Viisitoista kirkolliskokousedustajaa jätti 19.2. kirkolliskokoukselle aloitteen kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta. Teologissa perusteluissa käytetään ns. uskon ja rakkauden erottelun menetelmää. Tämä menetelmä tuli tunnetuksi 1980-luvun alussa naispappeutta koskevissa ratkaisuissa.
Kahdessa Ilkon kurssikeskuksessa pidetyssä seminaarissa (1980, 1982) silloiset kirkon johtajat ja yliopistoteologit tulivat johtopäätökseen: Apostolinen virka on jumalallinen asetus ja kuuluu siten ”uskon koriin” eli oppiin. Mutta viran sukupuoli on kulttuurisidonnainen ehdonvallan (adiafora) kysymys, joka kuuluu ”rakkauden koriin” eli etiikkaan. Rakkauden kori on joustava, sen korkeimpana periaatteena on Kultaiseen sääntöön pohjaava vapaa harkinta: kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit heidän asemassaan.
Nyt jätetty aloite noudattaa logiikkaa, joka sijoittaa luterilaisen avioliittokäsityksen kokonaan rakkauden koriin eli etiikan piiriin. Yhtäältä aloitteessa todetaan, että katolinen ja ortodoksinen kirkko näkevät avioliiton uskon korissa ”Jumalan asettamana miehen ja naisen liittona”. Tämän jälkeen aloite jatkaa: ”Toisenlaiseen ratkaisuun voidaan päätyä tulkitsemalla avioliitto Lutherin tapaan maalliseksi järjestykseksi. Avioliitto on näin ymmärrettynä rakkauden alaan kuuluva asia”.
Vaikka Lutherin kantaa kuvataan usein näin, lähteiden valossa tulkinta osoittautuu virheelliseksi. Sekä Lutherin teologiassa että laajemmin luterilaisessa teologiassa avioliitto nähdään samanaikaisesti sekä uskon että rakkauden alueeseen kuuluvana todellisuutena.
Vaikka avioliitto ei ole sakramentti, sillä on myös luterilaisuuden mukaan jumalallinen asetus, se on ”pyhä instituutio”. Avioliitto perustuu kristilliseen luomisoppiin ja ihmiskäsitykseen, siksi se on osa uskonoppia. Tässä kohden luterilainen luomisteologia ei ole niin kaukana historiallisten kirkkojen kannasta kuin aloite olettaa.
Mutta samalla avioliitto on myös maallinen yhteiskunnallinen järjestys, joka sellaisena on kulttuuriin sidottu, muutoksenalainen ja avoin eettisille uudelleenarvioille, kuten aloite oikein toteaa. Avioliiton teologinen perusta ja sen yhteiskunnallinen toteutus ovat samanaikaisia, toisistaan erottamattomia. Tämä tekee avioliittoteologiasta erityisen hankalaa ja haastavaa.
Haluamme kiinnittää huomiota kirkolliskokoukselle annetun esityksen käyttämiin teologisiin perusteluihin. Aikoinaan pappisviran avaamiseen naisille tarvittiin sekä uskon koria että rakkauden koria koskevat perustelut. Vastaavasti, mikäli avioliittokäsitys halutaan perustella luterilaisen teologian välinein, on välttämätöntä ottaa huomioon kumpikin alue.
Juhani Forsberg, TT, ekumeniikan dos. (emer.)
Antti Raunio, systemaattisen teologian professori, Itä-Suomen yliopisto
Miikka Ruokanen, dogmatiikan professori, Helsingin yliopisto
Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 9.3.
Lue myös:
Aloite kirkolliskokoukselle: Sateenkaariparien kirkollinen vihkiminen mahdolliseksi
”Siten kirkolliskokous ei ole hänen mukaansa päättänyt kyseisessä kohdassa seurakuntia velvoittavasti lähetysjärjestöjen tukemisesta. Sen sijaan kirkolliskokouksen perustevaliokunta on kirjannut mietintöönsä oman käsityksensä lähetysjärjestöjen tukemisessa noudatettavista periaatteista.”
Tämä on mielestäni on ihan selvää muutenkin, ilman, että sitä tarvitsee erikseen kysyä.
” Syrjinnän kielto koskee ylipäänsä kaikelta osalta seurakunnan toimintaa.”
Tämä on hyvä tuoda esille. Myös lähetysjärjestöjen syrjiminen sisältyy tähän syrjinnän kieltoon.
Lähetysjärjestöjen yhdenvertainen kohtelu merkitsee sitä, että niitä kaikkia arvioidaan samoin perustein – siis jos avustus evätään järjestön syrjivänä pidettyyn toimintaan perustuen tulee avustus evätä kaikilta samalla tavalla syrjiviksi katsotuilta järjestöiltä – epääminen ei siis saa olla mielivaltaista, vaan sen tulee perustua julkilausuttavissa oleviin kriteereihin. Yhdenvertainen kohtelu ei edellytä avustusten jakamista kaikille.
Asiallinen uutinen kaikinpuolin!
Mikko Bergrothilta hyvä lisäys Salme Kaikusalon kommenttiin. Kirkossa on paljolti vallalla sellainen ajattelutapa, että lähetysjärjestöt ovat ikäänkuin ”yksilöitä” (ihmisyksilöitä), joita tulee kohdella yhdenvertaisesti. Kun näin ajatellaan niin usein suljetaan silmät sille, miten ihmisyksilöitä kohdellaan lähetysjärjestöissä, esim. sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.
”Kirkossa on paljolti vallalla sellainen ajattelutapa, että lähetysjärjestöt ovat ikäänkuin “yksilöitä” (ihmisyksilöitä), joita tulee kohdella yhdenvertaisesti.” Sari R-L
Voi olla, että joku ajattelee noinkin, mutta minulle ei ole syntynyt käsitystä, että tuo olisi ”kirkossa paljolti vallalla oleva ajattelutapa”
Kaikki lähetysjärjestöt ovat hyväksyneet kirkon yhteisesti sovitut kriteerit lähetysjärjestöille, joten siltä osin asia on kunnossa. Kukin seurakunta sitten päättää mille järjestölle rahansa antaa, mutta syrjinnästä syyttäminen ei ole relevantti epäysperuste. Silti kaikkia järjestöjä ei tarvitse tukea.
Salme, syrjinnästä syyttämistä ei varmasti ole missään käytettykään päätösten perusteluna. Jos tarkoitit sitä, että rahojen ohjaamiseen on vaikuttanut joidenkin järjestöjen harjoittama syrjintä, kertoisitko, miksi tämä ei olisi hyvin perusteltua?
Koska syytteitä syrjinnästä ei ole näytetty toteen. Jos näin olisi ollut, niin tuskin kirkkohallitus olisi hyväksynyt kaikkia lähetysjärjestöjä kirkon virallisiksi lähetysjärjestöiksi. Mutta en ala taas pyörittää kehää alusta loppuun tai lopusta alkuun. Totean vain, että konkreettista toteen näytettyä lähetysjärjestöjen harjoittamaa syrjintää, josta olisi seurannut sanktioita, ei ole toteennäytetty.
”Koska syytteitä syrjinnästä ei ole näytetty toteen.”
Olisiko tässä nyt kuitenkin kyseessä kuviteltu asia? Kenellä tuollainen toteen näyttämisen velvollisuus on ollut ja miksi?
Salme Kaikusalo kirjoitti:
Kaikki lähetysjärjestöt ovat hyväksyneet kirkon yhteisesti sovitut kriteerit lähetysjärjestöille, joten siltä osin asia on kunnossa.
Kuulostaa kovin neuvostoaikaiselta, sillä, mitä lausuttiin oli merkitystä, ei sillä miten asiat olivat. Jos luottamus on kerran menetetty se on ansaittava takaisin osoittamalla, että toiminta on sellaista mihin on sitouduttu – tämä edellyttää myös sitä, että järjestöjen aiemmat nyt annettujen sitoumusten vastaiset päätökset, julkilausumat ja linjanvedot on korjattava.
Jos on tapahtunut syrjintää, josta lähetysjärjestöjä syytetään, niin kai se olisi ollut myös toteennäytettävissä. Mutupuheet eivät ole todistuskelpisia.
Risto Korhonen:
”Olisiko tässä nyt kuitenkin kyseessä kuviteltu asia? Kenellä tuollainen toteen näyttämisen velvollisuus on ollut ja miksi?”
Kuvittelut sikseen. Sari R-L ja Johanna K ovat ajaneet asiaa julkisuudessa ikään kuin kaikki tukea vaille jääneet lähetysjärjestöt olisivat syyllistyneet syrjintään. Kun ko. henkilöiltä kysyy, missä ovat todisteet syrjinnästä, mitään ei tapahdu. Syytös syrjinnästä ei perustu toteen näytettyyn faktaan, vaan ainoastaan olettamuksiin. Kammo ko. lähetysjärjestöjä kohtaan leviää ja ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä ne jätetään ilman tukea. Tällainen toiminta ei vaikuta kovin kristilliseltä, vaan pikemminkin manipuloinnilta.
”Syytös syrjinnästä ei perustu toteen näytettyyn faktaan, vaan ainoastaan olettamuksiin.”
Tähän saanemme kommentteja asioista jotain tietäviltä. Olen sinänsä samaa mieltä siitä, että väärillä perusteilla ei pitäisi tukea evätä. Minusta vain tuntuu siltä, että näyttövelvollisuus olisi nimenomaan niillä, jotka nyt väittävät näin tapahtuneen.
Toki on niin, että tuen pyytäjän on saatava tuen myöntäjä vakuuttuneeksi toimintansa asianmukaisuudesta, ei toisinpäin. Jos taas katsotaan, että seurakunnilla on pakko myöntää tukea sille tai tälle taholle omasta halustaan riippumatta on kysymys noille tahoille myönnetystä verotusoikeudesta – ja siitä pitää jo perustuslain mukaan säätää lailla, ilman eduskunnan myötävaikutusta sellaista pakkoa ei synny.
On myös niin, että tuesta päättävät seurakunnan hallintoelimet ovat vastuullsia päätöksistään oman seurakuntansa jäsenille, ei avun saajille.
Risto Korhonen, vastaapa seuraavaan kysymykseen. Millaisella todennäköisyydellä mielestäsi syrjimistä voi tapahtua, kun lähetysjärjestössä olevat palvelevat Jumalaa Hengen ohjaamina, ylpeilevät Kristuksesta Jeesuksesta eivätkä luota mihinkään omaansa? Kun mietit vastausta, muista myös Jeesuksen opetukset.
Tämä on aika koominen tämä keskustelu kun joillakuilla tuntuu olevan sellainen kuvitelma, että kirkkoneuvostojen ja -valtuustojen päätöksenteko olisi kuin tuomioistuimessa.
Pitäisiköhän seuraaviin kokouksiin kutsua yleinen syyttäjä sekä joukko asianajajia, jotta voitaisiin käydä läpi todistusaineistoa. 🙂
Juha Lehtiselle: en ota kantaa tuohon kysymykseen, koska Jumalan hengellä ei mielestäni ole tässä asiassa roolia. Enkä toisaalta oikein ymmärtänyt kysymystä.
Korhosen ja Roman-Lagerspetzin sooloilu on kirkkoa hajottavaa.
Se, kenen toimintaa pidetään kirkkoa hajottavana riippuu siitä mistä suunnasta asiaa katsotaan.
Vaikkapa ministeri Räsäsen toimintaa voidaan pitää kirkkoa hajottavana, tuntuuhan hänen jokaisesta lausunnostaan aiheutuvan kirkossa eroaalto, aiheesta tai aiheetta. Kirkkoa hajottavana voidaan pitää myös vaikkapa VL-liikkeen tiukkoja kannanottoja.
Väite, että Räsäen toiminta hajottaa kirkkoa on erikoinen. Ajatus, että jonkun henkilön pitäisi alkaa kaventamaan sananvapauttamaan siksi, että jotkut ihmiset käyttävät hänen mielipiteinään keppihevosina, joilla ajetaan omia intressejä (hajotetaan kirkkoa), on mielipide-ja sananvapausoikeuden vastainen.
Salme, kyllä Räsäsen toiminta todella hajottaa kirkkoa, jäsenkadon muodossa. Erittäin moni eronnut on kertonut hänen toimintansa syyksi eroon, eikä tietääkseni ole perusteltua epäillä, että he valehtelisivat. Voidaan toki spekuloida, että nuo erot tapahtuisivat myös ilman Räsäsen kannanottoja, mutta eroamisen kiihtyminen on silti monta kertaa aiheutunut hänen sanomisistaan. Hän siis kiistatta ainakin vauhdittaa jäsenkatoa.
Lienetkö muuten huomannut, että kukaan ei ole vaatinutkaan kenenkään sananvapauden kaventamista?
En ole rajoittamassa kenenkään ajatuksen-, sanan- tai ilmaisunvapautta, mutta huomautin, että eri lailla ajattelevat henkilöt voivat kokea eri asiat kirkkoa rakentaviksi tai hajottaviksi, riippuu itse kunkin omista lähtökohdista.
Kirkkoa hajottavat siis he, jotka syyttävt Räsästä eronsa syyksi. Sehän tarkoittaa piilotetusti, että Räsäsen tulisi olla hiljaa, niin he eivät eroaisi. Täysin absurdia ja epäloogista.
Räsäsellä on oikeus mielipiteisiinsä vaikka kaikki eroaisivat kirkosta käyttäen keppihevosenaan Räsäsen puheita.
Risto, vaikenisitko tai muuttaisitko sinä mielipiteitäsi vastaavassa tilanteessa?
Kysymys on retorinen. Lopetan väännön kanssasi tässä uutisessa tähän.
”Sehän tarkoittaa piilotetusti, että Räsäsen tulisi olla hiljaa, niin he eivät eroaisi.”
Ei itse asiassa ollenkaan noin. Se, että joku sanoo eroneensa Räsäsen takia, ei sisällä mitään vaatimuksia Räsästä kohtaan. Ainakin tässä tapauksessa kokemus vaatimuksesta on selvästi Salmen oman tulkinnan tulosta.
Monet muualla käytetyt keskustelupuheenvuorot huomioon ottaen pidän hyvänä, että asiasta saatiin valtiosääntöoikeuden asiantuntijan lausunto.
Siinä toivossa, että turha kiistely vähenisi!
Olen samaa mieltä, että turha kiistely vähenisi.
Asiallinen uutinen, mikä selventää ja rauhoittaa tilannetta, toivottavasti.
Ikävä kyllä, vaikuttaa siltä, että vaikka Jumala taivaasta kertoisi miten asiat ovat, niin jotkut vaan jatkaisivat jankutusta ja lähetysjärjestöjen syyttämistä tuomiopäivään asti. Se, jos mikä hajottaa kirkkoa ja seurakuntalaisten yhteyttä.
Milloin esim. Tulkaa kaikki-liikkeen jäsenet alkavat toteuttaa omaa ohjelmaansa seuraavalta osin: ”Eri tavoin ajattelevien kirkollisten ryhmien välille on rakennettava luottamusta ja sovintoa.”?
Autaampaa on rakentaa kuin hajottaa, varsinkin kristityiksi itseään kutsuvien kesken.
Ja vaikka asiasta keskusteltaisiin kuinka pitkään hyvänsä, jotkut vaan jatkavat jankutusta sen puolesta, että kaikille järjestöille pitäisi antaa rahaa.
Lisäksi he jatkavat jankutusta siitä, että hänen kanssaan eri mieltä olevat hajottavat kirkkoa ja seurakuntalaisten yhteyttä.
Ja edelleenkin hän kieltäytyy näkemästä sitä, että riidan kumpikin osapuoli on täsmälleen yhtä syyllinen riitelyyn ja kirkon hajottamiseen. Jotenkin se tuntuu olevan helpompaa loputtomasti vain jankuttaa siitä, että itsensä kanssa eri mieltä olevat ovat yksin syyllisiä.
”Ja vaikka asiasta keskusteltaisiin kuinka pitkään hyvänsä, jotkut vaan jatkavat jankutusta sen puolesta, että kaikille järjestöille pitäisi antaa rahaa.” Jusu.
Olet käsittänyt väärin. Näissä kommenteissa ei keskustella siitä, että kaikille pitäisi antaa rahaa vaan siitä, millä perusteilla määrärahoja jaetaan. Toisille järjestöille ei anneta, koska niitä syytetään syrjinnästä, mitä kukaan ei kuitenkaan ole näyttänyt toteen.
Uutisessa taas kerrotaan, että kaikille ei tarvitse antaa, mutta annetaan myös ymmärtää, että perusteluiden pitää olla relavantit. Siis ”Syrjinnän kielto koskee ylipäänsä kaikelta osalta seurakunnan toimintaa. ”
Mitä ihmeen toteen näyttämistä siinä on jos poliittisen päätöksentekijät kokevat lähestysjärjestöjen antamat kirjalliset vastaukset syrjiviksi? Millä tavoin tätä päättäjien kokemusta pitäisi näyttää toteen? Onko jotenkin epäuskottavaa, että he ovat näin kokeneet ja nyt tarvittaisiin jokin valaehtoinen lausunto, että he ovat varmasti pitäneet lausuntoja syrjivinä?
”Jos asianmukaisesti seurakunta pystyy perustelemaan, että jokin lähetysjärjestö on seurakunnan näkökulmasta perustellumpi tai sen apukohde on läheisempi, se voidaan ottaa huomioon yhdenvertaisuusperiaatetta loukkaamatta. Mutta periaatteet eivät saa olla mielivaltaisia tai sellaisia, joita ei voida rationaalisesti perustella.”
Näinhän asia juuri on. Seurakunta voi tehdä omat linjauksensa ja jakaa avustukset sen mukaisesti. Silloin kun seurakunta vetoaa kirkon yhteisiin linjauksiin, avustukset tulee jakaa yhteisten linjausten mukaisesti.
Kirkjon yhteinen linjaus esimerkiksi on, että kaikkien lähetysjärjestöjen on todettu noudattavan kirjon yhteisiä päätäöksiä. Sikääli jos perusteena on jakaa avustusta vain niille järjestöille jotka noudattavat kitkon yhteeisiä päätöksiä, on varoja jaettava kaikille.
Toivottavasti Vantaalla valitaan luottamushenkilöiksi lähetystyöhön myönteisesti suhtautuvia ja nykyiset kirkon hajottajat jäisivät rannalle ruikuttamaan. Minä äänestin miestä, joka arvostaa lähetysjärjestöjen tekemää lähetystyötä.
Voisiko joku mainita esimerkkejä lähetysjärjestöistä, joiden tuki on evätty/lopetettu väärän syrjintäväittämän perusteella? Tarkoitan todellisia tapauksia, joista pystymme tarkistamaan, mitä on tapahtunut.
Kannattaa tutkia esim. case Medialähetys Sanansaattajat (Sansa).
Risto, kun Sinulla nyt vaikuttaa kyselykausi kroonistuneen (lähes joka kommentti on kysymys/sisältää kysymyksen), niin yksi kysymys sinulle:
Esitäppä yksi sellainen kirkon lähetysjärjestöissä tapahtunut syrjintätapaus, joka on toteennäytetty ja jossa syynä on ollut sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen?
No kun täällä nyt niin kovasti kyselleen, heitänpä minäkin kysymyksen Kari-Matti Laaksoselle: Onko joku väittänyt, että lähetysjärjestöt ovat syyllistyneet mainitsemaasi työsopimuslain tai rikoslain vastaiseen työsyrjintään?
Ja heti toinen kysymys perään: Sikäli jos ja kun tällaisia työsyrjintätapauksia ei ole, mitä sitten? Miksi tällaiset rikos- tai sopimusoikeudelliset kysymykset ylipäätään ovat merkityksellisiä tässä asiassa?
Siksipä Jusu Vihervaara hyvä, ne ovat tähteellisiä, että tietyillä tahoilla on ryhdytty kristinuskon historian parhaiden perinteiden mukaisesti ristiretkelle tiettyjä lähetysjärjestöjä vastaan.
Esimerkiksi Sari Roman-Lagerspetzilta löytyy tältäkin areenalta kymmenittäin, ellei sadoittain kommentteja, joissa mainitaan ”syrjivät lähetysjärjestöt.” Kuten Jusu Vihervaara toit ansiokkaasti esiin, yhtäkään toteennäytettyä tapausta ei ole olemassa. Suomen evl kirkon historiassa, ainakaan 1900-luvulta, on vaikea löytää vastaavaa ”huijausta.”
Inhimillisellä tasolla ymmärrän tällä foorumilla käytävän keskustelun, mutta samaan hengenvetoon totean, että keskustelijoilla on SUURIA vaikeuksia ymmärtää oikeusprosessin ja poliittisen päätöksenteon ero.
Lähetysjärjestöt ovat antaneet tiettyjä kirjallisia lausuntoja koskien naispappeutta ja seksuaalivähemmistöjen asemaa ja poliittisen päätöksentekijät ovat kokeneet nämä lausunnot syrjiviksi ja tehneet niiden pohjalta poliittisen päätöksen.
Se on TÄYSIN ERI ASIA kuin että oikeusprosessissa oltaisiin todettu, että lähetysjärjestöt olisivat syyllistyneet työsopimuslain ja rikoslain rikkomiseen. Kaikki nämä oikeustapaukset ja todistusaineistojen kerääminen liittyy oikeusprosessiin.
Poliittista päätöstä ei ole tehty sillä perusteella, että lähetysjärjestö olisi rikkonut lakia joten tämän loputtoman todisteiden penäämisen voi lopettaa. Se ei ole mitenkään relevanttia poliittisen päätöksenteon näkökulmasta. Päätöksiä ei ole tehty minkään rikostuomioiden perusteella vaan sen mukaan millaisiksi lähetysjärjestöjen antamat kirjalliset lausunnot on koettu.
Ns. maallisella puolella erimielisyyttä rahojen jaosta on ilmennyt puolueiden nuorisojärjestöille jaettavien rahojen kohdalla.
Siinä yhteydessä on todettu, että järjestöille jaettavia rahoja ei anneta mielipiteiden vaan toiminnan perusteella.
Nythän kävi niin, että järjestö (Kokoomusnuoret), jolla olla rasistiseksi luonnehdittava julkinen kannanotto sai huikean summan, kun taas jotkut muut jäivät ”lehdellä soittelemaan”.
Lähetysjärjestöjenkin kohdalla määrärahojen jaossa olisi hyvä periaate jakaa ne järjestön toiminnan ja toisaalta seurakunnassa esiintyvän järjestön kannatuksen perusteella.
Jusu Vihervaara:
”poliittisen päätöksentekijät ovat kokeneet nämä lausunnot syrjiviksi ja tehneet niiden pohjalta poliittisen päätöksen.”
Tämä menee nyt viilaamiseksi, mutta huomauttaisin, etti seurakunna avustusrahoja käsitellä missää ”poliittisessa päätöksentekoelimessä”,
Asiaa yhteiskunnalisesti tarkastettuna politiikka ei kuulu kirkkovaltuustojen toimialaan, vaan kyse on puhtaasti uskonyhteisön sisäisistä asioista päättämisestä. Koska kirkon kaikki päätöksenteko on alisteisia kirkon tunnustukselle, ei politiikan yleiset lainalaisuudet toimi sellaisenaan kirkollisessa päätöksenteossa.
Esimerkiksi sellainen päätös, jossa avustettaisiin vain kehitysapua, eikä lainkkaa evankelioivaa lähetystyötä, olisi periaateellaisella tasolla laiton vaikka kirkkovaltuuston enemmistö olisi tätä mieltä.
Jukka Kivimäki kirjoittaa:
Tämä menee nyt viilaamiseksi, mutta huomauttaisin, ettei seurakunnan avustusrahoja käsitellä missään “poliittisessa päätöksentekoelimessä”
Päätöksentekoprosessit ovat luonteeltaan joko oikeudellisia tai poliittisia. Oikeudellisessa prosessissa selvitetään, täyttyvätkö tietyt (oikeudelliset/muodolliset) vaatimukset, jolloin päätös on tehtävä sääntöjen mukaisena – kysymys on laillisuusperusteisesta harkinnasta. Poliittisessa päätöksenteossa kysymys on tarkoituksenmukaisuusharkinnasta, jossa tasapainotetaan erilaisia intressejä. Poliittisia päätöksentekoprosesseja on siis muuallakin kuin valtiollisessa politiikassa, myös esimerkiksi järjestötoiminnassa ja yritystoiminnassa.
Jukka,
Näyttää siltä, että Mikko ehti jo vastata puolestani. Kun puhuin poliittisesta päätöksenteosta en puhunut puoluepolitiikasta. Tarkoitin poliittisella päätöksenteolla nimenomaan sitä, että vaaleilla valitut edustajat käyttävät valtaansa tehdäkseen tarkoitusharkintaan perustuvan päätöksen.
Täällä tuntuu jotenkin olevan sellainen harhakäsitys, että kirkkovaltuusto olisi jokin tuomioistuin, joka tekisi päätöksensä todistusaineiston perusteella. Ikäänkuin mielipiteiden perusteella tehtävässä päätöksenteossa olisi oikeita vastauksia ja todistustaakkoja.
Kari-Matti, kysyminen on paljon käytetty ja yleensä hyväksytty tapa, kun halutaan saada jostakin asiasta tietoa. Kysymisoikeuden rajoittaminen edustaa näkemystä, joka ei onneksi ole vallalla meillä.
Minusta kysymykseni oli olennainen tämän keskustelun kannalta. En ole ehtinyt tutustua mainittuun tapaus Sansaan (linkki olisi mukava), eikä toistaiseksi muita esimerkkejä ole mainittu. Toistaiseksi tilanne on se, että monta syytöstä joidenkin lähetysjärjestöjen syrjimisestä on esitetty, mutta ei oikein perusteltu.
Jukka Kivimäki: ”Asiaa yhteiskunnallisesti tarkastettuna politiikka ei kuulu kirkkovaltuustojen toimialaan, vaan kyse on puhtaasti uskonyhteisön sisäisistä asioista päättämisestä.”
Politiikka on päätöksentekoa ja siihen liittyvää toimintaa. Päätöksentekoa, johon eturistiriidat oleellisesti vaikuttavat.
Kirkkovaltuustoissa ja seurakuntaneuvostoissa päätöksiä tekevät seurakuntavaaleissa eri vaalilistoilta valituksi tulleet henkilöt. He edustavat seurakunnan jäseniä. Eri vaalilistoja tarvitaan, sillä seurakunnan toiminta ei useinkaan ole sopusointuista yhteyttä, vaan täynnä monenlaisia eturistiriitoja.
Valtuustot ja neuvostot ovat paikkoja, joissa näitä eturistiriitoja voidaan käsitellä ja silloinkin, kun ei päästä yhteisymmärrykseen, voidaan kuitenkin tehdä edustuksellisen demokratian pelisääntöjä noudattaen päätöksiä.
Politiikka on siis oleellinen osa kirkkovaltuustojen toimialaa.
Jukka Kivimäki: ”Koska kirkon kaikki päätöksenteko on alisteisia kirkon tunnustukselle, ei politiikan yleiset lainalaisuudet toimi sellaisenaan kirkollisessa päätöksenteossa.”
Kirkon päätöksenteko on myös alisteista Suomen lainsäädännölle. Kts.sivu Espoon seurakunnat > Lait ja säännöt
http://www.espoonseurakunnat.fi/web/paatoksenteko/lait-ja-saannot
Marita Kiviranta
Linnisi johtamalla sivulla ihan ensimmäisenä on viittaus kirkkolakiin. Kirkkolaki puolestaan alkaa kirkon tunnustusperustan määrittelyllä.
Kirkkolaki ja kikrkon tunnustus sitoo kirkkovaltuustoa.
Vastaavasti esimerkiksi kaupunginvaltuustoa sitoo kuntalaki.
Niinä täsmälleen saman sisältöinen päätös voisi olla laillinen kaupunginvaltuuston päättämänä, mutta laiton kirkkovaltuuston päättämänä taikka vastaavasti toisinpäin.
Niiinpä kirkollisessa päätöksenteossa ja kunnallisessa päätöksenteossa pätee eri lainalaisuudet.
Tuli kirjoistusvirhe viittuksessa Marita Kivirannan linkittämään sivuun.
Jukka Kivimäki: ”Kirkkolaki ja kikrkon tunnustus sitoo kirkkovaltuustoa. Vastaavasti esimerkiksi kaupunginvaltuustoa sitoo kuntalaki.”
Kirkkovaltuustoa sitoo kirkkolaki, kirkon tunnustus JA muut Suomessa voimassa olevat oikeussäännökset = lait ja asetukset. Kaupunginvaltuustoa sitoo kuntalaki JA ,muut Suomessa voimassa olevat oikeussäännökset = lait ja asetukset.
Joidenkin lakien säännöksiä ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan.
Marita Kiviranta
Mutta myös niinpäin, että päätöksentekoa Suomen ev.lut. kirkossa sitoo monet asiat, jotka eivät sellaisenaan sido päätöksentekoa missään muussa päätöksentekoelimessä.
Risto Korhonen:
”En ole ehtinyt tutustua mainittuun tapaus Sansaan (linkki olisi mukava)”
Linkkejä alkuun pääsemiseksi.
Vantaan seurakuntayhtymän kyselyt
http://www.sansa.fi/taustamateriaali/lausuntoja.html
Yhteisen seurakuntaneuvoston pöytäkirja
http://www.vantaanseurakunnat.fi/fi/hallinto/poytakirjat-ja-esityslistat/ykn/poytakirjat-2011/ykn_2011_11_09_ptk.pdf
Tikkurilan seurakunnan seurakuntaneuvoston pöytäkirjat, lähetysmäärärahojen jakamista on käsitelty seurakuntaneuvostossa 8.12.2011, 20.9.2012, 27.11.2013
http://www.vantaanseurakunnat.fi/fi/hallinto/poytakirjat-ja-esityslistat/srk-neuvostot/tikkurilan-seurakunta
Vastaavia käsittelyjä voi etsiä myös Helsingin seurakuntayhtymän sivuilta.
http://www.helsinginseurakunnat.fi/yhteinenhallinto.html
Väitettä ”syrjivistä lähetysjärjestöistä” on paikalleen juuttuneen gramofonin neulan tavoin monotonisesti jankutettu vuosia kaikilla mahdollisilla areenoilla kaikin mahdollisin tavoin, niin että siitä pikkuhiljaa on tullut ”tosiasia,”jota ei enää juuri edes perustella. Vaikeaa se olisikin, kun näyttö puuttuu.
Tiedonsosiologiseksi ekskurssioksi todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta tämä käy mainiosti.
Jo pidempää tätä aihetta seuranneena on mieleen juolahtanut myös sellainen kysymys, miltä narsismi voisi näyttää julkisuudessa. Narsistejahan löytyy usein johtavilta paikoilta, he ovat älykkäitä ja useiden ihailemia. Narsistin jalanjäljistä löytää kaksi puoluetta, joista toinen yleensä tukee tätä varauksetta. Jos taas kriittinen puoli löytyy, heitä vastaan taistellaan avoimesti. Juuri tämä yhteisön kahtiajakautuminen on yksi tärkeimpiä tuntomerkkejä. Narsismiin liittyy aina myös väkivalta niitä kohtaan, jotka eivät alistu johtajan ajatuksiin. Usein väkivalta on laadultaan henkistä, ja kohdistuu tavalla tai toisella toisen ihmisen persoonaan ja sen hajottamiseen. Usein narsismin jäljiltä löytää ihmisiä, jotka ovat menettäneet itsetuntonsa eivätkä usko, että he voivat olla jotain.
Narsismin yksi tuntomerkki on se, että monet fiksuna pidetyt ihmiset lähtevät mukaan hajottavaan toimintaan. Tästä tullaan toiseen tärkeään tuntomerkkiin, manipulaatioon. Useimmiten se tehdään vetoamalla niin voimakkaasti tunteisiin, että selkeä ajattelu ei ole enää mahdollista, ja ihminen tuntee olevansa oikealla asialla, vaikka hän todellisuudessa hajottaa. Narsistin puheet eivät lopulta koskaan pidä paikkaansa, vaan totuus, puheenaiheen vaihtaminen ja ihmisten ajattelun suuntaaminen muualle ovat keinoina. Yhteisiä toimintatapoja ei noudateta. Empatian puute on usein silmiinpistävää. Lopulta narsismi on luonteeltaan aina tuhoisaa. Jos joku uskaltaa arvostella, joutuu hän tai joskus myös hänen lähipiirinsä välittömästi tulilinjalle. Siksi usein kuultu neuvo onkin, että pakene. Tai jos taistelet, ole valmis siihen verissäpäin.
Minusta olisi mielenkiintoista käydä keskustelua siitä, millaisia kokemuksia palstalaisilla on narsismista.
Narsistin löytää helpoiten kun kävelee tietokoneelta muutaman metrin ja katsoo peiliin.
Hmm… Minulle ei nyt aukea, miksi tässä pitäisi alkaa keskustella narsismista.