Mietin Ukrainan sotaa. Kun synnyin, oli kulunut vain 20 vuotta maailmaa ja Suomea ravistelleesta toisesta maailmansodasta. Lapsuudenkotini keskusteluissa aika jakautui kolmeen: ennen sotia, sota-aikana ja sodan jälkeen. Lapsena vaistosin, että rauhallisten puheiden taustalla oli pelottavia kokemuksia.
80-luvun lopun ja 90-luvun alun nopeat muutokset maailmanpolitiikassa hämmästyttivät. Eurooppa ja maailma vapautui Neuvostoliiton vallasta. Minäkin, tyyni teologian opiskelija, tulin temmatuksi muinaisten käsikirjoitusten tutkimuksen ääreltä mukaan mielenosoitukseen Tehtaankadulle Neuvostoliiton suurlähetystön eteen valtavaa itsenäisen Latvian lippua heiluttaen. Vieressä liehuivat Viron ja Liettuan liput. En vielä käsittänyt, miten suuria muutoksia oli tulossa.
Neuvostoliiton romahtaessa äitini totesi hiljaiseen tapaansa, että oli hyvä nähdä tämä. Hän kertoi, että oli sotien jälkeiset vuosikymmenet ihmetellyt, että näinkö valhe jää voimaan. Nopeasti paheneva lama-aika vaimensi Suomessa liiat ilot uudesta vapaudesta. Muistan myös, kuinka pelättiin pakolaisvirtaa Venäjältä.
Venäjällä kävin ensimmäisen kerran keväällä 1995. Aistin uuden vapauden, mutta myös pinnan alla nakertavan köyhyyden, eläkeläisten kerrottiin tekevän itsemurhia, sillä entiseltä elämältä oli pudonnut pohja ideologisesti ja taloudellisesti. Ensimmäiseen pakolaiseen Ukrainasta tutustuin nuorena pappina Rovaniemen kirkossa 1996. Venäjän kansalaisiin seuraavina vuosina olin yhteydessä jossakin määrin. Joidenkin venäläisten kanssa ystävystyin. Alueyhteistyö kukoisti, turisteja virtasi.
Vuoteen 2014 saakka tuntui, että Venäjällä oli toivoa. Tuon jälkeen itäisen naapurimaan tilanne alkoi vaikuttaa yhä synkemmältä. En olisi silti voinut kuvitella, mihin saakka presidentti Putinin hallinto on valmis menemään. Kevättalvella 2022 hiljakseen kytenyt Euroopan itäinen kulma syttyi taas palamaan, kun Putinin johtama Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ihmiset ja myös kansanjohtajat, jotka eivät tunne oikeasti historiaansa, ovat näemmä pakotettuja toistamaan menneisyytensä virheitä.
Ukraina kamppailee selviytymisestään, ja ukrainalaiset taistelevat säilyäkseen hengissä. Venäjä toteuttaa miehittämillään alueilla siviilien kiduttamista, raiskaamista, surmaamista, pakkoevakuointeja ja pakkovenäläistämistä. Me emme saa unohtaa Ukrainaa, vaikka sota tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, ja vaikka median uutisvirta täyttyy kotimaan ja EU:n ongelmista. Meillä ei ole varaa unohtaa Ukrainaa.
Pentti Tepsa
