Kun olin lapsi, telkkarissa näytettiin paraateja Punaiselta torilta. 6.12.2006 Jyväskylän Vapaudenkadulla kuoli valtakunnallisessa itsenäisyyspäivän paraatissa kutsuvieraana ollut sotaveteraani heittäydyttyään panssarivaunun alle. Lähellä olleet kuulivat hänen viimeisinä sanoinaan huutaneen: ”Pro Patria!”
* * * * * * * * *
Äidinisälläni oli paljon prenikoita, mutta ei hän koskaan kertonut sotakokemuksistaan. Viljeli paljon mieluummin siirtolapuutarhaansa. Luki kyllä sotakirjoja, välillä puisteli päätään ja totesi, että ei se nyt ihan noin mennyt. Heräsi usein öisin omaan kauhunhuutoonsa. Kuoli ennen EU:ta. Olisiko mahtanut monen muun veteraanin tavoin tuumata, että turhaan tapeltiin, kun se itsenäisyys kuitenkin meni EU:n myötä…?
* * * * * * * * *
Minulle sanottiin, että armeijaan kannattaa mennä, se kun on sellainen Miesten Koulu, jossa pojanklopeista tehdään miehiä. Well, näin monien miesten muuttuvan intissä pojiksi jälleen. Simputus oli jo 1970-80-lukujen vaihteessa virallisesti julistettu kuolleeksi, mutta kyllä minä pääsin vielä osalliseksi mm. villakoirien hautajaisiin. Tällaiset kunniakkaat perinteet ovat peräisin sodat käyneiltä jermuilta.
Minulle luvattiin, että varusmiespappikoulutuksen jälkeen minun ei enää tarvitsisi kantaa asetta, mutta katteeton oli lupaus tuo, sen huomata ma sain. Syvä vastenmielisyyteni rynnäkkökivääriäni kohtaan oli peruskoulutusvaiheessa kasvanut jo sietämättömän suureksi.
* * * * * * * * *
Olen siunannut muutamankin suomalaisen SS-miehen. Nämä pitkät, vaaleat ja sinisilmäiset (kuinka ollakaan!) alaikäiset kaverit väärensivät syntymävuotensa, jotta pääsisivät 17-vuotiaina vapaaehtoisina sotilaskoulutukseen ja saisivat hyvän liksan ynnä makeannäköisen uniformun. Kotimaa tarjosi vain ankeaa työttömyyttä, ei mitään kunnon säpinää. No, niinhän siinä sitten kävi, että pojat vietiin aivan eri paikkaan kuin oli sovittu ja lisäksi he melko pian päätyivät rintamalle. Värväystoimisto oli Helsingissä Ratakadulla. 2000 nuorukaista pyrki, 1200 otettiin.
* * * * * * * * *
Minulle sota-asiat merkitsivät pitkään vain
– ulkoa opittujen sloganeitten toistelua: Uhrin ansiosta lippu liehuu. Kaveria ei jätetä. Talvisodan ihme. Kiitos 1939-1945.
– kansallista uhoa: Suur-Suomi. Silmien välliin, silmien välliin. Otatko otsaasi kokardin vai luodin.
– sensuroituja lauluja, vaikenemista. Paatosta. Paraateja.
Jotkut puhuvat oikeutetusta sodasta, toiset taas pyhästä sodasta. Mitä pyhää sodassa voisi olla? Voittajatko sen pyhittivät, ne, jotka kirjoittavat myös historian?
* * * * * * * * *
Nyt ovat suomalaiset naistutkijat halunneet selvittää, mitä pahaa suomalaiset sotilaat ovat rintamalla tehneet. Siis sen lisäksi, että ovat tappaneet vihollisia. Suomalaisten tekemät vankien ampumiset, ruumiiden häpäisyt, raiskaukset, marginalisoidut miehet ja poliittisten vankien kohtalo rintamalla ovat asioita, joita ei ole vielä tutkittu toisin kuin esimerkiksi Saksassa, sanoo tutkija.
Kuulustelupöytäkirjoja ja rakkauskirjeitä tutkimala on saatu selville, että suomalaiset solmivat runsaasti suhteita itäkarjalaisiin naisiin, mutta myös hyväksikäyttivät, raiskasivat, pakottivat abortteihin ja ostivat naisia. Lapsia syntyi ainakin 500.
* * * * * * * * *
Tässä herää kysymys, mistä oikein on kysymys…? Vanha käsitykseni suomalaisten käymistä sodista ovat sirpaleina. Uutta näkemystä ei ole vielä sijaan tullut. Auttaisiko joku lukija kokoamaan näitä palapelin osia kanssani? Mitä näistä asioista pitäisi ajatella?
Laitan tästä luvan perästä yhden Facebookin puolelle tulleen kommentin:
Sodassa ei kukaan ole niin kuin rauhan aikana. Kova kriisitilanne tuo ihmisestä esiin ääripäitä, äärimmäistä raakuutta ja äärimmäistä herkkyyttä. Ja Joukossa tiivistyy mikä?
Oma appiukkoni huusi unissaan painajaisissaan vuosia niin, että kaikki lapset heräsivät. Kuolinvuoteellaan hän kertoi tehneensä äärimmäisen teon. Ei vetänyt liipasimesta vaan näytti kädellään: juoskaa.
Minäkin olen onneksi kuullut tapauksesta, jossa suomalainen ja venäläinen sotilas ykskaks yllättäen joutuivat jossakin pusikossa nokakkain. Paistoivat siinä aikansa särkeä (lue: tuijottivat toisiaan tarkasti lähietäisyydeltä silmiin sanomatta sanaakaan) – ja laukauksia vaihtamatta lähtivät juoksemaan eri suuntiin. Cool!
Jälkeenpäin voidaan tutkia tekoja, mutta niitä ei voida ymmärtää siten kuin ne tekohetkellään olivat ymmärrettäviä. Jokaisessa ihmisessä on se hyvä ja paha. Tietyissä olosuhteissa paha saa vallan. Ajatellaanpa nyt vaikka holokaustia. Ei sitä yksi ihminen pystynyt tekemään. Samoja ihmisiä me olemme.
Sodan jälkeen miehet olivat juroja ja puhumattomia ja tekivät valtavasti töitä. Ei ollut kriisiterapiaa ja sodasta ei saanut puhua. Tunteita purettiin lyhyellä vapaa-ajalla lauantai-iltapäivästä klo 14 sunnuntai-iltaan viinalla tai pieksemällä vaimoa ja lapsia. Perheen piti totella.
En ole koskaan ymmärtänyt näitä Eino Leinon riimejä:
”Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk’ aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.”
Minkälaista tilannetta tämä oikein kuvaa?
Äitini isä kaatui talvisodan kolmanneksi viimeisenä päivänä. Jäi leski ja viisi lasta, joista vanhin – äitini – oli hieman alle yhdeksänvuotias. Isäni lähti kolme kertaa evakkoon Laatokan rantamilta, jos lasketaan mukaan viimeinen viljanhakureissu. Vaikka olen itse syntynyt vasta 50-luvulla, tunnen kantavani vanhempieni kautta sotatraumoja itsessäni.
Luulen, että moni sotaveteraani on vaiennut sen takia, että läheskään kaikki mitä rintamalla tapahtui, ei liene ollut kovinkaan kunniakasta.
Äitini on kertonut, että isän kaatuminen aiheutti myös häpeää.
Tunnen olevani isänmaallinen, mutta vierastan krumeluuri-isänmaallisuutta. Olemme kuitenkin vain yksi maa muiden joukossa. Venäläisetkin taistelivat pakotettuina.
Minusta on hyvä uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja antaa tutkijoiden tutkia. Luulen, että vaietut kauheudet voivat jäädä kaappeihin kummittelemaan kuten tuntuu sisällissodan jälkeen käyneen.
Luin äskettäin Jukka Tarkan teoksen ”Karhun kainalossa”. Suosittelen. En voi kuin hämmästellä, että Suomi on säilynyt niinkin itsenäisenä kuin on. Tiesittekö, että vuonna 1972 käytiin pelätyt YYA-konsultaatiot kaikessa hiljaisuudessa, kun NL halusi ottaa Lapin puolustuksen omalle kontolleen. En minäkään.
Hannu kirjoitti fiksusti tästä uudemmasta historiantutkimuksesta.
Minä luulen, kuten tietyt ”juutalaistutkimukset”, ne ovat tilausteoksia, jossa halutaan kyseenalaistaa Suomen oikeus puolustaa itseään.
Minun maailmassani ei ole krumeluuri-isänmaallisuutta, eikä kukaan pyytänyt tulemaan rajamme yli pyssy kädessä ja ilman viisumia. Että silleen.
Suomalaiset oli tarkoitus kyydittää itään.
Tuo Leinon runo, minusta se on kristillinen, Sen sanoman pohjana on rakkaus ja Jeesuksen vertaus 10 000 talentin ja 200 denarin velasta.
Julkisuudessa vaaditaan joskus tutkimusta ”vaietusta” historiasta. Kysymys on yleensä silloin asioista jotka eivät ole olleet mitenkään vaiettuja, vaan uusia ainoastaan sille, joka ne juuri huomannut. Minusta tuntuu, ettei noissa Kiurun siteeraaman uutisen asioissakaan ollut mitään uutta. Vankien ampumisenkin tietävät kaikki muutkin kuin tutkijat, esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan lukeneet. Maksulliset naisetkaan eivät ole kovin kummallinen juttu; nykyäänkin käy Vaasankadulla melkoinen pörinä.
Lauri Lahtinen sanoo:
Kun maailmanhistoriaa vähänkin katselee, niin onhan tuota vähän paha lähteä kiistämään.
Ainoa keino, millä Suomi olisi voinut välttää sodan Neuvostoliiton kanssa, olisi ollut pitää rajat ja kauppasuhteet auki 1918 jälkeen. Olisiko Stalin sellaista hyväksynyt onkin sitten eri asia. Vaikka tämä olisi onnistunutkin, on hyvin mahdollista, että Suomi olisi joutunut Sakasan miehittämäksi Norjan ja Alankomaiden tavoin kauttakulkumaana.
Ihmishenkien, aineellisten vahinkojen ja sotakorvausten lisäksi suuri sodan aiheuttama vahinko oli väkivallan pesiytyminen yhteiskuntaan. Kun nuoret miehet laitetaan kuukausiksi tai jopa vuosiksi tappamaan, kuolemaan, näkemään ystäviensä kuolevan ja pelkäämään oman henkensä puolesta jatkuvasti, niin sellaisesta ei toivuta koskaan. Ei se ollut niiden nuorten miesten vika, mutta ne jotka selvisivät hengissä toivat kokemuksensa takaisin siviiliin. Väkivalta periytyi heidän lapsilleen ja olen vahvasti sitä mieltä että ei edes neljä sukupolvea ole katkaissut sen perytymistä…korkeintaan se hyväksytään normaaliksi osaksi yhteiskuntaa.
Ymmärrän Lauri Lahtisen sarkasmin. Sitä en ymmärrä, mihinkä Neuvostoliittoon rajat olisi ollut pidettävä auki vuoden 1918 jälkeen? Ihan tarkkaan ottaen sellaista ei sellaista ollut olemassakaan.
Neuvosto-Venäjällä oli sisällissota, eikä tilanne maassa Tarton rauhaan mennessä ollut täysin vakiintunut. Vuonna 1919 ei ollut selvää miten bolshevikkien lopulta käy. Kenenkä kanssa sitä kauppaa olisi käyty edes Tarton rauhan jälkeen?
Onko ihan tosissaan sanottu, että rajat auki?
Idästä oli käynnissä jatkuva punainen jihad Suomen muuttamiseksi vasallin tai maakunnan asemaan. Puola oli ollut samassa asemassa, ja vain suuremman väestönsä turvin jotenkin pelastui. Vuonna 1935 alkoi Karjalan suomalaisväestön järjestelmällinen tuhoaminen. Se oli mielestäni aika kylmäää katseltavaa 3 miljoonaiselle kansalle.