Reilu kuukausi sitten tapahtui se, minkä merkit olivat jo viikkoja näkyvissä mutta jonka halusimme torjua mielissämme mahdottomana. Venäjä hyökkäsi suurella sotavoimalla Ukrainaan. Sotatilanne oli toki ollut maassa jo vuodesta 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin niemimaan. Samassa yhteydessä tai hieman sen jälkeen alkoi Itä-Ukrainan sota, jossa Venäjä tuki venäjämielisiä separatisteja ja osallistui sotatoimiin, vaikka kiistikin sen toistuvasti. Venäjä perusti sinne Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat ja uusia vastaavia se haluaa luoda muuanne Ukrainaan sodan myötä.
Krimin miehitys tapahtui Shotsin talviolympiakisojen päättyessä ja hyökkäys Ukrainaan alkoi Pekingin kisojen juuri päätyttyä. Kuinka irvokasta se onkaan, kun olympialaiset ovat kansojen rauhan ja ystävyyden tapahtuma. Muistan, kun myös meillä mediassa aluksi uutisoitiin, ettei tiedetä mistä (ei pienet vaan suuret) tunnuksettomat vihreät miehet ovat peräisin. Itse ensimmäiset uutiset asiasta nähtyäni tiesin, mistä nuo joukot tulivat. Oikeastaan huvitti ja suretti samanaikaisesti tuo arvuuttelu, jolla oli tietysti journalistiset perusteet: Kun varmaa tietoa miehitysjoukkojen alkuperästä ei ollut, ei voitu ilmaista niiden taustaa varmana tietona.
Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen alla tapahtui se, mitä usein sotimisen alla tapahtuu. Tapahtuu joukkojen siirtämistä, mutta ennen kaikkea tapahtuu paljon ennen sitä. Venäjällä se oli vuosien ajan jatkunut Putinin hallinnon diktatuurimaisten otteiden koveneminen. Media on otettu valtion haltuun ja sen propagandavälineeksi. Oppositio on pääosin tukahdutettu. On luotu narratiivia Venäjän aseman vahvistamisesta ja lännestä sen uhkana ja vihollisena. Sitä kohdistui Suomeenkin jo aikaa ennen hyökkäystä. Venäjällä levitettiin jo pari-kolme vuotta sitten historiauutisia suomalaisten keskistysleireistä Karjalassa ja venäläisten joukkosurmista siellä.
Putin onnistui omassa pelissään ja venäläisessä maskirovka-taktiikassa loistavasti. Hän halusi olla yhteydessä lännen johtajiin, tavata heitä ja neuvotella heidän kanssaan. Vuonna 2018, itsenäisyytemme juhlavuonna Putin vieraili kotikaupungissamme Savonlinnassa ja osallistui oopperaan presidentti Niinistön kanssa. Vierailu oli näyttävä spektaakkeli suurvallaksi hamuavan johtajan virallisena vierailuna uskomattoman mittavine turvatoimineen. Silloin tietysti pienessä kaupungissamme tuntui hyvältä, mutta nyt tuo asia on kääntynyt irvikuvakseen. Seurasin järjestelyitä monien tavoin ”aitiopaikalta” ja olin sattumalta jopa samassa oopperaesityksessä Putinin ja Niinistön seurueiden kanssa.
Putinin hallinnon yksi maskirovka-toimi oli ennen hyökkäystä Euroopan maille lähettämä ukaasikirjelmä. Siihen olisi pitänyt Venäjän mukaan jokaisen vastata erikseen ja tietysti suostua Venäjän vaateisiin. Sekin oli varmaan osaa suurta hämäystä, sillä päätös Ukrainaan hyökkäysestä lienee tehty jo paljon ennen kirjeen lähettämistä. Lopuksi tulivat Putinin uhmakkaat puheet, joissa vihamielisyys suorastaan huokui puhujasta, sanoista ja kaikesta sisällöstä. Venäjän pyhä tehtävä on de-nazifioida Ukraina ja puolustaa Pyhää Äiti-Venäjää lännen rappiollisilta aatteilta. Kaiken taustalla on myös ns. isovenäläinen ajattelu, jossa Ukraina ei ole edes oma kansa vaan osa Venäjää, minkä Neuvostoliiton hajoaminen onnistui pilaamaan.
Kaiken valhepropagandan yhtenä irvokkaana ja merkittävänä taustavoimana on Venäjän ortodoksinen kirkko ja sen johto, erityisesti patriarkka Kirill. Putin on luonut läheisen suhteen hänen ja kirkon johdon kanssa. Hän esiintyy pr-kuvissa hartaana ortodoksina käyden kirkossa ja sytyttäen tuohuksia ja niin edelleen. En kiellä, etteikö Putin voisi olla ortodoksi ja kristitty, mutta hän ei ainakaan käyttäydy kristityn ihmisen mukaisesti. Tilanne Venäjällä rinnastuu joiltakin osin Natsi-Saksaan, jossa osa kirkosta harhautui Hitlerin tukijaksi. Lähes kaikki kirkot ovat tuominneet patriarkka Kirillin toimet ja puheet Putinin hyökkäyssodan ”siunaajana”.
Paljon muutakin voisi asiasta järkyttyneenä ja asiaa surevana kirjoittaa. Voi myös kysyä: Mitä tästä opimme? Opin itse sen, että pitää pyrkiä uskomaan hyvään ja parempaan tulevaisuuteen. Samalla opin, että ei pidä olla liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Sellaisia me olemme mielestämme täällä ”lännessä” olleet. Toki ”länsikin” on syyllistynyt historiassa monenlaiseen pahaan. Nykytilanteessa ja Euroopassa asetelma on ainakin selvä: Demokratiaa ja vapautta edustaa länsi, EU ja Yhdysvallat. Venäjä edustaa tällä hetkellä Putinin hallinnon myötä jotakin muuta.
Vaikka toivon rauhaa, toivon myös Ukrainan menestyvän mahdollisimman hyvin taistelussaan niin kauan kuin hyökkääjä ei vedä joukkojaan maasta. Toivon myös, että Venäjän hallinto muuttuu mahdollisimman pian. Toivon ja rukoilen, että Ukraina pääsee rakentamaan suurelta osin tuhottua maataan mahdollisimman pian lännen kanssa ja avustamana.
Toivo Loikkanen
Sarasvuo on, kuten Chilessä sanotaan, un wuewon.
On uskomatonta, että kirkkomme Piispa Askola puhuu katumuksesta kirkkomme instrumenttina, minkä kautta Ihminen saa kaikki syntinsä anteeksi Jumalan nimissä. Tämä on täysin valheellista informaatiota katumuksen suhteen, koska Luterilaisen katumuksen sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto, mikä sitten päästetään. Tällä asialla ei ole mitään tekemistä etiikan eikä moraalin kanssa. Kaiken huipuksi Luterilainen rippikäsitys ei halua ymmärtää katumuksen ja syyllisyyden merkitystä Ihmisarvon mittaisesti. Kun kirkkomme niin sanottu katumus on riippuvainen oikeasta uskosta, on usein seurauksena se, että Ihminen on kohta tunnustamassa samoja syntejä epäuskon hetken koittaessa. Kyllä pitäisi jonkinlaista järkeä saada kirkkomme opetukseen tai opetuslapset voivat lyhyessäkin ajassa nopeasti vähentyä . Sarasvuon ohjelman lausumia Piispa Askola ei voi millään kommentilla poispyyhkiä.
Toisaalta jotkin kirkon konservatiiveista ovat kilvan julistaneet jo pitkään, että vankilassa istuvalle murhaaja-Latellekin kuuluisi antaa anteeksi (en ole samaa mieltä), joten heidän on turha nyt valittaa tästäkään.
Olipas tunteiden vuoristorataa Sarasvuo. Sitä(kin) jäin ihmettelemään, että miksi kirkon edustajat aina niin äkkiä juoksevat sen syyllisen puolelle. Armo on rajaton mutta ei se ole mitään helppoheikin tavaraa, jota myyskennellään alehintaan ja viskellään sinne tänne.
Piispa Irja Askola oli todella viisas tuossa haastattelussa. Sarasvuon motiiveista en ole varma, mutta ymmärtääkseni oli tehnyt dramaturgian haasteteltaville kertomatta koko juonta.
Sarasvuo ei onnistunut manipuloimaan Irja Askolaa.
Ei maallista rikosta voi katumalla sovittaa.
Kuulin kerran hyvän saarna katumisesta ja armosta. Puhuja kertoi, että voidakseen anoa presidentin armahdusta rikkomuksestansa määrättyyn tuomioon, rikollisen täytyy tunnustaa, että on syyllinen ko. rikokseen ja anoo armahdusta. Samoin hengellisellä kentällä, ihminen tunnustaa olevansa syntinen ja rikkoneensa paitsi lähimmäisiään myös Jumalaa vastaan ja pyytää Jumalalta anteeksiaantoa ja armahdusta. Ja Jumala joka on laupeudesta rikas antaa anteeksi kun me tunnustamme syntimme. Lisäksi Jumala puhdistaa kaikesta vääryydestä 1Joh.1:9 mukaan.
Ts. molemmissa tapauksissa ihmisen tulee tunnustaa rikkomuksensa/syyllisyytensä ja sitten hän saa anoa armahdusta. Maallinen oikeus ei aina armahda siten, että tuomion kesto lyhenisi, mutta Jumala antaa aina anteeksi katuvalle lapselleen, Jeesuksen Kristuksen ristinkuoleman tuoman sovituksen ansiosta.
Amen, juuri näin Salme asia on. Armoa on todella vaikea ottaa vastaan, koska se vaatii myöntää meidän oman täydellisen kyvyttömyytemme pelastukseen.
”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” – 1. Johannes 1:8-9
Jumala ei ehkä niin kauheasti kiinnitä huomiota maallisiin rikoksiimme, kun tuomiolle astumme. Sydämemme asenne on tutkimuksen kohteena. Maalliset rikokset tulee sovittaa lakien mukaan. Ei siinä suun katuminen saa olla tuomion esteenä, jos esimerkiksi lapsen raiskaat. Mutta Suuren Tuomarin edessä tutkitaan ihan muuta. Kristuksen sovitustyö ei ole vapautus maallisen oikeuden tuomiosta esimerkiksi lapsen raiskaajalle. Silti sellainenkin katuva syntinen voi Kristuksen ansion tähden päästä taivaaseen.
Salme, puhujasi on esittänyt presidentin armahduksesta väärää tietoa. Tunnustus ei ole armahduksen edellytys. Lain mukaan tarvitaan lainvoimainen tuomio ja korkeimman oikeuden lausunto. Armahdusanomusta voi myös hakea kuka tahansa, ei vain tuomittu itse.
Tarja, voi olla että tuollainen menettely on joskus ollut, sillä puheesta on jo kauan aikaa. Mene ja tiedä.
Pitäsköhän papeille ja muille asiasta kiinnostuneille järjestää Lutherin rippikäsityksestä jonkinlaista koulutusta, että asiasta voitaisiin yleensä puhua. Jos kirkkomme oppi heittää näin raskaasti romukoppaan katumuksen ja syyllisyyden ymmärtämisen ripissään, on voitava kysyä mitä tämmöisellä opilla on tekemistä Ihmisen elämän kanssa.
Katuva saa armon. Mutta jos se sovellettaisiin myös maalliseen rikoslakiin, eihän ketään voisi tuomita, jos katuu vaikkapa murhaa. Jumalan edessä jopa elämänsä nuhteettomasti elänytkin voi joutua kadotustuomion alaiseksi.
Osmo, en kai täällä kukaan ole esittänytkään, että maallisen tuomio-istuimen langettamat rangaistukset tulisi jättää pois. Rikoksista seuraa rangaistus. Teoista on aina seuraamukset, mutta silti myös ihmiset voivat antaa toisilleen anteeksi, jos tahtovat.
Salme, joskus Jumala armahtaa -argumenttia on minun havaintojeni mukaan käytetty niin, että sen varjolla on haluttu vähintäänkin voimakkaasti edellyttää lain kouran (tai paremminkin valvovan silmän) ulottumattomiin selviytymistä.Tyyliin ”tarvitseeko tätä hyväksikäyttöepäilyä puida julkisesti (julkisuudella – ei ainoastaan mediajulkisuudella, vaan ylipäätään julkisuudella – on merkittävä rooli rikosten saattamisessa tutkittaviksi), kun asianomainen Jumalan mies on jo tunnustanut ja Jumalan ohjauksessa?”
Laki ei myöskään jätä rikosten ilmoitusvelvollisuuden suhteen tulkinnanvaraa, paitsi rippisalaisuuden kyseessä ollen, ja siitäkin on käyty keskustelua, että rippisalaisuutta pitäisi tulkita ankarimman mukaan ja jättää koko hengellinen kenttä kategorisesti ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle. Kyllähän tuo armon korostaminen ja kaikkia muita (esim. lääkäreitä, joilta haetaan yhtä luottamuksellista apua) koskevan ilmoitusvelvollisuuden puuttuminen vähän siihen suuntaan viettää, että armo (no, ehä myös Jumalan rangaistus) voisivat ohittaa maallisen lain.
Tarja, voi olla, että on menetelty kuten kuvasit. Mutta minun kommenttini ei käsitellyt tuota vaan asiaa yleisellä tasolla.
Armo kysymyksessä uusi teologiamme lähestyy ihmeteltävän paljon Islamia. Aivan samoin sanoin saattaa imaami iltahartauksensa pitää tästä aiheesta.Islamissa Allah armahtaa kaikki oikeauskoiset. Samoinhan uudemmassa teologiassamme kaikki pääsevät taivaaseen. Joten mitäpä eroa näillä on. Vain ulkonaisissa muodoissa erot ovat olemassa. Lopputulos on molemmissa sama.
Niinpä uudempi teologiamme ei oikeasti edusta ollenkaan kristillistä uskoa. Lutherin opetukset on työnnetty syrjään ja palattu uskonpuhdistusta edeltävään aikaan.
On hyvä, että asiasta voidaan keskustella. Ei tavallisella kirkon rivijäsenellä ole vaikeutta ymmärtää katumuksen ja syyllisyyden merkitystä elämää rakentavana ja kannustusta antavana voimana. Jos sitten on kyse raskautetusta Ihmisestä, joka sairauden tai muun senhetkisen vajavuuden takia ei asiaa tai asioita kykene käsittelemään, on Luterilainen menettely oikeutettu. Mutta niinsanotusti täyspäisiä varten rippimme menee alta lipan. On Ihmisarvon merkitystä vähättelevää opettaa Ihmisille tämmöstä, tosin eihän kirkkomme edes opeta mitään. Missä on sielun hoito-opetus. Kirkkomme ei varmaan tunnusta Ihmisellä edes semmosta olevankaan.
Minä ajattelen niin, että enhän minä koe tarvitsevani armoa, ellen koe syyllisyyttä ja katumusta jostakin teosta, johon sitten tarvitsen armahdusta. Raamatussa sanotaan, että Pyhä Henki näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Syntini on jo sovitettu Jeesuksen ristillä, uskomalla siihen olen vanhurskautettu ja tuomio on jo sälytetty Jeesuksen päälle, joka on sen jo kantanut. Tämä on se hengellinen puoli asiasta.
Silti jos olen rikkonut siten, että siitä koituu seuraamuksia maallisen lain edessä, minun tulee kärsiä lain antamat rangaistukset.
Toivo
Kiitos puheenvuorostasi
Mielestäni pidät jalat tukevasti maassa, kun nostat esiin suuntaviivoja.
Kiitos, Matias.
Eipä blogistin kannata mennä marjametsään tai sienimetsään, hedelmistä puu tunnetaan ja kun ei tunne puiden hedelmiä niin vaara on että noukkiikin myrkyllisiä hedelmiä/marjoja/sieniä.
Kiitos, Ari, sieni- ja marjametsävinkeistä!
Itse henkilökohtaisesti suosikkejani sienistä ovat vahverot. Suppilovahveroita löytyy helposti syksyllä, mutta keltavahverot ovat pääasiassa pysyneet piilossa minulta.
Toivo Loikkanen onko mielestäsi Jeesuksen sanat huonoa hedelmää tuottavista opettajista ”vitsiä” eli ne voi ohittaa kevyesti?
Siis kun joku ns ”kristillinen” opettaja antaa ns ”Raamatulliset” perusteet väkivallallle niin voiko tältä ottaa yhtäkään sanaa kun Jeesus käskee kavahtamaan sellaista eikä tältä tule etsiä iankaikkista elämää?
Voitko löytää orjantappuroista viinirypäleitä?