Sukupuolineutraalia avioliittoa ei voida perustella historiallisesti eikä teologisesti Lutherilla, kirjoittavat Miikka Ruokanen, Antti Raunio ja Juhani Forsberg:
Piispa (emer.) Mikko Heikka ja kirkolliskokoukselle avioliittokäsityksen laajentamista koskevan aloitteen tehneet edustajat esittävät (Kotimaa 16.3.) kannanotostamme (Kotimaa 9.3.) kommentteja, jotka vaativat muutamia jatkohuomautuksia. Kuten aiempi kannanottomme myös nämä huomautukset koskevat kysymystä, miten luterilaisessa teologiassa perustellaan avioliittokäsitystä.
Heikka pyrkii puolustamaan kantaa, jonka mukaan avioliitto instituutiona kuuluu etiikan ja luonnollisen järjen moraalisen harkinnan alueelle. Näemme hänen perusteluissaan ongelmia.
Ensinnäkin luomisen teologia ja etiikka samastuvat oudosti. Heikka kaventaa olennaisella tavalla luomisteologiaa supistamalla sen etiikkaan. Luomisen teologiahan ilmaisee uskomme siihen, miksi mitään on ylipäätään olemassa. Etiikka on tämän perustavan uskon käytännöllinen sovellutus, jonka periaatteet Luoja on kirjoittanut järjelliseen omaantuntoomme ja ilmaissut Raamattuun tallennetuissa käskyissään.
Toiseksi Heikka näyttää olettavan, että moraalinen harkinta eli luonnollinen moraalilaki ja järki ottavat sisältönsä suoraan kulloinkin vallitsevasta moraali-ilmastosta. Esimerkiksi avioliittokysymyksessä nykyinen moraalitaju edellyttää sukupuolineutraalin avioliiton, ja Heikan käsityksen mukaan luterilaiset kirkot oman etiikkansa mukaisesti omaksuvat tämän käsityksen. Tämä tuskin kuitenkaan on luterilaisen teologian alkuperäinen näkemys.
Ihmisen järki ei ole vailla tiettyä sisältöä, joka sanoo jotakin siitä, mikä on luonnollisen järjen mukaista. Lutherin näkemys on juuri se, että avioliitto asetetaan Jumalan luoman inhimillisen elämän jatkamiseksi, ylläpitämiseksi ja suojelemiseksi. Avioliiton tehtävä ulottuu maallisesta fyysis-psyykkisestä ja yhteisöllisestä elämästä aina tulevaan, ikuiseen elämään asti, kuten Luther Genesis-luennoissaan selittää.
Vaikka uskon ja rakkauden ”korien” välillä tulee tehdä distinktio, ne eivät ole irti toisistaan: Rakkauden toteutuminen edellyttää uskoa, joka ottaa vastaan Jumalan lahjoittaman elämän ja tunnustaa sen Jumalalta tulevaksi. Vastaavasti avioliitto, puoliso ja lapset ovat Jumalalta tulevia lahjoja, joiden tunnistaminen ja tunnustaminen sellaisiksi edellyttää uskoa.
Soveltamalla luterilaisia peruserotteluja uskon ja rakkauden sekä Jumalan hengellisen ja maallisen hallinnan välillä on varsin vaikeaa muotoilla vakuuttavaa perustelua sukupuolineutraalille avioliitolle. Sitä ei voida perustella historiallisesti eikä teologisesti Lutherilla.
Kun maallinen valta nyt on tehnyt toisenlaisen ratkaisun erilaisessa historiallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, vetoaminen kirkossa sen puolesta Lutheriin on epähistoriallista. Asianmukaista olisi luopua vetoamasta Lutheriin tässä asiassa.
Kirkolliskokousedustajat toteavat: ”Luomisteologiaan sidottu avioliittoteologia kapeuttaa avaimenreiän tavoin todellisuutta. … Tämä rajoittuminen ei ole älyllisesti eikä eettisesti kestävää. … Luomiskertomusta ei ole syytä lukea kertomukseksi avioliiton asettamisesta.”
Kuitenkin Jeesus tekee juuri näin: hän siteeraa molempia luomiskertomuksia (1. Moos. 1 ja 2) opettaessaan avioliiton perustaa ja sisältöä (Mark. 10:6–9; Matt. 19:4–6). Aivan samalla tavalla ovat teologit ja kirkot argumentoineet vuosisatojen kuluessa. Kirjoittajat tekevät tässä tietoisen irtioton suhteessa Raamatun ja kirkon luomisteologisesti perusteltuun avioliittokäsitykseen.
Kirjoittajat aivan oikein korostavat, että Raamatun luomiskertomukset kuvaavat kaiken elämän syntyä, ei vain ihmisen. ”Luomisopissa ei ole kyse vain ihmiskuvasta vaan koko luomakunnalle annetusta tehtävästä.” Juuri näin. Ja tämän tehtävän ytimessä on Jumalan sana, johon kirjoittajat viittaavat: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää…” (1. Moos. 1:22)
Näin kirjoittajat itsekin puolustavat näkemystä, että koko elollinen luomakunta jakaantuu feminiinisiin ja maskuliinisiin olentoihin, jotka toteuttavat Luojan niille antamaa tehtävää jatkaa elämää. Itse asiassa tämä on vahva lisäargumentti luomisteologisesti ymmärretyn naisen ja miehen välisen liiton puolesta.
Juhani Forsberg, TT, ekumeniikan dos. (emer.)
Antti Raunio, systemaattisen teologian
professori, Itä-Suomen yliopisto
Mikka Ruokanen, dogmatiikan professori, Helsingin yliopisto
Käsittääkseni avioliitto on luterilaisessa teologiassa ollut se ainoa paikka, jossa seksuaalisuus voi toteutua. Avioliiton ulkopuolinen seksuaalisuus on nähty syntinä ja Jumalan tahdon vastaisena. Kun puhutaan homoseksuaalisten ihmisten mahdollisuudesta solmia avioliitto, puhutaan siis samalla myös heidän mahdollisuudestaan ylipäätään toteuttaa seksuaalisuuttaan, luterilaisen teologian valossa.
Kysymys kirjoittajille: Jos te torjutte ajatuksen samaa sukupuolta olevien avioliitosta luterilaisen teologian vastaisena, niin torjutteko samalla myös ajatuksen homoseksuaalisten ihmisten mahdollisuudesta toteuttaa seksuaalisuuttaan, luterilaisen teologian vastaisena? Ja siten Jumalan tahdon vastaisena ja syntinä?
Luterilaiseen teologiaan kuuluu ymmärtääkseni se, että maallista esivaltaa ja sen lainsäädäntöä tulee kirkon ja kristittyjenkin kunnioittaa ja noudattaa, eikä sitä vastaan pidä kapinoida, vaikka se ei olisikaan luterilaisen teologian mukainen. Tässä mielessä kirkko voi tietenkin kunnioittaa avioliittolakia, vaikka pitäisikin sitä luterilaisen teologian vastaisena. Mutta jos näin on, niin silloin homoseksuaaliset ihmiset, heidän liittonsa ja perheensä ja lapsensa, ovat väistämättä kirkollisessa elämässä vähintäänkin jossain määrin stigmatisoituja ja siten haavoittuvassa asemassa, esim. psykologisesti.
Kansainvälisissä akateemisissa tutkimuksissa on muun muassa esitetty, että samaa sukupuolta olevien avioliiton mahdollistamat avioliittolainsäädännön muutokset ovat vähentäneet nuorten homoseksuaalien itsemurhia, koska se vähentää sosiaalista stigmaa ja siitä seuraavia mielenterveyden ongelmia. Linkki yhteen näistä tutkimuksista:
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/28241285
Kirkot (kuten Suomen ev.lut.kirkko) ovat lausunnoissaan vastustaneet sellaisia lainsäädännön muutoksia, joissa samaa sukupuolta oleville pareille annetaan mahdollisuus solmia avioliitto, tai edes rekisteröidä parisuhteensa. Tämä herättää kysymyksen siitä, mitä eväitä kirkolla on (mitenkään uskottavasti ) kantaa vastuuta ja tukea homoseksuaalisia ihmisiä, heidän perheitään ja lapsiaan, jos se ohjautuu sellaisen teologian pohjalta, jota nyt puheena olevan blogin kirjoittajat edustavat? Näitä kysymyksiä tulisi mielestäni tarkastella myös viimeisimmän sosiaalipsykologisen, seksuaalipsykologisen ja seksuaaliterveyttä koskevan tutkimustiedon varassa. Tällaista tarkastelua kohtaa valitettavasti hyvin harvoin kirkossa. Jos olen ymmärtänyt oikein niin luterilaisessa ajattelutavassa suhtaudutaan kuitenkin ainakin periaatteessa myönteisesti tieteelliseen tutkimukseen. Kirkon tätä asiaa (eli homoseksuaalisuutta) käsittelevissä dokumenteissa toistuu usein ajatus siitä, että ”nykytiedon ja raamatuntulkinnan suhde on elävä prosessi, joka tapahtuu teologisen tiedon ja argumentaation sekä tieteellisen tiedon vuorovaikutuksessa”. Valitettavasti edellämainittua teologisen ja tieteellisen tiedon vuorovaikutusta kohtaa harvoin kun näistä asioista puhutaan kirkossa.
Teologian professoreiden kirjoitus implikoi (ainakin minun mielestäni), että he suhtautuvat homoseksuaalisiin suhteisiin kielteisesti, ainakin siinä mielessä että kirkon tulisi teologiansa pohjalta torjua ne luomisteologian vastaisina. Onko tällainen seksuaalisuuden tukahduttaminen ihmiselämää ja mielenterveyttä ylläpitävää ja tukevaa, jos sitä tarkastellaan ei ainoastaan perinteisen luterilaisen luomisteologian valossa vaan myös esim. seksuaaliterveyttä ja mielenterveyttä koskevan nykytiedon valossa?
Jos kirkon muuttumaton oppi vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, niin asia on sitten voi voi. Maassamme on uskonnon vapaus, eikä kenenkään ole pakko sitoutua kirkon oppiin.
Mitä puolestaan tulee kulttuuriseikkoihin, niin samaa sukupuolta olevien välinen avioliitto ei lakimuutoksesta riippumatta täytä ”perinteisen” avioliiton kriteerejä vaan muodostaa uusiokulttuuria. Uusiokulttuuria voidaan harjoittaa myös uskontokunnan ulkopuolella, eikä siihen tarvita kirkkoa. Jos kuitenkin haluaa harjoittaa kirkon uskoa, niin sitten on syytä myös sitoutua kirkon oppiin.
Nykytiedon varassa ei voi väittää että Jumalan tahto olisi muuttunut. Sen sijaan kirkon opetus monessa muussakin asiassa on muuttunut. Se ei kuitenkaan millään tavoin kumoa ensimmäistä.
Pekka: ”Nykytiedon varassa ei voi väittää että Jumalan tahto olisi muuttunut.”
Nykytiedon varassa ei voi myöskään väittää, että olisi minkään sorttista jumalaa, jolla olisi minkään sorttista tahtoa.
Jos joku väittää, että on, niin siinä tapauksessa väite ei perustu nyky- eikä vähän vanhempaankaan tietoon, vaan ihan vain uskoon ja luuloon.
Olemme alkupisteessä jälleen. Parisuhdetta samaa sukupuolta olevien kesken ei voida verrata erisukupuolien väliseen parisuhteeseen. Avioliitto sen varsinaisessa merkityksessä ei ole sama asia kuin samaa sukupuolta olevien parisuhde.
Jos unohdamme Kirkon ja sen tradition, niin samaa sukupuolta olevat ovat parisuhteessa sen itsesäätelyn mukaan, minkä suhteen parit ovat sitoutuneet toisiinsa, samoin on eri sukupuolien välisessä parisuhteessa. Tässä mielessä parin muodostuksessa ei ole laatu eroa.
Se, taas että Kirkko ei tunnusta, kuin jälkimmäisen avioliitoksi, tarkoittaa, että avioliitolla on Raamatun ja Kirkon mukaan muukin merkitys, kuin vain kahden ihmisen välisen suhteen muodostuminen ja sen siunauksellisuus yksilöille.
Kyse aviossa on ennenkaikkea lisääntymisestä ja lapsista ja tämän merkitystä ei voida kumota millään teologisella argumentilla.
Raamatullinen ”avio” on nimenomaan yhteen liittymistä lisääntymisen merkityksessä ja siitä seuraavassa yhteisöllisessä kontekstissa. Kirkko ei voi muuttaa tuota käsitettä ilman väkivaltaa Raamatun ilmoitukselle, joka on Kirkon ylin ohje ja juuri se on nimenomaisesti kiellettyä.
Asia on lopulta hyvin yksinkertainen. Ottaako omena vai jättääkö ottamatta. Kuka houkuttelee Kirkkoa mukautumaan maailmaan?
Ismo: ”Kyse aviossa on ennenkaikkea lisääntymisestä ja lapsista ja tämän merkitystä ei voida kumota millään teologisella argumentilla.”
Teologisista argumenteista en tiedä, mutta pitänee jälleen kerran todeta, että ainakaan Suomen avioliittolaki ei edellytä lisääntymistä, eikä avioparien osallistumista maailman liikakansoitukseen. Tästä on osoituksena jo sekin, että avioliiton solmiminen on sallittu kaiken ikäisille aikuisille ihmisille hedelmällisyydestä tai muista lasten saannin esteistä riippumatta.
Ismo: ”Raamatullinen “avio” on nimenomaan yhteen liittymistä lisääntymisen merkityksessä ja siitä seuraavassa yhteisöllisessä kontekstissa. Kirkko ei voi muuttaa tuota käsitettä ilman väkivaltaa Raamatun ilmoitukselle, joka on Kirkon ylin ohje ja juuri se on nimenomaisesti kiellettyä. ”
Miksi kirkko sitten vihkii vaikkapa 90- vuotiaita vanhainkodin asukkaita tai pareja, joitka eivät voi (esim. lääketieteellisistä syistä) tai halua saada lapsia.
Tämä kirjoitus kuvastaa hyvin koko protestantismia. Protestantit syrjäyttivät Rooman paavin tulkinnan, ja asettivat samalla jokainen itsensä paavin asemaan tulkitsemaan ja luomaan oikeaa oppia.
Sari Roman-Lagerspetz, Ismo Malinen ja Pekka Pesonen tulkitsevat Raamattua ja oppia siis samalla auktoriteetilla kuin Juhani Forsberg (TT, ekumeniikan dos. emer.), Antti Raunio (systemaattisen teologian professori, Itä-Suomen yliopisto), Mikka Ruokanen (dogmatiikan professori, Helsingin yliopisto) tai piispa (emer.) Mikko Heikka. Tämä ääri-individualismi on johtanut kirjaimellisesti kymmenien tuhansien protestanttisten yhteisöjen syntyyn. Jokaisella näistä on hieman omanlaisensa painotukset ja opit. Suomessakin näemme koko ajan erilaisten saarnaajien ympärille syntyviä yhteisöjä.
Totean tämän neutraalisti mielenkiintoisena asioiden tilana. Onko hyvä vai huonoa, että protestantismi de facto kieltää kaiken auktoriteetin opissa jää jokaisen itse mietittäväksi.
Jukka Kivimäki unohtui tasavertaisen tulkitsijoiden listalta, hänkin toki sinne kuuluu.
Sari keksi keskusteluun pätevän argumentin.
Minä sen esitin jo kommentissani klo 08.56.
Keskustelijoiden henkilökohtaisten ominaisuuksien kommentointi (ad hominem) ei mielestäni ole hyvää argumentointia eikä vie keskustelua eteenpäin
Haukka: ”Keskustelijoiden henkilökohtaisten ominaisuuksien kommentointi (ad hominem) ei mielestäni ole hyvää argumentointia eikä vie keskustelua eteenpäin”
Käsittääkseni Miikka Ruokanen ei esiinny täällä keskustelijan ominaisuudessa. Sensijaa tunnut itse puuttuvan täällä keskustelevien ominaisuuksiin kommentissasi klo 10.10.
Jari Haukka,
Miikka Ruokasen useita avioliittoja on käsitelty aikaisemminkin julkisuudessa, ja toki muidenkin kuin minun taholtani, ja kiinnitetty huomiota ilmeiseen ristiriitaan siinä, että hän edellyttää Raamatun ja ns. klassisen kristinuskon noudattamista homoilta, mutta ei itseltään tai muilta heteroilta, ainakaan mitä tulee uudelleen avioitumiseen.
Tässä vielä uutinen siitä miten kylmää kyytiä suomalainen ortodoksipappi saa jos hän menee uusiin naimisiin.
http://yle.fi/uutiset/3-6556919