Viisitoista kirkolliskokousedustajaa jätti 19.2. kirkolliskokoukselle aloitteen kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta. Teologissa perusteluissa käytetään ns. uskon ja rakkauden erottelun menetelmää. Tämä menetelmä tuli tunnetuksi 1980-luvun alussa naispappeutta koskevissa ratkaisuissa.
Kahdessa Ilkon kurssikeskuksessa pidetyssä seminaarissa (1980, 1982) silloiset kirkon johtajat ja yliopistoteologit tulivat johtopäätökseen: Apostolinen virka on jumalallinen asetus ja kuuluu siten ”uskon koriin” eli oppiin. Mutta viran sukupuoli on kulttuurisidonnainen ehdonvallan (adiafora) kysymys, joka kuuluu ”rakkauden koriin” eli etiikkaan. Rakkauden kori on joustava, sen korkeimpana periaatteena on Kultaiseen sääntöön pohjaava vapaa harkinta: kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit heidän asemassaan.
Nyt jätetty aloite noudattaa logiikkaa, joka sijoittaa luterilaisen avioliittokäsityksen kokonaan rakkauden koriin eli etiikan piiriin. Yhtäältä aloitteessa todetaan, että katolinen ja ortodoksinen kirkko näkevät avioliiton uskon korissa ”Jumalan asettamana miehen ja naisen liittona”. Tämän jälkeen aloite jatkaa: ”Toisenlaiseen ratkaisuun voidaan päätyä tulkitsemalla avioliitto Lutherin tapaan maalliseksi järjestykseksi. Avioliitto on näin ymmärrettynä rakkauden alaan kuuluva asia”.
Vaikka Lutherin kantaa kuvataan usein näin, lähteiden valossa tulkinta osoittautuu virheelliseksi. Sekä Lutherin teologiassa että laajemmin luterilaisessa teologiassa avioliitto nähdään samanaikaisesti sekä uskon että rakkauden alueeseen kuuluvana todellisuutena.
Vaikka avioliitto ei ole sakramentti, sillä on myös luterilaisuuden mukaan jumalallinen asetus, se on ”pyhä instituutio”. Avioliitto perustuu kristilliseen luomisoppiin ja ihmiskäsitykseen, siksi se on osa uskonoppia. Tässä kohden luterilainen luomisteologia ei ole niin kaukana historiallisten kirkkojen kannasta kuin aloite olettaa.
Mutta samalla avioliitto on myös maallinen yhteiskunnallinen järjestys, joka sellaisena on kulttuuriin sidottu, muutoksenalainen ja avoin eettisille uudelleenarvioille, kuten aloite oikein toteaa. Avioliiton teologinen perusta ja sen yhteiskunnallinen toteutus ovat samanaikaisia, toisistaan erottamattomia. Tämä tekee avioliittoteologiasta erityisen hankalaa ja haastavaa.
Haluamme kiinnittää huomiota kirkolliskokoukselle annetun esityksen käyttämiin teologisiin perusteluihin. Aikoinaan pappisviran avaamiseen naisille tarvittiin sekä uskon koria että rakkauden koria koskevat perustelut. Vastaavasti, mikäli avioliittokäsitys halutaan perustella luterilaisen teologian välinein, on välttämätöntä ottaa huomioon kumpikin alue.
Juhani Forsberg, TT, ekumeniikan dos. (emer.)
Antti Raunio, systemaattisen teologian professori, Itä-Suomen yliopisto
Miikka Ruokanen, dogmatiikan professori, Helsingin yliopisto
Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 9.3.
Lue myös:
Aloite kirkolliskokoukselle: Sateenkaariparien kirkollinen vihkiminen mahdolliseksi
Veli-Pekka Viljanen sanoo artiikkelin mukaan: ”Jos asianmukaisesti seurakunta pystyy perustelemaan, että jokin lähetysjärjestö on seurakunnan näkökulmasta perustellumpi tai sen apukohde on läheisempi, se voidaan ottaa huomioon yhdenvertaisuusperiaatetta loukkaamatta.”
Tämä on arvokas kannanotto siinä kekustelussa mitä esim. Espoossa on käyty nimikkoläheteistä Espoon seurakunnissa. Tämä pitkäaikainen suhde seurakunnan ja lähetin välillä on haluttu kiistää ja evätä. Ei myöskään ole niin, että länsimaisessa oikeukäytännössä tuomittaisiin rikoksista, jotka eivät ole tapahtuneet, yhtäkään lakituvassa käytyä oikeustapausta ei ole. Myöskään ei ole kielletty ajamasta kirkolliskokouksessa kantaa ja esityksiä naispappeuden kieltävästä kannasta. Vaaliyhdistyksillä saisi olla sellainen tavoite ohjelmassaan. On kokonaan eri asia olisiko realistista ajatella, että riittävä määräennemmistö koskaan saataisiin sellaisen päätöksen tekemiseen. Tämä on nyt tässä tekstissä vain esillä sillä perusteella, että pelkkä naispappeusmielipide ei täytä mitään sukupolisen syrjinnän laissa kieltävää pykälää. On sitten kokonaan toinen asia jos työpaikassa, missä on palkattu samaan tehtävään miehiä ja naisia, sitten alettaisiin syrjimään työtehtävässä. Mielipiteestä vainoamista ei voida perustella millään. Tasa-arvolakikin on lähtökohdaltaan uskonnollista vakaumusta kunnioittava. Kirkko on haastava yhteisö lain kannalta jo tästä syystä. Ei ole lain hengen mukaista lähteä sellaiseen raivokkaaseen toimintaan, missä mennään jo kuvitteellisiin asioihin asti ja unohdetaan esim. nimikkolähettiasiassa seurakunnan ja lähettien vuosikymmenten suhde sekä se mikä lähetystyön painopiste kohdemaassa mm synnyttävät äidit ja vauvannutut, äiti ja lapsikuolleisuus.
Huokaus. Tämä on äärettömän raskas keskustelu.
Juuri edellisellä sivulla käytiin pitkä keskustelu siitä, että kyseessä on poliittinen päätöksentekoprosessi, jossa päättäjät ovat tehneet päätöksen tarkoituksenmukaisuusharkintaa käyttäen lähetysjärjestöjen toimittamien kirjallisten vastausten perusteella.
Ja eikös heti perään Leena Viilon grammari lähde jälleen kerran jankkaamaan jostain rikosoikeudellisesta vastuusta ja todisteiden toimittamisesta työsyrjinnästä.
EI OLE MITÄÄN TYÖSYRJINTÄRIKOKSIA EIKÄ TÄSSÄ KOKO HOMMASSA OLE KYSE SIITÄ, ETTÄ OLEMATTOMISTA RIKOKSISTA PITÄISI TOIMITTAA JOTAIN TODISTEITA.
Tämän typerän jankuttamisen jostain todisteista tai todistustaakasta voisi nyt vihdoin lopettaa. Sitä on käyty täällä kuukausikaupalla. Poliittiseen päätöksentekoprosessiin kuuluu, että päätöksiä tehdään ilman mitään rikostutkintaa ja todisteita. Kyseessä on normaali tarkoituksenmukaisuusharkinta järjestöjen kirjallisten vastausten perusteella.
Leena Viiloin ajatukset ovat oikean suuntaisia. Jusu Vihervaara tarkastelee taas asioita omasta homoideologiastaan käsin. Tärkeintä on saada homoaate läpi, ei ninkään se onko sillä mitään tekemistä laillisuuden kanssa – kaikki keinot ovat sallittuja päämäärän saavuttamiseksi. Vihervaaran polittiset päätöksentekijät ovat kuin siperian uumenista nousseet haamut. Kirkko ei tarvitse noita. Miten sellaiset polittiset tekijät ovatkin eksyneet hyvään seuraan.
Ymmärrän, että Sami Paajanen katsoo asiaa omasta viitekehyksestään käsin ja täten päätyy erilaiseen mielipiteeseen kuin Jusu Vihervaara. Välttämättä sitä asiaa ei tarvitse noin monimutkaisella retoriikalla ilmaista.
Miksi olet Sami noin vihamielinen minua kohtaan?
Jusu Vihervaara, emmenkö ole keskustelleet jo pitkään. Ei ole mitään syytä olla vihamielinen. Homoseksuaalisuuden ideoligian nousu ei ole vain ilmiö Suomessa. Se on tällä hetkellä maailmanlaajuinen ilmiö. Kutsuisin sitä saatanan esikunnasta johdettu strateginen hyökkäys ( anteeksi tämä ilmaisu – tuli juuri tuossa luettua katollista manausteologiaa ja Kari Kuulan – paholaisen bibliografia)
Onko homoideologian nousu sinulle henkilökohtainen uhka?
Haluan tässä yhteysessä sanoa, että kirkossa on kaksi tasa-arvon kannalta relevanttia asiaa.
Kun kirkko on tehnyt päätöksen naisten ja miesten palkkaamisesta samaan työtehtävään, tulevat voimaan kirkon virkoja koskien tasa-arvolain työnantajan harjoittamaa syrjintää koksevat pykälät sen työtehtävän osalta.
Mutta siitä huolimatta, kun arvioidaan uskonnollisen vakaumuksen olemasaolon oikeutusta ja kunnioittavaa suhtautumista siihen, on myös se lähtökohta, mikä on ollut eduskunnan tahto tässä asiassa. On huomattava ero siinä, että laissa ei lue, että uskonnollinne yhdyskunta voi hakea poikkeusta lain noudattamisesta. Tässä muodossahan Korhonen ja Roman-Lagerspetz tämän asian mielellään esittävät. Lain lähtökohta päin vastoin on, että laki ei koske uskonnollista vakaumusta. Ei ole ollenkaan sattuma, että tämä on lain toinen pykälä, missä tämä kunnioitus ilmenee:
2§
Lain soveltamisalan rajoitukset
Tämän lain säännöksiä ei sovelleta:
1) evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan; eikä
2) perheenjäsenten välisiin taikka muihin yksityiselämän piiriin kuuluviin suhteisiin.
Eduskunnan toimintaan, joka liittyy kansanedustajan edustajantoimen hoitamiseen, ei sovelleta 10 ja 11 §:n, 14 a §:n eikä 17 ja 19 §:n säännöksiä. Myöskään tasavallan presidentin toimintaan ei sovelleta 10 ja 11 §:n säännöksiä. (17.2.1995/206)
3 momentti on kumottu L:lla 17.2.1995/196.
Toistan saman, jonka sanoin jo edellisen kommentin perusteella.
TÄSSÄ EI OLE KYSE POHJIMMILTAAN LAIN RIKKOMISESTA JOTEN TODISTEIDEN PENÄÄMINEN JA LAKIPYKÄLIEN KOPIOIMINEN ON TURHAA.
Poliittiset päättäjät saavat kysyä lähetysjärjestöltä sen kantaa naispappeudesta ja homon rekrytoimisesta palvelukseen ja tämän jälkeen tehdä päätöksen siitä onko järjestölle tarkoituksenmukaista antaa rahaa. Ja tämä ei riipu siitä, toimiiko järjestö lain mukaan vai ei. Se riippuu siitä, miellyttääkö vastaus päättäjää vai ei. Vaikka vastaus olisi täysin laillinen, päättäjä saa tehdä sen ratkaisun, ettei rahaa tipu koska vastaus ei miellytä.
Työ- ja rikosoikeuden asiantuntijat ovat arvioineet, että joidenkin järjestöjen julkisuudessa kertomat toimintatavat ovat lainvastaisia. Se ei silti tarkoita, että järjestöillä olisi tuomioita oikeudesta, koska pelkkä ilmoitus rikkoa lakia ei riitä tuomion antamiseen. Poliittinen päättäjä saa tehdä ratkaisun olla antamatta rahaa pelkästään sen perusteella, että järjestö ilmoittaa rikkovansa lakia vaikka mitään tuomiota ei olisi (vielä) annettu ja järjestö pyhästi lupaa toimivansa kirkon asettamien ehtojen mukaisesti.
Hyviä kommentteja Leena Viilolta.
Vihervaara näköjään ei edellenkään ole kärryillä siitä, mistä tässä keskustellaan. Nyt alan ymmärtää Mika Laihon taannoista kommenttia:-)
Kari-Matti Laaksonen varmaan mielellään kertoo, missä Vihervaara erehtyy sen sijaan, että heittelee vain ympäripyöreitä syytöksiä.
Väännetäämpä Jusulle rautalankasta:
Jos seurakunta päätää jakaa avustusta vain osalle lähetysjärjestöistä sillä perusteelle että tukea ei anneta syrjiville järjestöille tai esimerkiksi sellaisille järjestöille jotka eivät noudata kirkon yhteisiä päätöksiä, on päätös tällöin tehty väärin perustein.
Näin siksi ettei päätös ja sen perustelu vastaa toisiaan.
Sitä vastoin jos perustellaan sillä että halutaan tukea vain niitä järjestöjä, joilla esimerkiksi on valtuutetujen enemmistön kanssa sama näkemys naisten papeudesta, päätös on asianmukaisesti perusteltu.
Tilanteessa jossa päätetään tukea vain niitä järjestöjä, jotka eivät vastusta kirkon virallisen kannan muuttamista esimerkiksi avioliittokysymyksessä, ajaudutaan lojaliteettiongelmaan sikäli jos ja kun ei olla ratkaistu, olisiko kirkon virallisen kannan muuttaminen tunnustuksen perusteella yleensäkään mahdollista. Tämä siksi, että kirkkovaltuuston harkintavalta rajoittuu adiaforakysymyksiin.
Kari-Matti Laaksonen: ”Vihervaara näköjään ei edelleenkään ole kärryillä siitä, mistä tässä keskustellaan.”
Jusu Vihervaara on erittäin hyvin perillä siitä, mistä tässä keskustellaan. Harmi, ettei tällä keskustelufoorumilla ole mahdollista nopeasti ”tykkäämällä” kertoa, milloin on samaa mieltä ja/tai milloin perustelut ovat olleet hyviä.
Jukka Kivimäki,
Käsitykseni mukaan millekään lähetysjärjestölle tuen saamisen ehdoksi ei ole asetettu sitä, että niiden pitäisi kannattaa avioliittolain muuttamista.
On aivan totta, että päätöstä olisi voinut perustella paremmin ja ehkä vähemmän provosoivilla sanavalinnoilla, mutta yhtä lailla tästä keskustelusta tulee kovin propagandistista jos pääkaupunkiseudun valtuutettujen päätöksien kriteereitä lähdetään vääntelemään.
Käsitykseni mukaan lähestysjärjestöiltä on vedetty tukia pois, jos lähetysjärjestöt ovat ilmoittaneet kategorisesti kieltäytyvänsä palkkaamasta rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä henkilöitä. Mitään avioliittolain muuttamista ehdoksi ei ole asetettu.
Pysytään siis totuudessa.
Jusu Vihervaara: ”Käsitykseni mukaan millekään lähetysjärjestölle tuen saamisen ehdoksi ei ole asetettu sitä, että niiden pitäisi kannattaa avioliittolain muuttamista.”
Käsityksesi on täysin oikea. + yksiselitteisesti, selkeästi ja lyhyesti ilmaistu.
”Käsitykseni mukaan millekään lähetysjärjestölle tuen saamisen ehdoksi ei ole asetettu sitä, että niiden pitäisi kannattaa avioliittolain muuttamista. ”
Sansaa vastaan käytettiin argumettina Juha Auvisen allekirjoitusta keväällä 2010 vetoomuskessa, että kirkko pitäytyisi perinteisessä avioliittokäsityksessään.
Jukka Kivimäki: ”Sansaa vastaan käytettiin argumettina Juha Auvisen allekirjoitusta…”
Siis kuka, mitä, missä milloin?
ESPOON kirkkovaltuustossa päätettyä:
SLEY ja SLEF eivät ole saaneet tätä ns. kansainvälisen vastuun määrärahaa sitten vuoden 2007. Kansanlähetyksen ja Kylväjän avustus oltiin jo aikaisempina vuosina päätetty lakkauttaa asteittain vuoteen 2014 mennessä.
PERUSTELUT: ”Syyt määrärahan poistumiseen edellä mainituilta kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä ovat liittyneet järjestöjen kirjallisesti ilmaisemiin varauksellisiin näkemyksiin yhteistyöstä naispuolisten pappien ja rekisteröidyssä parisuhteessa elävien kanssa.” Pöytäkirja 12.3.2014
Sen sijaan 12.3.2014 SANSALLE myönnettiin tätä ns. kansainvälisen vastuun määrärahaa 138 609 €. Tämän summan Sansa sai äänestyksen jälkeen. Ehdolla oli päätösesityksen lisäksi kaksi muutosehdotusta. Niistä Lauri Tunkelon esittämä ja (allekirjoittaneen) Marita Kivirannan ja Marjo Matikan kannattama voitti. Tämä toi Sansalle enemmän rahaa kuin nuo kaksi muuta vaihtoehtoa olisivat tuoneet.
Tässä linkki lausuntoon, jonka SANSA antoi vuonna 2013 Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kyselyyn. Allekirjoittajina Sansan hallituksen pj. Jarno Tepora ja medialähetysjohtaja Juha Auvinen. Omasta mielestäni asialliset, hienot vastaukset.
http://www.sansa.fi/images/stories/tiedostot/hallinto/Turku_ja_Kaarina_2013.pdf
Lausunnon kysymykset:
1) Hyväksyykö lähetysjärjestönne kirkolliskokouksen vuonna 1986 tekemän päätöksen pappisviran avaamisesta naisille? Tekevätkö lähetysjärjestönne edustajat paikallisseurakunnissa yhteistyötä seurakuntien pappien kanssa heidän sukupuolestaan riippumatta ja voiko naispuolinen pappi tulla valituksi lähetysjärjestönne pappisvihkimystä edellyttävään virkaan?
2) Hyväksyykö lähetysjärjestönne kirkolliskokouksen vuonna 2010 tekemän päätöksen samaa sukupuolta olevien parien puolesta pidettävästä rukoushetkestä sekä päätöksen taustalla olevan tulkinnan, jonka mukaan homoseksuaaliset suhteet ovat hyväksyttäviä ja niiden puolesta voidaan rukoilla? Noudatetaanko järjestönne rekrytoinnissa syrjintäkieltoa myös suhteessa seksuaalivähemmistöihin?
Vastaavanlaisia ovat olleet muidenkin seurakuntayhtymien lähettämät kyselyt. Ja kuten kysymyksestä 2 voidaan huomata, lähetysjärjestöjen ei edellytetä muuttavan avioliittokäsitystään.
Selvennyksenä Marita Kivirannalle, että Sansa jäi vaille tukea Helsingissä ja tätä vuotta aiempiva vuosinan Vantaalla.
Jukka,
Jäikö Sansa ilman tukea Helsingissä ja Vantaalla mainitseminasi vuosina siitä syystä, että se vastusti kirkon avioliittokäsityksen muuttamista?
Tähän mennessä olen ymmärtänyt näin: Joissakin seurakunnissa (vai vain yhdessä?) on jätetty tukematta joitakin lähetysjärjestöjä (tai tukea on vähennetty, tai esitetty vähennettäväksi tai lopetettavaksi). Perusteluna tähän on ymmärtääkseni ollut se, että ko. järjestöt eivät sitoudu noudattamaan Suomen lakia ja kirkon linjaa suhtautumisessa tasa-arvokysymyksiin (esim. naispappeus, seksuaalinen suuntautuminen).
Jos edellä sanottu pitää paikkansa: vaikuttaa moraalisesti ja oikeudellisesti pätevältä rajoittaa sellaisten järjestöjen tukemista, jotka harjoittavat syrjintää (esim. eivät hyväksy naispappeutta tai välttävät homoseksuaalien palkkaamista).
Jos valheellisesti väitetään jonkin lähetysjärjestön syrjivän ja päätöksiä tehdään tämän väärän tiedon varassa, tuen rajoittaminen on nähdäkseni ilman muuta sopimatonta ja väärin.
Vaikka kysymysten esittäminen ei kaikkien mielestä taida sopia tähän keskusteluun, jatkan kumminkin, koska asia kiinnostaa minua. Siis: mikä tässä nyt on se ongelma? Onko tukea evätty, vaikka mainittua perustetta ei todellisuudessa ole olemassa?
Minun nähdäkseni tukipäätökset on tehty järjestöjen antamien kirjallisten vastausten perusteella. Kyseiset valtuustot ovat jättäneet ne järjestöt ilman tukea, joidenka antamat vastaukset on koettu syrjiviksi tai lainvastaisiksi.
Nyt näyttää siltä, että joku on ymmärtänyt tämän (tahallaan?) väärin ja kuvitellut, että tuet on jätetty antamatta joidenkin rikostuomioiden takia ja nyt täällä on pyörinyt kuukausia kestänyt jankkaaminen todisteiden toimittamisesta näistä rikostuomioista.
Mielestäni tässä päätöksenteossa ei missään vaiheessa ole ollut kyse siitä, että jokin järjestö olisi saanut rikostuomion. Kyse on kaiken aikaa ollut siitä, millaiseksi järjestöjen antamat kirjalliset vastaukset (ja mahdollisesti muut julkisuudessa antamat lausunnot) on koettu.
Suomen laki ei edellytä naispappeutta tukevaa kantaa. Se on tämän lainrikkomiskeskustelun yksi fakta. Lakia rikotaan, jos evl seurakunnassa naispappi ajetaan pois työpaikaltaan. Tästä on oikeuskäytännössä ennakkotapauksiakin riittävästi.
Pääkaupunkiseudulla on ollut ristivetoa seurakuntyhtymien ja seurakuntien välillä. Seurakuntayhymät ovat tehneet päätöksiä, joilla on rajoitettu seurakuntien nimikkolähettien tukemista. Tämä on asia, joka näissä nyt käytävissä valleissa on esillä ja siitä ihan laillisilla perusteilla on esim. omalla vaaliyhdistykselläni ”yhdessä matkalla” tavoitteena, että kaikkia kirkon lähetysjärjestöjä tuetaan. Emme me tällä ohjelmalla ole lainrikkojia. Meillä saa olla tavoitteena sekin, että seurakunnat voivat jatkaa vuosien varrella muodostunutta pitkäaikaista suhdettaan nimikkolähetteihinsä ilman että näitä suhteita katkotaan.
Huh. Niin on kuin seinille puhuisi. Miten ihmeessä tästä tuli keskustelu (tai paremminkin julistus) jostain olemattomista lain rikkomisista?
Tämänhetkinen ymmärrykseni asiasta menee jokseenkin näin: Muutama lähetysjärjestö on julkisesti ja virallisesti ilmoittanut vastustavansa Suomen lakien edellyttämää työntekijöiden/-hakijoiden tasapuolista kohtelua. Tällä perusteella jotkut tahot ovat muuttaneet tukirahojen jakamista lähetysjärjestöille. Jotkut toiset tahot ovat sitä mieltä, että lakien noudattaminen ei ole lähetystyössä olennaista ja pyrkineet (ja kai onnistuneetkin?) palauttamaan tuen ko. järjestöille.
En tiedä, saanko tähän selvyyttä lopulta mitenkään. Se tässä nyt ainakin on varmaa, että aika raadollista ja raakaa politikointia on asioiden hoito seurakunnissakin.
Risto Korhonen
Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan päätösten muotoilusta. Kirkollinen päätöksen tekoelin saa käyttää harkintavaltaansa sikäli kun käyttää sitä kirkkoa sitovien lakien ja säädösten sekä kirkon tunnustuksen puitteissa.
Päätöstä ei kuiteinkaan saa tehdä asiattomin perustein esim. vetoamalla virheelliseen tietoon. Asiaton peruste olisi niin ikään peruste, joka olisi ilmeisen poikkeava kirkon tunnustukseen nähden. Viime mainitussa tapauksessa puheenjohtajana tai esittelijänä toimivan ammattiteologin asiana on tuoda tunnustuskysymys esiin.
Virheellinen tieto olisi esimerkiksi väite, ettei jonkun järjestön toiminta vastaisi kirkon yhteisiä päätöksiä, jos väite on ristiriidassa arvioinnista vastaavan tahon arvioinnin kanssa.
Mikäli luottamushenkilö pitää jonkun järjestön linjauksia esimerkiksi suvaitsemattomana jotakuta ihmisryhmää kohtaan, voi hän asiaa harkintansa perusteena. Julkisena perusteena ei sitä vastoin voi käyttää ”syrjivää toimintaa” jos syrjiviä tekoja ei ole osoittaa. Käsitteen ”syrjivä asenne” käyttäminen perustelussa on asiatonta, koska syrjintä jo käsitteenä edellyttää toimintaa joka johtaa perusteetta eriarvoiseen asemaan asettamista. Asenne ei siten voi olla syrjivä.
Jukka Kivimäki,
Käsitykseni mukaan valtuutetuilla on ollut tyypillisesti kaksi hyvin konkreettista perustelua:
(1) Tukea ei ole myönnetty, jos järjestö ilmoittaa, että se kategorisesti kieltäytyy rekrytoimasta parisuhteensa rekisteröineen henkilön.
(2) Tukie ei ole myönnetty, jos järjestö ilmoittaa, ettei se hyväksy naispappeutta vaan papin virka kuuluu vain miehelle.
Mielestäni nämä ovat aivan selkeät kriteerit ja niiden pohjalta päättäjä voi tarveharkintaansa harjoittaa. Nämä eivät varmaan kriteereinä jokaista miellytä, mutta päättäjillä on halutessaan oikeus tällaiset kriteerit asettaa.
Olen ymmärtänyt, että julkisuudessa kriteeriä (1) on pidetty lain vastaisena toimintana (työnantaja rikkoo lakia, jos se kieltäytyy rekrytoimasta rekisteröidyssä parisuhteessa elävän tämän parisuhteen takia) ja kriteeriä (2) on pidetty kirkon päätösten vastaisena (evankelis-luterilainen kirkko hyväksyy naisten pappeuden).
Tämän valossa on perusteltua väittää, että näitä kriteereitä rikkovat järjestöt ovat syrjiviä, toimivat lainvastaisesti ja kirkon päätösten vastaisesti. Mutta tämä on tietysti vain asiaan liittyvää retoriikkaa. Päätöksiä ei tehdä retoriikalla vaan noita kahta aikaisemmin mainittua kriteeriä vasten.
Jusu Vihervaara
Erehdyt kriteerin 2 kohdalla sikäli että Suomen ev.lut. kirko hyväksyy sekä naisten papeuden että ratkaisun jossa pappeus rajataan vain miehille. Oman toimintansa kirkko on järjestänyt siten että pappeina voi työskennellä sekä miehiä että naisia.
Monissa luterilaisen mailmanliiton kirkoissa paiisvirka on rajattu vain miehille, kuten Suomessakin ennen vuotta 1986.
Kirkollisille järjestöille on kirkkomme yhteisellä päätöksellä sallittu järjestää oma hengellinen toimintansa oman virkakantansa mukaisesti, mutta tällöinkään se ei saa asettaa omia työntekijöitään keskenään eriarvoiseen asemaan.
Jukka K.,
sanot täällä että kirkollisille järjestöille on kirkkomme yhteisellä päätöksellä sallittu järjestää oma hengellinen toimintansa oman virkakantansa mukaisesti.
Voitko kertoa milloin kirkolliskokous on tehnyt tällaisen päätöksen? Mistä löydän tämän päätöksen; se on kai kaikkien luettavissa?
Jusu Vihervaara: ”…päätöksenteossa ei missään vaiheessa ole ollut kyse siitä, että jokin järjestö olisi saanut rikostuomion. Kyse on kaiken aikaa ollut siitä, millaiseksi järjestöjen antamat kirjalliset vastaukset (ja mahdollisesti muut julkisuudessa antamat lausunnot) on koettu.”
Täsmälleen näin. Eri seurakuntayhtymät ovat lähettäneet lähetysjärjestöille kyselyjä jo ainakin vuodesta 2007. Ainakin Tampereen, Helsingin, Vantaan, Espoon sekä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymät.
Joidenkin lähetysjärjestöjen vastaukset eivät ole muuttuneet vuosien varrella. SANSAn on. Vertaa toisaalta vuoden 2012 vastausta Espoon srk-yhtymälle, toisaalta vuoden 2013 vastausta Turun ja Kaarinan srk-yhtymälle:
http://www.sansa.fi/images/stories/tiedostot/hallinto/Espoon_2012.pdf
http://www.sansa.fi/images/stories/tiedostot/hallinto/Turku_ja_Kaarina_2013.pdf
Vastausten lisäksi huomioon on otettu myös mahdolliset ja tietoon tulleet muut julkiset lausunnot: nettisivut, haastattelut jne.
Esim. Kansanlähetyksen johtaja Mika Tuovinen kertoo Kirkonkellarin haastattelussa 6.2.2014 ”Näkemyksemme on, että naispappeus ei ole suotavaa Raamatun perusteella ja yritämme välttää omassa työssämme naispappien käyttämistä. Seurakunnassa työntekijöillä on omantunnonvapaus toimia sen mukaan, miten hyväksi näkevät.” Kyseisen lausunnon luettuani en luottamushenkilönä kokenut (enkä koe) olevani millään tavalla velvollinen tai halukas suuntamaan taloudellista tukea tällaiseen toimintaan ja tällaisen sanoman levittämiseen.
Sari Roman-Lagerspetz
”Voitko kertoa milloin kirkolliskokous on tehnyt tällaisen päätöksen? Mistä löydän tämän päätöksen; se on kai kaikkien luettavissa?”
Asiassa riittää piispojen kanta, kirkolliskokous kirjasi aikanaan päätökseensä sen kuuluisan ponnen jonka puteissa piispat ovat kantansa määritelleet.
Piispojen kanta on ilmaistu mm. vuoden 2009 tahdonilmaisussa. Tahdonilmaisu ei ollut varsinaisesti piispainkokouksen päätös, mutta siihen on viitattu lähdeasiakirjana riittävän monessa piispainkokouksen päätöksessä, jotta asiakirjaa voidaan pitää kirkkomme virallisena kantana.
Tahdonilmaisun kohdassa 5. todetaan. ”Kun herätysliikejärjestöt ovat yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa, ne toimivat kirkkomme vuonna 1986 tekemän virkaratkaisun ja paikallisseurakuntien käytäntöjen mukaisesti.”
Tämä ilmaisu kertoo se jo itsessään ettei tätä samaa edellytetä herätysliikkeiden kaikessa toiminnassa.
Lapuan piispa Simo Peura viittasi tahdonilmaisuun taannoisessa puheessaan
http://www.lapuanhiippakunta.fi/fi/mita-on-kirkon-ykseys/
Risto Korhonen: ”Tämänhetkinen ymmärrykseni asiasta menee jokseenkin näin…”
Erinomainen tiivistelmä asiasta.
Syrjintä on sitä, että henkilö asetetaan muita huonompaan asemaan esimerkiksi hänen sukupuolensa, siviilisäätynsä, seksuaalisen suuntautumisensa tai entisen taustansa vuoksi. Syrjintä on sitä, että jokin tietty työnantaja ilmoittaa, että se ei palkkaa naista tai parisuhteensa rekisteröinyttä työtehtävään. Sana syrjintä kuvaa siis syrjintää. Ei sitä, onko jokin toimija tai henkilö tuomittu oikeudessa syrjinnästä. Sille on oma terminsä, ”työsyrjinnästä tuomion saanut”. Samaan tapaan kuin sana rasismi kuvaa rasismia eikä sitä, onko joku saanut tuomion rasistisesti motivoidusta rikoksesta.
Järjestöä, jonka julkilausuttuihin periaatteisiin kuuluu tällainen syrjintä, on lupa kutsua syrjiväksi, vaikka se ei kuulostakaan kivalta. Samoin toimijaa ja sen arvoja, joiden mukaan henkilön asetetaan muita huonompaan asemaan hänen sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, voi perustellusti kutsua syrjiväksi.
Näemmä yhä tätä syrjiväksi nimittämistä pidetään paheksuttavana ja samalla ymmärtääkseni edellytetään, että järjestöllä tulisi olla oikeus syrjiä, jos se on sen arvojen mukaista tms.. Ainoastaan tätä syrjintää ei saisi nimittää syrjinnäksi vaan joksikin muuksi, esimerkiksi oman arvopohjan toteuttamiseksi, suvaitsevaisuudeksi tai erilaisuuden tunnustamiseksi.
Olet Jani Salminen väärässä.
Sana ”syrjintä” on verbi, eli tein sana. Järjestö ei ole syrjivä mikäli se ei toiminnassaan syrji.
Sitävastoin sana ”rasismi” on substantiivi. Järkestö on rasistinen jos sen ideologia täytää rasismin määritelmän. Ideologia ei edellytä ideologian mukaista toimintaa.
Sekä ’rasismi’ että ’syrjintä’ ovat suomenkielessä substantiiveja. Rasismin suomenkielinen vastine on ’rotusyrjintä’.
’Syrjiä’ on verbi.
’Syrjintä’ on verbaalisubstantiivi, siis verbistä muodostettu substantiivi. Se ei ole verbimuoto. Sen sijaan ’syrjivä’ ja ’syrjitty’ ovat partisiippeja, jotka lasketaan verbimuodoiksi, vaikka ne taipuvat sijoissa ja niitä käytetään adjektiivin tavoin.
Näen selvää kehitystä. Aikaisemmin tätä lähetysrahakiistaa on yritetty ratkaista poliisikuulusteluilla ja rikostuomioita kaivamalla. Nyt tätä on alettu ratkaisemaan suomenkielen kieliopilla. 🙂
Niin, ja eikös ole hyvä, että myös tämä seksuaalinen vähemmistö saa äänensä kuuluviin? 🙂
Tässä asiasa on kaksi erilaista argumentointia. Sen lisäksi että kaksikko Korhonen Roman-Lagerpez syyttää lähetysjärjestöjä he syyttävät myös kirkkohallitusta laittomasta tulkinnasta kun kirkkohallitus ei ole todennut virallisten lähetysjärjestöjensä rikkovan lakia. Äänestäjällä on siis kaksi vaihtoehtoa tässä lainrikkomiskysymyksessä kirkkohallituksen tulkinta sekä kahden naisen. Itse asettaudun kirkkohallituksen tulkinnan mukaisesti tukemaan niitä kaikkia.
Vaikea ymmärtää mitä esim. Jukka Kivimäki kirjoittaa (”syrjintä on verbi, rasismi on substantiivi jne….”).
Täällä on ollut mielenkiintoinen keskustelu. Tulee mieleen, että voiko (perustellusti) olla sitä mieltä, että mikään julkinen puhe on rasistista, seksististä, loukkaavaa vammaisia/romaneita/etnisiä vähemmistöjä jne. kohtaan jos siitä ei ole annettu rikostuomiota?
Työoikeuden professori Seppo Koskista haastateltiin K24:ään (otsikko ”Professori: Kansanlähetyksen linja on syrjintää”, 20.10.2011). Tässä uutisessa lukee seuraavasti: ”Jos työnantaja kertoo julkisesti, ettei aio palkata homoseksuaalisessa suhteessa elävää henkilö töihin, voidaan hänen Koskisen mukaan jo ajatella syyllistyneen syrjintään. – Niin saadaan aikaan laissa mainittu vihamielinen, nöyryyttävä ja halventava ilmapiiri, joka täyttää jo yleisellä tasolla syrjinnän tunnusmerkit.”.
Toimiko prof. Koskinen väärin sanoessaan näin, eihän Kansanlähetystä oltu tuomittu syrjintärikoksesta? Entä voiko viranomainen, työsuojeluvaltuutettu, työnantaja (tai meistä kukaan) puuttua johonkin ihmisryhmään kohdistuvaan näyryyttävään tai halventavaan puheeseen tai toimintaan, ennenkuin siitä on annettu syrjintärikostuomio? Entä voimmeko puuttua johonkin ihmisryhmään (vaikkapa vammaisiin, maahanmuuttajiin, etnisiin vähemmistöihin) kohdistuvaan kiusaamiseen, haukkumiseen tai eristämiseen koulussa, työpaikalla, hararstustoiminnassa jne. ennenkuin siitä on annettu rikostuomio?
Täytyykö luottamushenkilöiden rahoittaa sellaisten järjestöjen toimintaa jotka suhtautuvat kielteisesti naispappeuteen (eli toimintaan jossa sukupuolet asetetaan eri asemaan keskenään), jos tästä naispappeuden torjunnasta ei ole annettu rikostuomiota? Entä täytyykö rahoittaa sellaista toimintaa, jossa suhtaudutaan kielteisesti rekisteröityihin parisuhteisiin, jos tästä ei ole annettu syrjintärikostuomiota? Mielestäni ei tarvitse rahoittaa. Luottamushenkilöillä on täysi oikeus pyrkiä edistämään sukupuolten tasa-arvoa, naispappeuden hyväksyntää ja seksuaalivähemmistöjen täysivaltaista osallistumista ja hyvän elämän edellytyksiä seurakunnan kaikessa toiminnassa, mukaan lukien lähetystyö. Ja mielestäni tämä on juuri sellainen ”rationaalinen peruste”, josta professori V-P Viljanen puhuu lausunnossaan.
Sari Roman-Lagerspetz
”Täytyykö luottamushenkilöiden rahoittaa sellaisten järjestöjen toimintaa jotka suhtautuvat kielteisesti naispappeuteen (eli toimintaan jossa sukupuolet asetetaan eri asemaan keskenään), jos tästä naispappeuden torjunnasta ei ole annettu rikostuomiota?”
Ei tarvitse, mikään ei pakota siihen, mutta perusteluna ei tule väittää että kanta olisi vastoin kirkkomme päätöksiä. Kirkkommehan on nimenomaan päättänyt, että molemmat kannat ovat kirkkomme opin mukaisia.
Sitä vastoin asian suhteen sekaoppisuuden torjuva kanta on kirkkomme yhteisen päätöksen vastainen, olipa se kanta kumpi tahansa.
On siis kirkkomme yhteisen päätöksen vastaista torjua kirkon mahdollisuus rajata virka vain miehille. Toisaalta on kirkkomme päätösten vastaista esimerkiksi opettaa, että naispapin toimittama ehtoollinen olisi vain leipää ja viiniä.
Jukka K.,
sanot, että: ”on kirkkomme yhteisen päätöksen vastaista torjua kirkon mahdollisuus rajata virka vain miehille”.
Ilmeisesti juuri näin naispappeuteen kielteisesti suhtautuvissa kirkon lähetysjärjestöissä ajatellaan. Eli niin, että on kirkon yhteisen päätöksen vastaista torjua kirkon mahdollisuus rajata papin virka vain miehille.
Ei kyse ole vain järjestöjen kannasta, vaan se on myös kirkkomme piispojen yhteinen kanta. Yksikään piispoistamme ei ole tähän mennessä väittänyt että kirkkomme olisi ollut opillisesti harhassa ennen vuotta 1986. Samoin yksikään kirkkomme piispoista ei ole väittänyt, että esimerkiksi Latvian tai Kenian luterilainen kirkko olisi asian suhteen harhaoppinen.
Jukka,
Joo, kirkkomme tai piispamme eivät ole todenneet että kirkkomme olisi ollut harhaoppinen ennen naispappeutta. Kirkkomme tai piispamme eivät ole myöskään julistaneet Roomalaiskatolista kirkkoa tai ortodoksikirkkoa harhaoppiksiksi. Niissä ei ole naispappeutta.
Mutta tarkoittaako tämä sitä, että naisten sulkeminen ulos papin virasta olisi ”kirkkomme kanta”, tai, että voitaisiin sanoa että se on ”kirkkomme opin mukaista”?
Naispappeuden vastustamisessa vedotaan usein siihen, että ”kirkkomme ei ole julistanut naispappeuden torjuntaa harhaoppiseksi”.
Onko kaikki sellainen kirkkomme opin mukaista, jota se ei ole erikseen julistanut harhaoppiseksi? Martti Lutherin antisemitismiäkään ei ole julistettu harhaoppiseksi. Siitä on vain ”sanouduttu irti” (tosin vasta 1980-luvulla), mutta käsittääkseni se ei edelleenkään ole kirkkomme näkökulmasta teologisesti harhaoppista. Martti Lutheria ei ole julistettu harhaoppiseksi.
Mutta sitten taas:
Käsittääkseni papin sukupuoli ei edes ole kirkossamme opillinen kysymys. Se katsotaan eettiseksi kysymykseksi.
Sari
Ihan vaan huomioksi että kirkkomme on julistanut Rooman kirkon harhaoppiseksi jo 1500-luvulla.
Kaikella toiminnalla on aina jokin järkevä päämäärä. Kirkon lähetysjärjestöjen harjoittamalla lähetystyöllä on päämääränä julistaa evankeliumia ja tehdä diakoniatyötä eri maissa itse kunkin järjestön lähettien toimesta.
Kaikki Suomen ev.lut.kirkon lähetysjärjestöt on hyväksytty kirkon virallisiksi lähetysjärjestöiksi, joita seurakunnat tukevat oman harkintansa mukaan.
Minulle on jäänyt täysin epäselväksi, mikä on esim. Tulkaa kaikki-liikkeen ja sen edustajien (lähinnä Sari Roman-Lagerspetzin ja Johanna Korhosen) toiminnan päämäärä, kun he lähettävät milloin millekin taholle (esim. kirkkohallitukselle) kirjelmiä, joissa vaaditaan toistuvasti asettamaan jotkut kirkon virallisista lähetysjärjestöistä eriarvoiseen asemaan toisiin järjestöihin nähden. Syyskuussa 30.9.14 he mm. lisäsivät Vantaan yhteisen kirkkovaltuuston pöytäkirjaan seuraavaa: ”Odotamme, että Kirkkohallitus sopimuksen mukaisesti viipymättä poistaa virallisten lähetysjärjestöjen listalta ne järjestöt, jotka eivät tosiasiallisesti sitoudu kirkon päätöksiin ja linjauksiin mm. naispappeutta ja seksuaalivähemmistöjä koskevissa asioissa.”
Onko päämäränä siis poistaa heidän mielestään epäsopivat mutta kirkkohallituksen hyväksymät lähetysjärjestöt kirkon lähetysjärjestöjen listalta?
Oli miten oli, niin tällaisen vuosia jatkuneen toiminnan kautta kirkon kenttä on ainakin Etelä-Suomessa mennyt kovin hajalleen. Vai onko sekin jokin välietappi matkalla johonkin, jota kukaan ei ole vielä kertonut?
Vanha sanonta kuuluu ”Tarkoitus pyhittää keinot”. Nyt käytössä ovat keinot, joiden kautta hyökätään jatkuvasti kirkon perustehtävää/evankeliumin julistusta hoitavia lähetysjärjestöjä vastaan. Mutta monellekaan ei taida olla selvää, että mikä se lopullinen tarkoitus/päämäärä olikaan?
Salme Kaikusalo käyttää retorisesti arveluttavaa termiä ”laittaa järjestöt eriarvoiseen asemaan” kuvatessaan Korhosen ja Roman-Lagerspetzin toimintaa. Useiden lähetysjärjestöjen joukosta kirkko on tällä hetkellä valinnut seitsemän virallista. Ei tässä sen ihmeellisemmästä asiasta ole kysymys kuin että on esitetty vaatimus valita viralliset lähetysjärjestöt eri tavalla kuin ne on nyt valittu. Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, minkä järjestöjen pitäisi olla virallisia lähetysjärjestöjä.
Jos sitten ajattelee mainittujen henkilöiden motiiveja, heillä tuntuu olevan halu saada kirkko ottamaan hyvin selkeä kanta naisten ja seksuaalivähemmistöjen aseman puolesta jopa siten, että kirkko luopuu rahoituksesta ja yhteistyöstä sellaisten tahojen kanssa, jotka eivät tähän sitoudu. Tämä on ihan laillinen tavoite vaikka kaikki kirkon jäsenet eivät olekaan samaa mieltä. Vastaavasti kirkossa on pyritty savustamaan homopareja pois lähetystyöstä erilaisilla kirjelmillä. Nekin edustavat täysin laillista tavoitetta vaikka sitäkään lähestymistapaa tuskin kaikki kannattavat. Kirkon jäsenillä on erilaisia, keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Se on ihan normaalia ihmisyhteisön toimintaa.
Kaikkiin arvojen ja toimintatapojen muutoksiin liittyy se, että niitä se kannatetaan että vastustetaan. Esimerkiksi viime vuosisadan alussa suomalaiset eivät olleet todellakaan yksimielisiä siitä, kuuluuko naisille antaa äänioikeus. Äänioikeuden puolesta toimineita aktivisteja syytettiin yhteiskunnan hajottamisesta sekä jatkuvasta kapinoinnista vallitsevia normeja ja yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Pahoitteluni, pakko korjata erästä yksityiskohtaa edellisessä kommentissani, koska puhuin Salmelle aivan höpöjä.
Puhuessani homoparin savustamisesta ulos kirkosta kirjoitin, että kyseessä on täysin laillinen tavoite. Näinhän asia ei tietenkään ole vaan kyseessä olisi työsopimuslain ja rikoslain vastainen toiminta. Pahoittelen erehdystäni.
Valitsen paremman esimerkin: ”On täysin laillista edistää kirkossa sellaista kantaa, jonka mukaan parisuhteen vihkimistä ei tule vastaisuudessakaan ulottaa samaa sukupuolta oleviin pareihin.”
Jos olen ymmärtänyt tähänastista keskustelua oikein, kommentaattorit ovat yhtä mieltä seuraavista asioista:
(1) Kirkkovaltuusto saa kysyä lähetysseuralta sen suhtautumista naispappeuteen ja rajata tuen antamista, jos lähetysjärjestö vastaa katsovansa, että pappeus kuuluu vain miehille.
(2) Kirkkovaltuusto saa kysyä lähetysseuralta sen suhtautumista homoseksuaalin palkkaamiseen ja rajata tuen antamista, jos lähetysjärjestö vastaa, että se kieltäytyy palkkaamasta rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä henkilöitä.
Erimielisyyttä kommentoijilla on sen sijaan kahdesta asiasta:
(1) On erimielisyyttä siitä, onko lähetystuen rajaaminen näillä kahdella perusteella hyvä asia. Osa katsoo, että vaikka kirkkovaltuustolla on laillinen oikein rajata tukea näillä perusteilla, kirkkovaltuuston ei silti pitäisi tällaista päätöstä tehdä vaan jakaa tukea eri tavalla ajatteleville järjestöille.
(2) Lisäksi ajatellaan, että vaikka tuen rajaaminen on laillisesti oikein, tuen rajaamista on perusteltu väärin. Ollaan sitä mieltä, että lähetysjärjestöjen toimintaa ei saisi kutsua termeillä ”syrjintä”, ”lainvastaisuus” tai ”kirkon päätösten vastaisesti toimiminen”.
Lisäksi aiheen ympärillä pyörii ilmiö, jossa alituiseen penätään rikosoikeudellisia todisteita vaikka jokainen keskustelija tietää, ettei niitä ole tai muuten vaan nassutetaan Johanna Korhosen ja Sari Roman-Lagerspetzin toiminnasta.
Unohdinko jotain?
Et oikeastaa muuta kun sen, ettei paikallisen kirkkovaltuuston tehtävänä ole edes omalla toiminta-alueellaan määritellä kokonaiskirkolista linjaa edellä viittaamiisi asioihin. Esimerkiksi ilmaisu ”Helsingin kirkon linja” on jo käsitteenä skismaattinen.
Jusu Vihervaara käyttää ylimielistä ilmaisua ”nassuttaa” sanoessaan ” muuten vaan nassutetaan Johanna Korhosen ja Sari Roman-Lagerspetzin toiminnasta.”
Se, että juuri nuo kaksi nimeä esiintyvät keskustelun (ei nassutuksen) yhteydessä, johtuu siitä, että juuri nuo kaksi nimeä esiintyvät monien kirjelmien allekirjoittajina ja juuri nuo kaksi nimeä nousevat yhä uudelleen uutisotsikoihin esim. kirkon lähetysjärjestöjen määrärahojen jakamista koskevissa uutisissa.
Nimien esiintyminen johtuu siis siitä, että he ovat itse pitävät jatkuvasti ”ääntä” ja ovat kellokkaina näissä asioissa.
Olen ollut huomaavinani sellaisen kehityksen, että alkuaikoina kun näitä valituksia alkoi esiintyä, niin kirkon sisällä jotkut menivät mukaan ehkä sen enempää harkitsematta. Mutta nyttemmin myötäilijöiden joukko on pienentynyt ja ihmiset alkavat nähdä selvemmin koko toiminnan merkillisyyden. Myötäilijöitä taitaa löytyä enemmänkin kirkon ulkopuolisista tahoista?
Käyttäessäni termiä ”nassutus” tarkoitin sillä ”nassutusta” enkä suinkaan sitä, että mainitsee kyseisten naisten nimet täysin perustellussa ja asiallisessa kommentissa riippumatta siitä onko heidän kanssaan samaa mieltä vai eri mieltä. Mielestäni tällä foorumilla esiintyy myös heidän demonisointiaan asiattomilla tai kohtuuttomilla perusteilla.
Kaikusalo näyttää mielellään esittävän arvioitaan siitä, että Korhosen ja Roman-Lagerspetzin kannattajien määrä olisi pienentynyt. Propagandaa?
Arvioini kannattajien määrän pienentymiseen perustuu esim. täällä pitkäaikaiseen kommenttien seurantaan. Tosin voi olla, että vaikutelma johtuu siitä, että heidän määränsä, jotka ovat alkaneet nähdä asian merkillisyyden, on lisääntynyt ja nyt he uskaltavat myös ilmaista kantansa.
Olen pannut merkille, että jokin osa esim. vapaa-ajattelijoista katsoo myötämielisesti toimintaa, sillä ”satohan sataa heidän laareihinsa”. Kirkon väki riitautuu sisältä päin, kun he vain katsovat sivusta. Kun kirkko ja sen asema yhteiskunnassa heikkenee, niin se edistää pyrkimystä ”erottaa kirkko valtiosta”. Vaikka eihän meillä enää olekaan valtionkirkkoa.
Nyt alan viettämääm pyhäpäivää ja toivotan kaikille rauhallisia ja riidattomia vapaapäiviä, joiden viettäminenkin pohjautuu kirkollisiin juttuihin.
Palataan maanantaina, jos Herra suo.
”Esimerkiksi ilmaisu “Helsingin kirkon linja” on jo käsitteenä skismaattinen.”
Hyi hyi! Ei saa käyttää s-sanaa. Korrekti ilmaisu on ”kongregationalistisesti suuntautunut”.
Jukka kivimäki,
käsittääkseni ”skismaattinen” viittaa harhaoppisuuteen. Käsittääkseni kirkossa tehdään ero oppiin ja etiikkaan. ”Helsingin linja” ei ole skismaattinen koska se koskee etiikkaa, ei oppia.
Salmella on oikea havainto siitä, että hämmästyttävän tarmokkaasti tässä keskustelussa tasa-arvokysymysten ensisijaisuutta ovat puollustaneet avoimen ateistiset ja kertomansa mukaan kirkkoon kuulumattomat keskustelijat.
Sari
Skismaattista on jo se jos erotellaan erikseen ”Helsinkin kirkko”
Skismaattisuus on eriseuraisuutta, ei harhaoppisuutta. Jos sanotaan ”Helsingin kirkko”, niin se voidaan ymmärtää niin, että Helsingin seurakunnat hakevat hajurakoa muuhun kirkkoon. Tässä tapauksessa skismaattisuudesta puhuminen voi olla jossain määrin perusteltua. koska kyseessä on poikkeama kirkon valtakunnallisesta linjasta. Ilmaisu on kuitenkin vähän turhan vahva.
Lähetystyötä työkseni seuraavana väittäisin, että lähetysjärjestöjen näkökulmasta – kaikkien järjestöjen – tällä keskustelulla on kovin vähän merkitystä. Siellä pohditaan sellaisia kysymyksiä kuin:
– Miten hoidetaan miljoonien Syyrian pakolaisen perustarpeet jättileireillä keskellä erämaata
– Miten tukea miljoonia vainottuja kristittyjä lähi-idän maissa
– Miten taistella ihmiskauppaa, huumeita ja prostituutiota vastaan
– Miten kertoa intian sadoille miljoonille kastittomille, että Jumalan silmissä he ovat arvokkaita
– jne jne
Työtä on niin valtavasti ja se on usein inhimillisesti niin epätoivoista, että se vaatii varauksetonta luottamusta Jumalan johdatukseen. Lähetit oppivat työssään luottamaan siihen, että jos yksi ovi suljetaan, toinen aukeaa, sillä työstä vastaa viime kädessä Jumala itse. Tätä taustaa vasten kotirintaman väännöt rahajaon perusteista näyttävät kaksivuotiaiden hiekkalaatikkoleikeiltä.
Harvinaisen hyvä huomautus.
Tätä taustaa vasten ja samaa logiikkaa noudattaen myös kiistan varsinaiset kuumat perunat, naisten pappeus ja samaa sukupuolta olevat parit, olisivat täysin merkityksettömiä.
En kuitenkaan usko niiden merkityksettömyyteen. Viimeistään maanantaina jatkuu verinen vääntö siitä, saako nainen toimia pappina ja mitä Jumala ajattelee homopareista. Ja tätä riitelyä jatketaan viikosta toiseen täysin välittämättä sen seurauksista.
Jaakko Paakkasen sinänsä ansiokkaasta huomautuksesta huolimatta kiistan kumpikaan osapuoli ei ole valmis antamaan tuumaakaan periksi siinä temmellyksessä nämä Jaakon mainitsemat suuret ja todelliset kysymykset ovat totaalisen merkityksettömiä.
Ei tarvitse olla suuri ennustaja kun väittää, että Jaakon kommentin lukeminen ei saanut ensimmäistäkään kirkon jäsentä nousemaan poterostaan.
Jusu!
Varmaan näin tapahtuu. Autuaita ovat nöyrät ja hiljaiset, sillä he perivät maan.
Eivät suinkaan ne lapsettomiksi jäävät kovaääniset hedonistit.
Kiitos, että selvennät sitä asiaa, mitä varten me haluamme nostaa tämän asian eli rahoituksen paikallisseurakunnissa esille.
Haluaisin kuitenkin oikaista Leena Viiloa siinä, että kyse ei ole rahoituksen vähentämisestä vaan saman rahasumman kohdentamisesta eri tavalla. Aivan turha vedota siihen, että näiden päätösten takia seurakunnat auttaisivat hädänalaisia vähemmän. Eivät auta yhtään vähempään vaan kohdistavat avun eri järjestöjen kautta.
Tunteenomaisessa argumentaatiossa ei ole mitään vikaa, mutta silti pitää pysyä tosiasioissa.
Jusu
Jos sen sijaan että tuettaisiin edellenkin myös Kain ja Mirvan työtä Viimsissä tuetaankin hieman enemmän Teron ja Katariinan työtä Thaimaassa, niin kyllä se on silloin Viimsin työstä pois. Asia on tietysti Terolle ja Katariinalle hieman kiusallista Kaista ja Mirvasta nyt puhumattakaan.
Jusulle
kirjoitat tällaisen väitteen:
”Haluaisin kuitenkin oikaista Leena Viiloa siinä, että kyse ei ole rahoituksen vähentämisestä vaan saman rahasumman kohdentamisesta eri tavalla. Aivan turha vedota siihen, että näiden päätösten takia seurakunnat auttaisivat hädänalaisia vähemmän. Eivät auta yhtään vähempään vaan kohdistavat avun eri järjestöjen kautta.
Tunteenomaisessa argumentaatiossa ei ole mitään vikaa, mutta silti pitää pysyä tosiasioissa.”
Entäp jos itse pysyisit tosiasoissa etkä tunnepitoisessa argumentaatiossa.
On nimittäin tilastollinen tosiasasia, joka on ihan arkijärjelläkin ymmärettävä. Järjestöt keräävät seurakuntien avustusten lisäksi vapaaehtoisia avustuksia, jota ei suinkaan olla keräämässä jollekin toiselle järjestölle. Seurakuntien tuki on merkittävä, mutta ei ole odotettavissa, että vapaaehtoinen työ kanavoituisi sille yhdelle ainoalle teidän hyväksymälle lähetysjärjestölle.
Tässä on tilastot, missä on vapaahehtoinen varainhankinta mukaan lukien testamentit
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/01E16B726805BB4FC225773C00420C07/$FILE/Tuotot_ja_Kulut_2013.pdf
Sen lisäksi on eroja lähetysjärjestöjen kohteiden välillä. Jotkut järjestöt lähtevät sinne mihin muut eivät lähde. On mm. riskikohteita kuten Afganistan osoitti.
Leena Viilo,
Arkijärjelläni en ymmärrä, miten lähetysjärjestöjen itsensä keräämät rahat liittyvät tähän asiaan. Eikö tässä ollut kyse niistä rahoista, joita seurakunnat tai seurakuntayhtymät jakavat keräämistään kirkollisveroista.
Kun puolestaan puhutaan kirkkovaltuustojen jakamasta lähetystuesta, halusin oikaista sen mahdollisen väärinkäsityksen, että tuen kokonaismäärää oltaisiin leikattu. Tämä ei käsitykseni mukaan pidä paikkaansa vaan tukea jaetaan täsmälleen sama määrä riippumatta siitä, kuinka monelle lähetysjärjestölle tukea annetaan.
Leenan esittämä taulukko on monessa suhteessa relevantti tämän keskustelun kannalta. Se kertoo, miten suuren osan seurakuntien talousmäärärahat muodostavat lähetysjärjestön tuloista eli miten vahvasti riippuvainen järjestö on tästä rahoitusmuodosta. Noilla mustalle listalle joutuneilla järjestöillä se on jotain 20 ja 40 prosentin väliltä.
Kaikkein vähiten seurakuntien hallintoelinten armosta riippuvainen on SLEF (20 %), ja sama järjestö on myös kustannustehokkain, jos kriteerinä on ulkomaankulujen osuus kokonaisbudjetista. SLEF:llä se on 86 %, muilla luku alkaa seitsemällä.
Jaakko Paakkanen: ” Miten hoidetaan miljoonien Syyrian pakolaisen perustarpeet jättileireillä keskellä erämaata – Miten tukea miljoonia vainottuja kristittyjä lähi-idän maissa – Miten taistella ihmiskauppaa, huumeita ja prostituutiota vastaan – Miten kertoa intian sadoille miljoonille kastittomille, että Jumalan silmissä he ovat arvokkaita”
Kyllä, Jaakko Paakkasen listaamat ongelmat ovat valtavia. Suuruudeltaan sitä luokkaa, että epätoivon tunteet eivät varmasti ole vieraita auttajille tai Suomen suurelle enemmistölle, sivustaseuraajillekaan.
Sen sijaan on hieman kyseenalaista nostaa esiin tämän mittaluokan ongelmat keskustelussa, jossa käsitellään sellaisten lähetysjärjestöjen rahoitusta, joilla on merkittäviä vaikeuksia tehdä yhteistyötä naispuolisten pappien ja rekisteröidyssä parisuhteessa elävien kanssa. Tavalla, joka luo vääriä mielikuvia kyseisten lähetysjärjestöjen toiminnan sisällöstä ja suuruudesta.
Syyrian pakolaisia, Intian kastittomia ja Lähi-idän kaikkia (ei vain kristittyjä) vainottuja auttavat monet katastrofiapuun ja/tai kehitysapuun keskittyvät järjestöt. Samoin lukuisat monet muutkin järjestöt kuin tämän keskustelun piiriin kuuluvat lähetysjärjestöt taistelevat ihmiskauppaa, huumeita ja prostituutiota vastaan. Tämän lisäksi on myös useampi sellainen lähetysjärjestö, joka pystyy kertomaan Jumalan rakkaudesta ilman ikäviä lisämausteita. Puuttumatta ihmisten ammatinvalintaan ja heidän sukupuoli-identiteettinsä tai seksuaaliseen suuntautumiseensa.
Ihmettelenkin: Miksi kirkollisveroja maksavien henkilöiden pitäisi suunnata taloudellinen tukensa järjestöille, joiden ihmiskuva sekä käsitys yksilön ja yhteisön suhteesta ei vastaa heidän omaansa? Tilanteessa, jossa on lukuisia muitakin vaihtoehtoja.
HUOM! Luottamushenkilöt eivät päätä omista rahoistaan. Luottamushenkilöt päättävät kirkon jäsenten maksamien ja verotuksen yhteydessä kerättyjen varojen käytöstä.
Sain Kotimaa24 lukijalta viestin Tuusulan tavasta jakaa lähetysmäärärahoja.
Esimerkiksi Kirkkoneuvoston pöytäkirjassa vuodelta 2012 todetaan:
”SLEY ei ole saanut avustusta, koska järjestö tai sen jäsenet eivät ole toiminnassaan
noudattaneet kirkon toimintaa sääteleviä päätöksiä ja ohjeita viimeisen neljän vuoden aikana.”
Sikäli jos ymmärsin päätöstä oikein, järjestöä ”sakotetaan”, jos yksikin sen jäsen toimii kirkossamme sopimattomalla tavalla. Haaste ono järjestölle kova, kun otetaan huomioon että sillä on kohtuulisesti jäseniä eri puolilla Suomea.
Todettakiin vielä, että Tuusulassa ”Sleyn osuus” jaetaan muille lähetysjärjestöille siten, että tuen saajien joukossa on myös Ely.
Pidätkö tosissasi todennäköisenä, että Tuusulan kirkkoneuvosto kyttää jokaista SLEY:n yksittäistä jäsentä ympäri Suomen vai halusitko vain provosoida yrittämällä ymmärtää pöytäkirjan tekstiä mahdollisimman tarkoitushakuisesti ja väärin?