Presidentti Tarja Halosen laaja haastattelu ilmestyi Helsingin Sanomien maaliskuun 2013 kuukausiliitteessä. Siinä Halonen kertoo miksi hän liittyi uudelleen kirkon jäseneksi. Ensinnäkin, hän kertoo olevansa kristitty. Hän kertoo eronneensa kirkosta 1970-luvulla naispappeuskiistan ja kirkon homokantojen suututtamana. Eron taustalla ei ollut ateismi. Hän kertoo olleensa loukkaantunut siitä, että hänestä kerrottiin ”varmana tietona” (jopa Yleisradiossa), että hän on ateisti.
Halonen kertoo, että hän ei allekirjoita kirkon homokantaa, mutta on iloinen siitä, että kirkossa nykyään hyväksytään naispappeus. Hän toivoo, että uudistajatkin jaksaisivat edelleen pysyä kirkossa, ja puolustaa vahvasti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia. Hän pitää tärkeänä sitä, että kaikkialla maailmassa voitaisiin hyväksyä se, että omasta seksuaalisuudesta ja lisääntymisestä päättäminen on keskeinen osa ihmisoikeuksia. Hänen mukaansa lasten kasvatukseen liittyvä pelottelu on myös turhaa. Onnellinen perhe voi hänen mukaansa olla hyvin monimuotoinen.
Iloitsin kovasti luettuani Halosen haastattelun. Iloitsen myös hänen kannustavista ja rohkaisevista sanoistaan kirkon uudistusmielisille!
Uskon, että useimmat meistä uudistusmielisistä haluavat edelleen pysyä kirkossa. Ihmisoikeuksien puolustaminen ja kriittinen keskustelu voi tuntua ajoittain turhauttavalta kirkossa, sen myönnän. Etenkin silloin kun se leimataan – jopa kirkon johdon puheenvuoroissa – ”kirkon ykseyttä hajottavaksi riitelyksi”. Mutta, en itsekään tiedä parempia kristillisiä kirkkoja kuin pohjoismaiset ev.lut.kirkot. Tunnustavan kristityn on hyvä kuulua kirkkoon. Erosin itsekin kirkosta 1980-luvulla, ennen naispappeuden hyväksyntää. Myöhemmin liityin takaisin ja aion vastakin kuulua kirkkoon.
Piispainkokous on siis linjannut vuonna 2010: ” Osa homoseksuaaleista pitää omatuntonsa pohjalta oikeana pyrkiä vapaaehtoisen terapiaan ja sitoutuneen vertaistuen avulla sisäiseen muutosprosessiin. – Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan”.
Tämäkin on kunnioitettava kannanotto, jota ei vain tahdota millään hyväksyä vaan halutaan kieltää oikeus ja vapaus ko. valintaan.
Salme K,
Vaikka eheytysterapioita on kritisoitu voimakkaasti ja mielestäni aiheellisesti (niissä lähdetään siitä, että Jumala tuomitsee homoseksuaaliset suhteet), useimmissa puheenvuoroissa ei kuitenkaan ole haluttu kieltää kenenkään oikeutta osallistua sellaiseen, tai kriminalisoida niitä. Ainoastaan alaikäisten nuorten osalta on tällaisia näkemyksiä esitetty, mielestäni aiheellisesti.
Sari Roman-Lagerspetz,
Miten ymmärsit sen mitä kirjoitin. Onko uudistusmielisyys vain sitä mitä sinä ajat vai onko se todellisuudessa moniääsyyttä johon sisältyy myös se näkökulma, että normatiivinen liitto on avioliitto naisen ja miehen välillä. Kirkko ei ole myöskään kieltänyt homoseksuaalisuutta ja sen synnillisyyttä ei välillisesti eikä muutenkaan. Joten tässä sitä ollaan. Ja näillä mennään.
Siksi Sari sinun pitää hyväksyä, puhe homoseksuaalisesta ja sen synnillisyydestä jos tätä et hyväksy ajat vain yhtänäkökulmaa joka minusta korostuukin sinun kirjoituksissa. Mikä on se moniäänisyys? Onko se vain yhden näkemyksen totuutta, jossa ei ole tilaa homoseksuaalisuuden vastutajille. Minusta se näyttää ilmeiseltä sinun kohdalla ja valinnoissasi.
En kannata eheytystä, en edes väitä hyväksyväni sitä. Mielestäni piispainkokouksen kannanotto on siltä osin epäonnistunut, vaikkakin kannanotossa on vilpitön pyrkimys hyväksyä ihminen itsenään ja omine vakaumuksineen.
On kuitenkin syytä muistaa, että piispainkokous ei ole lääketieteellinen instituutio. Piispainkokous voi antaa siunauksensa eheytykselle riippumatta siitä, onko eheytys mahdollista vai ei. Piispainkokousen hyväksyntä ei myöskään tee eheytyksestä toimivaa.
Psykologian ja lääketieteen ammattilaisten kanta on asiassa selkeä. Ei ole tiedossa keinoa muuttaa ihmisen seksuaalista suuntautumista terapian avulla.
Maailmassa on paljon normaaleja asioita, jotka eivät johda lisääntymiseen. Tämä argumentti on täysin älyvapaa.
@Sari 19:38
>>Kirkko on varsin epämääräinen suhteessaan homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Virallisissa kannanotoissaan kirkko…>>
Kirjoitin tuolla edellä otsikolla: Miten määritellä luterilainen kirkko?
Jos arkkipiispa ta piispainkokous ei linjaa lausuntojaan tunnustuksen pohjalta, he ajautuvat ristiriitaan kirkon olemuksen kanssa!
Tunnustus on mahdollista muuttaa kirkolliskokouksessa, mutta kirkon ’viralliset’ kannanotot ovat virallisia vain ollessaan linjassa tunnustuksen kanssa.
Minusta tuo on aika yksinkertaista. Meillä on työlaki yhteiskunnassa, mikä mm. määrittelee mistä työsopimuksessa saa sopia. Jos työnantaja laatii sopimuksen missä sälyttää yrittäjänriskiä työntekijälle, niin se on laiton vaikka työntekijä olisi siihen suostunut. Eikä se velvoita työntekijää!
Kirkon moniäänisyys voi toteutua vain avaran päätunnustuksen 21. tärkeimmän uskonkohdan linjaisesti, sillä niiden jälkeenkin voi monesta kiistellä.
Sami Paajanen,
millä perusteella väität, että olen valinnut homoseksuaalisuuden? Miten kymmenvuotiaalla voisi olla edellytyksiä tehdä tällainen valinta? Tuon ikäisenä tunsin kaksikymppistä urheiluohjaajaani kohtaan tietoisia ”homon tunteita”, jotka osasin nimetä neljä vuotta myöhemmin. Ja oikeastaan homoksi kasvaminen on näkynyt minussa jo ennen kouluikää; itsekin jotakin sellaista muistan noilta ajoilta.
Kokemuksesi on varmasti tosi. Mutta eikö niidenkin homojen kokemus ole tosi, jotka ovat kokeneet ensimmäiset heterotunteensa aikuisiällä? Jonkinlaisen prosessin seurauksena. Kuten Ari Puonti. Tai niiden, jotka ovat valinneet eheytyshoidon ja kokeneet muuttuneensa?
Tai niiden, jotka kokevat todella itse valinneensa homouden.
http://www.queerbychoice.com/myths.html
Itse luotan lähtökohtaisesti enemmän ihmisen omaan kokemukseen kuin ”yleiseen näkemykseen” tai tutkimustuloksiin.
Keskustelu meni näköjään taas tähän… Mutta eikö tässä voi antaa ihmiselle valinnan mahdollisuuden ainakin siinä miten oman taipumuksensa mieltää, ja mitä valintoja sen suhteen tekee? Ja mihin uskoo oman kokemuksensa pohjalta.
Miksi vain yhdenlainen näkemys tai vain yhdenlainen kokemus olisi sallittu? Miksi on leimattava valehtelijoiksi ne jotka kertovat kokemastaan muutoksesta? Kuten ”Anni”?
Olen hämmästynyt Sari Roman-Lagerspetzin ja Johanna Korhosen toiminnasta kansankirkossamme. Pakko minun on kysäistä nyt blogistilta, että mistä sinä olet nyt iloinen – siitäkö, että Tarja Halonen liittyi evl-kirkon jäseneksi vai mistä. Rohkaiseeko hän tällä liittymisellään mielestäsi uudistamaan kirkkoa haluamallasi tavalla? En nimittäin ole lainkaan samaa mieltä.
Homoteistinen ja yksinapainen kirkon demokratisointi ei ole uudistumista vaan jyrkkää paluuta hyvin suvaitsemattomaan ja tasa-arvottomaan luterilaisuuteen. En ole lainkaan ymmärtänyt mitä tällä toiminnalla kirkossa uudistetaan – Raamattua, opetusta, päätöksentekoa vai mitä? Olen jotenkin aistivinani, että ajetaan kirkko ahtaalle homoteistiseksi tukipilariksi yhteiskunnalliselle päätöksenteolle, että päästään meistä surkeista, jotka edelleytämme todellista tasa-arvoa siitä luterilaisuuden ja evl-kirkon lähtökohdasta joka todella saallii julistuksen Kristuksesta mutta valitettavasti se ei ole demokraattinen julistus. Se on aivan jotain muuta. Tähän kuvaan sopii kovin huonosti tasa-arvoton ja suvaitsematon homoteismi.
Tuomo Hirvi, pyydän ettet käy solvaamaan minua ja Johanna Korhosta tälla keskustelupalstalla mistään ”homoteismistä”.
Kirkollinen tasa-arvo tarkoittaa (monien, ei kaikkien) mielestä sitä että homoja ja naispappeuden kannattajia saa solvata Raamatun nimissä. Jos solvauksen kohteet puolustautuvat, heitä syytetään suvaitsemattomuudesta ja moniäänisyyden tukahduttamisesta.
Sellaista voisi miettiä, että minkälaisessa moniäänisessä yhteisössä seksuaalivähemmistöt, juutalaiset, etniset vähemmistöt jne. voivat elää hyvää elämää ja kokea että heitä kunnioitetaan? Sekä seksuaalivähemmistöjä että juutalaisia ja etnisiä vähemmistöjä on syrjitty kristillisissä kirkoissa Raamatun sanan perusteella. Juutalaisistahan sanotaan Raamatussa kaikenlaista hyvin kielteistä, mm. ”Juuutalaiset ovat surmanneet sekä Herran Jeesuksen että profeetat, ja he ovat vainonneet meitäkin. He ovat Jumalan mieltä vastaan ja kaikkien ihmisten vihollisia. Kun me puhumme pakanakansoille, jotta ne voisivat pelastua, he yrittävät estää meitä. Näin he täyttävät syntiensä mittaa. Mutta nyt Jumalan viha lopulta tavoittaa heidät” (1 Tess.2 15-16)
Usein (homoja syrjittäessä) vedotaan siihen että ”eikö Raamatun sanaa enää saa puhua julkisesti”. Raaamatusta löytyy selvää sanaa myös niille jotka haluavat syrjiä juutalaisia – ja näin on tehtykin parin tuhannen vuoden ajan. Jostain syystä (onneksi) moniääninen suomalainen yhteiskuntamme ja oma kirkkomme ei kuitenkaan enää hyväksy Raamatun sanan käyttämistä tässä tarkoituksessa. Homojen ja naispappien suhteen tilanne on kuitenkin toinen. Juuri moniäänisyyden, uskonnonvapauden jne. nimissä vaaditaan oikeutta solvata homoja.
Millainen olisi sellainen kirkko ja yhteiskunta jossa juutalaistaustaiset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset voisivat elää hyvää elämää?