tietyn viestin, tarkoitettuna passiiviselle lukijalle. Lukijan on kirjoitettava se itse uudelleen. Kaikki on tekstiä.
Postmodernia kritisoidaan siitä, että se erottaa ulkoiset tekijät tekstistä. Sosiaalitieteissä se tarkoittaa, että ilmiöitä tutkitaan ilman niiden historiallista, sosiaalista, poliittista tai taloudellista kontekstia. Menetelmää nimitetään intertekstuaalisuudeksi. (Rosenau, 1991, 35, käännös omani)
Postmoderni (teksti) ei ole poliittinen liike, ei politisoitunut liike, eikä ylipäänsä ’liike’, mikä voisi politisoitua. Postmoderni (teksti) on syntynyt modernin jälkeen, mutta ei sen kritiikkinä. Postmoderni teksti ei ole kommunikaatiota kirjoittajan ja tekstin lukijan välillä. (Rosenau, 1991, 35, käännös omani)
Rosenaulle kieli ei ole tarkoitettu olemaan poliittista. Kieli, teksti muodostaa oman maailmansa. Jokainen ajattelija voi nähdä kielen erilaisena. Postmoderni ei ole poliittinen liike, eikä politisoitunut liike. Postmoderni ei ole ylipäänsä liike lainkaan. Se ei voi politisoitua, eikä hyökätä mitään vastaan.
Postmoderni (teksti) on kehittynyt modernin jälkeen, olematta uskollinen modernille. Postmoderni (teksti) toimii omassa älyllisessä avaruudessaan itsenään. Se ei ota kantaa. Kaikki on tekstiä: elämänkokemus, sota, vallankumous, vaalit, loma, henkilökohtaiset suhteet, auton ostaminen… (Rosenau, 1991, 35–36, käännös omani)
Eskola politisoi postmodernin kielen
Eskolan kirjan vastakkainasettelu on totaalinen. Eskolan kirjan vastakkainasettelussa postmodernismi ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko ovat vastakkain. Postmoderni kieli ei ole kuitenkaan tarkoitettu tuottamaan vastakkainasettelua.
Tuollaista vastakkainasettelua ei mielestäni ole olemassa. Emmekö ole tarpeeksi oppineita ymmärtääksemme, että vastakkainasettelu tuottaa lisää vastakkainasettelua. Viha ja halveksunta tuottavat lisää vihaa ja halveksuntaa.
Vapaus kirjoittaa ja olla mieltä kuuluu demokratiaan. Aikamme ajautuu tuon tuosta vastakkainasetteluun.
Luterilaisuus sinänsä ottaa uusia jalansijoja ympäri maailman. Se on hyvä, koska sitä kautta myös uudet yhteiskunnat saavat konstruktiivisia aineksia ja tulevaisuusnäkyä. Niitä hyvän hedelmiä, joista suomalainen yhteiskuntakin on päässyt nauttimaan. Evankelisluterilaisella kirkolla on ollut ja on edelleen yhteiskunnassamme hyvin suuri merkitys.
Olisi rakentavaa olla etsimättä vihollisia sieltä, missä niitä ei ainakaan ole.
Mitä on kristillinen, armon postmodernismi?
Evankelisluterilaisella kirkollamme on vahva yliote historialliseen juureensa. Ongelmaksi on muodostunut se, että – ja nyt kerron omistakin kokemuksistani – Vanhan testamentin sana ei puhuttele enää. Raamattu voidaan kääntää yhä uudestaan, eikä se puhuttele, niin kuin sen pitäisi nykyajan postmodernia, koulutettua, kansainvälistynyttä ihmistä. Nykymaailmamme koulutetun ihmisen ajattelun suuntautuminen ja elämän vaatimukset ovat hyvin erilaiset kuin Raamatun ajan ihmisen. Nykykirkon on osattava tulla nykyihmisen luo. Mikäli kirkko pitää pelkästään traditiosta kiinni, kirkon penkkejä eivät tyhjennä pelkät koronat.
Armon postmodernismia kohti
Silmäni avautuivat katsottuani Nojatuolikirkon loppiaisena 2022. Nojatuolikirkkoon olivat kutsutut Joonas Nordman, Hanna Kivisalo ja Markku Perttilä. Liturgina oli Hanna Paavilainen.
Nojatuolikirkossa 6.1.2022 kirjailija Hanna Kivisalo luki kirjoittamansa Uuden isä meidän -rukouksen. Tuo uudelleenkirjoitettu, nykykieltä käyttävä rukous puhui tästä postmodernista maailmasta. Millä tavalla meidän tulisi suhtautua siihen postmoderneina itsiämme, tämän ajan ihmisinä. Emme pääse pakoon aikaamme. Rukous oli kirjoitettu tälle ajalle ja aikalaisillemme.
Keskustelu – ja tietysti musiikki, jossa oli afrikkalaisia kaikuja – olenhan käynyt Tansaniassa, oli freesiä. Puhe purki omat huoleni ja vastuun viritteeni maailmasta, miksi se on tullut. Ympärillemme on kehittynyt varakas maailma, jonka olemme saaneet osin alistamisen kautta. Elämämme on monin avoin korkealla tasolla. Mikä on meidän evankelisluterilainen ’jopimme’ epätasa-arvoisessa, väkivaltaisessakin ja riistävässä maailmassa. Tässä on minunkin lähtökohtani: miten, millä tavalla voisin tukea tasa-arvoisemmaksi kehittyvää maailmaa kaikille sen asukeille?
Kirkon valtava valon sanoma on kadonnut tuomitsemiseen. Ei Jeesus mennyt pappien puheille turisemaan, vaan löysi kerjäläisen, sairaan, väärintehneen. Noissa esimerkeissä se sanoma on. Meidänkin kirkossamme roinapöydät voidaan kaataa.
Ja toisaalta: ei kukaan jaksa kantaa koko ihmiskunnan taakkaa yksin. Missä on armon tuen kirkko, armon postmodernismi?
Arja Sahlberg
YTT, ent. opettaja ja linjanjohtaja, eläkk.
Lähteet:
Pauline Marie Rosenau, Post-modernism and the Social Sciences. Insights, Inroads, and Intrusions, Princeton University Press, 1991
Nojatuolikirkko 6.1.2022
Kyllä 1700.taa luvun filosofisia kirjoituksia katsoen valistusta usein pidettiin yliampuvina.
Kyse oli kuitenkin saada ääni kuuluviin. Kun kirjoittaja olisi työtä tehnyt myötäkielin ei kukaan olisi kiinnostunut eikä tympeemistään jakanut eteenpäin.
Samassa tilassa ollaan nytkin, ei kirkkoa mikään uhkaa kuin voimat sisältäpäin.
Minkä kirkkomme on kadottanut Ihmisissä on usko päästä eteenpäin moraalisessa kilvoittelussaan kuin myös ajassa henkisessä tasossaan.
Tämä ei ole Ihmisten vika vaan aivan kausaalitodistus mitä opetusta saamme kirkolta perisynnistä alkaen.
On yksi huilee mitä argumentointia käytetään moitittaessa nykyisyyttä, mutta ismeillä on asiaa puhua ja kertoa tyytymättömyydestään.
Kun postmodernismi kirkollisessa asiassa katsoo uutta tuulta on se 100.ta rosenttisen kannatettava asia. Kirkkomme täytyy katsoa jalanjälkiinsä vaikka miten katolilaisuutta ihaillaan konstantionaalisena asiana kuin jäänöksenä.
Yhdellä tavalla voi sanoa kirkkomme olevan haasteen edessä ottaako kiinni kopista vai painaako päänsä polvirukoukseen.
Kristuksen kasvot on helpompi nähdä kun niitä haluaa katsoa suoraan.
Voi todeta myös Rauhanyhdistyksen erikoisen olevan mahdollinen kun halutaan järjestäytyä kirkkomme sisällä.
Sitä en en tiedä montako Jumalan Oikeaa valtakuntaa kirkkoomme mahtuu mutta ei sitä kokeilematta tiedä.
Kaksi kommenttia siihen, että ”vanha testamentti ei puhuttele enää”. Ensiksikin Nikean-Konstantinopolin tunnustuksessa todetaan, että Kristus kuoli ja haudattiin jne ”kirjoitusten mukaan”. Lisäksi me uskomme ”Pyhään Henkeen… joka on puhunut profeettojen kautta.” Usko siihen, että Vanha testamentti on Jumalan sanaa samalla kun sitä tulkitaan oikein tietystä, Kristus-keskeisestä näkökulmasta käsin, kuitenkaan mitään pois karsimatta, on kristinuskolle yksinkertaisesti luovuttamaton. Uskontunnustusta ja Raamattua ei voida tulkita miten vain.
Toiseksi kannattaa pohtia sitä, mitä ns. tuomitsemispuheella tarkoitetaan. Kristinuskohan tekee eron syntisen ja synnin välillä samalla kun kyse on pelastususkonnosta. Jonkin synnin tuomitseminen ja siitä varoittaminen ei ole ihmisen nuijimista maan rakoon vaan Jumalan sanan soveltamista. Totta kai Kristuksen rikkaan pelastustyön kuuluttaminen on etusijalla. Mutta pelastus on myös pelastusta jostakin ja johonkin. En ole lukenut Eskolan kirjaa joten en ota kantaa siihen. Mutta hän on myös pitänyt esillä Paavalin syntikäsityksen radikaaliutta ja sovitusopin -ristillä annetun veriuhrin – keskeisyyttä.
Blogisti lienee toki siinä oikeassa, että kirkko ei taida olla kokonaisuudessaan todella onnistuneessa tilassa: (Kristuksen) kirkon sanoma kuuluu nykyisin usein ”epämäräisestä suunnasta tai häipyy lähes kuulumattomiin”. (Vanhassa strereotestissa oli aiheutettu tahallinen vaihevirhe.)
Niin, nyt tuntuu, että
”postmoderni tuomiovalta” on luovutettu medialle (ketkä sitä hallitsevatkin?).
Media ei tunne aitoa armoa – saati anteeksiantamusta. Ns. väärintekijä (tai ääneen ”väärin” ajattelija) voi toki aina parannuksen tekonsa suorittamista vakuuttaa ”julkisilla katumusharjoituksilla”, ja toivoa median ”kiirastulijakson” lyhenevän.
Koko armo-käsite tuntuu kirkollisessakin kontekstissa muuttuneen ”hyväksymisen” synonyymiksi. Vanha sana – uusi(ttu) merkitys.
Minusta tuntuu että nyt ilmastomuutoksen ym. aikana ihmiset nimenomaan pyrkivät väsyen kantamaan koko universumin kuormaa, oman kollektiivisen ilmasto-, kolonialismi- ym. syyllisyytensä painaessa hänen mieltään.
Tuomitseminen on ehkä kirkolliseen toimintaan kuulunut siihen aikaan kun paavit lähettivät pannabulliaan tai julistivat kirkonkiroukseen.
Nykyään voi kuulla toki ei-niin-diplomaattisen-taitavasti muotoiltuja kannanottoja – sekä ns. konservatiiveilta että ns. liberaaleilta – mutta en juuri muista ”tuomioita” lausutun kirkon piirissä/piiristä. Median taholta kylläkin erilaisia ”tuomoita” on jopa realisoitu. Ei Suomen nykykirkkoa voi ainakaan konservatiivisesti tuomitsevana pitää – pikemminkin liberaalin sallivana.
Niin, olennainen seikka on minusta juuri tuo havainto armon uustulkinnasta: armo onkin hyväksymistä. Olen itse lähinnä ns. mututuntumalla päätynyt havaintoon, että moni erilaisten uustulkintojen edustaja rakentaa olkinuken niistä käsityksistä, jotka tuomitsemalla saa esitettyä omat näkemyksensä. Toki Suomen kristikansasta löytyy edelleenkin käsittämätöntä moralismia ja outoja näkemyksiä.
Kiitoksia, Jukka Mikkola, hyvistä kommenteista!
Totuuden suhteellisuus? Siinäkö postmodernin relativismin tunnuslause? Lieneekö Timo Eskola oikeassa todetessaan, että ”postmodernilla aatteella on lyhyt asialista. Sen keskeisenä tavoitteena on kristillisen kertomuksen purkaminen ja sen korvaaminen arvoliberalismilla.”
Arvooppa olisiko Jeesus tänään konservatiivi vai liberaali? Jeeuksen ajan konsuja kun olivat fariseukset, sadddukeukset ja zelootit.
Niin, eipä kai Raamatun teksti puhuttele, vaikka se käännettäisiin uudestaan ja uudestaan, kun kerran postmoderni teksti ei kommunikoi tekstin lukijan ja sen kirjoittajan välillä, vaan ”toimii omassa älyllisessä avaruudessa” blogin kirjoittajan mukaan. Vaan lieneekö luettu VT:n / UT:n teksti ja siihen liitetty äly määrävä tekijä luetun tekstin ymmärtämisessä, kun inhimillisen tekstin tuottajan ohella siihen liittyy jumaluuden kolmas Persoona.
Entä toimiiko inhimillinen postmoderni teksti itseensä sidottuna ja vielä kantaa ottamatta? Tekstin on aina joku tuottanut ja tekstin tuottajan älyllinen vapaus on lisäksi kyseenalainen. Se toimisikin, kun ihminen olisi positiivisesti hyvä ja äly jumalallinen mutta valitettavasti asia ei ole niin. Täten vaikuttaa siltä, että postmodernismi on sekä poliittinen, kantaaottava, että vast´edeskin vastakkain oleva liike.
Kristillisellä – ja postmodernilla armo käsitteellä on olennainen ero. Siksi postmoderni kirkko on jotain muuta kuin kristillinen kirkko.