Protestantismi ilman reformaatiota ja reformaatiot tänään

Reformaatiota (uskonpuhdistusta) pidettiin pitkään tyypillisesti eurooppalaisena ilmiönä. Historiallisesti ottaen se toki onkin sitä. Mutta jos ajatellaan, että reformaatiossa on kyse yleisestä pyrkimyksestä kohti kristinuskon ja kristillisen kirkon uudistumista ja elävöittämistä sen ytimestä käsin – Kristus, usko ja armo sekä pyhät Kirjoitukset edellä -, eli kyse on uusitestamentillisesta ”parannuksen” (metanoia) käsitteestä ja ”uudistumisesta mieleltänne” (Room. 12:2), kyse on kristittyjen yhteisestä maailmanlaajasta kutsumuksesta, josta ekumeeninen liike on versonut.

Dietrich Bonhoeffer pohti vuoden 1939 Amerikan matkansa aikana – valtamerilaivalla kun oli hyvin aikaa – eurooppalaisen ja amerikkalaisen kristillisyyden välisiä eroja. Jumala oli puhunut eri tavalla eri historian vaiheissa – eri tavalla 1500-luvun reformaation aikana ja eri tavalla amerikkalaisen kristillisyyden syntyhistorian aikaan, kun puritaanit matkasivat Atlantin yli uuteen maailmaan. Hän kysyi, mitä me voimme toisiltamme oppia. Amerikkalaiset kun näyttivät edustavan enemmän kuin ketkään muut tunnustuskuntien moninaisuutta. Nyttemminhän tämä ilmiö on levinnyt laajemmallekin mm. yleisen amerikkalaistumisen myötä. Bonhoeffer tunnisti tyypillisesti amerikkalaiseksi ”denominaation”, tunnustuskunnan käsitteen. Monet sikäläiset vierastivat ”kirkon” käsitettä. Puhuttiin yleisellä tasolla ”tunnustuskunnista” – myös tämä puhetapa on sittemmin levinnyt. Episkopaalit, luterilaiset ja presbyteerit pitivät tosin itseään tietoisesti kirkkoina, mutta toisten silmissä he olivat ”denominaatioita”, joiden taustalla oli tiettyjä historiallisia, sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita. Denominaatioista tuli ”näkyviä näkymättömän kirkon jäseniä”. Monilla ryhmillä ei ollut lainkaan kirkollista itseymmärrystä, mikä oli merkittävä haaste ekumeeniselle työlle. Sama ilmiöhän on ajankohtainen mm. etnisten, uushelluntailaisten ja uuskarismaattisten ryhmien kohtaamisessa tänään.

Bonhoeffer näki näkymättömän kirkon ajatuksen korostamisen taustalla yhtäältä Englannissa syntyneiden presbyteeris-kongregationalististen ryhmien suvereenin Jumalan herruuden ajatuksen korostuksen, jonka edessä kaikkien kirkollisten rakenteiden tulee väistyä. Toisaalta taustalla oli kongregationalistis-baptistisen ajattelun suvaitsevaisuuskäsite, jossa Jumalan herruus tulkitaan yksilön vapaudeksi, jolloin tie avautuu tunnustuksettomaan denominationalismiin. Kolmanneksi denominationalismiin liittyy tietty käsitys suhteesta valtioon. Amerikkalainen denominaatio on valtiovapaa, mutta samalla se ymmärtää olevansa pala vapaata Jumalan kirkkoa maan päällä. Näin paradoksaalisesti uskonnollisuus voi olla voimakkaastikin esillä myös politiikassa, vaikka periaatteessa valtio ja kirkko olisi erotettu toisistaan. B. määrittää amerikkalaisen 1770-luvun vallankumouksen ominaispiirteet näin: ”Ei ihmisyys tai ihmisarvo, vaan Jumalan valtakunta ja kaiken maallisen vallan rajoittaminen perustavat amerikkalaisen demokratian”. Taustalla ei ole kahden regimentin oppi, kuten luterilaisen reformaation vaikutuspiirissä. Valtio jää lopulta alisteiseksi yksilökeskeiselle mutta julkiseen elämään suuntautuvalle kristillisyydelle; demokratian nähdään perustuvan kristillisille arvoille. B. totesi profeetalliselta vaikuttavasti, että amerikkalaisesta kontekstista voidaan oppia, että ”valtiovapaa kirkko ei ole sekularisoitumiselta enemmän suojassa kuin valtiokirkko”.

Erot amerikkalaisten denominaatioiden välillä ovat B:n havaintojen mukaan usein pienempiä kuin denominaatioiden väliset sisäiset erot, koska ei ole yhdistävää tunnutusta. Denominaatioiden suhteessa toisiinsa ei näytä olevan kyse julistuksen ja opin totuudesta. Eikö tämä ole sitten kirkkojen yhteyden kannalta hyväksi? Tosiasiallinen kuva näyttää B:stä olevan kuitenkin juuri päinvastainen. Missä totuuskysymys ei ole kirkollisen yhteyden ja kirkollisen yhteyden hajoamisen kriteeri, hajaannus näyttää olevan suurempaa kuin missään muualla. Siis siellä, missä kamppailu oikeasta tunnustuksesta ei näytä määrittävän kaikkea, on kirkon ykseys kauempana kuin siellä, missä yksin tunnustus yhdistää tai erottaa kirkot.

Pohtiessaan vastausta tähän paradoksiin B. tekee ensinnäkin havainnot, että reformaation kirkot – perinteisesti ymmärrettynä – lähtevät liikkeelle Kristuksen kirkon ykseydestä. On vain yksi tosi Kirkko maan päällä, Jeesuksen Kristuksen perustama kirkko. Kirkon jakautuminen merkitsee kirkon lankeemusta, tottelemattomuutta todellista Kristuksen kirkkoa kohtaan. Reformaation seurauksena syntynyt kirkon jakautuminen tulee B:n mukaan ymmärtää juuri kamppailuksi kirkon oikeasta ykseydestä. ”Reformaatiossa oli kyse yhdestä yhteisestä pyhästä Jeesuksen Kristuksen Kirkosta maan päällä”. Amerikan denominaatiot puolestaan näkevät olevansa alusta asti keskellä kristillisten yhteisöjen vääjäämätöntä moneutta. Yksikään niistä ei tohdi esittää olevansa Yksi Kirkko. Amerikan kristillisyys on kokenut jakautumisen seuraukset, mutta ei itse jakautumista. Ne voivat vain ottaa tosiasiat olemassa olevina ja parantaa haavoja. Niinpä ne eivät ymmärrä Jeesuksen Kristuksen kirkon ykseyttä niinkään annettuna ja olevana vaan jonakin vaadittuna. Se on vähemmän alkuperä kuin tavoite, osa pyhitystä. B. tunnistaa taustalla myös anglosaksisen ajattelun juuria William Ockhamin nominalismissa, jossa yksi on ennen kokonaisuutta, jossa yksilö ja empiirisesti annettu on todellisuutta, kokoanisuus vain käsite, nimi. Sitä vastoin saksalais-mannermaisessa filosofiassa, jolle on tyypillistä realismi ja idealismi, kokonaisuus on alkuperäinen todellinen ja yksilö vain tästä johdettu, langennut.

B. ei kuitenkaan pidä filosofisia selityksiä vaan korostaa teologisen lähtökohdan merkittävyyttä. Ratkaisevaa on, mitä pyhässä Raamatussa ilmoitettu totuus itse asiasta sanoo. ”Kirkon ykseys ei varmasti perustu inhimilliseen ajatteluun, mutta se ei piile myöskään inhimillisessä ’elämässä ja työssä’ (Life and Work!), vaan yksin Jeesuksen Kristuksen elämässä ja työssä, josta saamme osallisuuden uskon kautta…. ykseys uskossa, tunnustuksen ykseys… luo edellytyksen yhteiselle ajattelulle ja toimimiselle.” Niinpä B:lle ”Kirkon ykseys on selkä alkuperä että tavoite, sekä täyttymys että lupaus, se kuuluu niin uskoon kuin pyhitykseen.” Ja: ”Missä pidetään näköpiirissä ykseys yhtä lailla alkuperänä ja tavoitteena, siellä kasvaa Jeesuksen Kristuksen elämän ja työn perustalta, jossa kaikki kirkon ykseys saa täyttymyksensä, kristikunnan elämä ja työ, joka etsii ja löytää pirstoutuneen kirkon ykseyden.” Tietoisuus olemisesta osana Jeesuksen Kristuksen kirkkoa ei ole farisealaista ylpeilyä vaan nöyryyteen kutsuvaa, katumukseen ohjaavaa. Kirkollisesta vaatimuksesta kieltäytymisessä voi B:n mukaan olla enemmän omavanhurskautta kuin itse vaatimuksessa. Lopulta kirkon ykseys on Pyhän Hengen työtä.

Erityinen ymmärtämisvaikeus reformaation kirkkojen ja amerikkalaisten denominaatioiden kesken tulee tunnustuskysymyksen alueelta, koska tunnustus ei ole denominaatiolle perustava, kun taas reformaation kirkoille on B:n mukaan tunnustus ainoa ekumeenisesti relevantti asia. Denominaatioille tulevat tämän tilalle kultti, liturgia, seurakuntaelämä, peruskirja. Tämä voi johtaa myös molemminpuoliseen rikastavaan vuorovaikutukseen sekä silmien avaamiseen sille, että molemmat olemme Jumalan armon varassa ja että yhteistä on pyhä Raamattu, jonka perustalla voimme kohdata toisemme kristittyinä. Tältä pohjalta on sitten ekumeenista työtä viety eteenpäin vuosikymmenten ajan.

Kun tarkastellaan viime vuosikymmenten kehityskulkuja myös Euroopassa ja muualla, voidaan yhtäältä todeta ”reformaation” käsitteen laajentuneen käsittämään myös lukuisia ”denominaatioita”. B:n oheinen kokoava toteamus ja haaste kohdistuu ei vain amerikkalaisille vaan myös meille eurooppalaisille kristityille tänään: ”Amerikkalainen teologia ja kirkko kokonaisuutena otettuna eivät ole voineet ymmärtää, mitä Jumalan sanan ’kritiikki’ merkitsee myös uskonnolle, kirkkojen kristillisyydelle, myös kristittyjen pyhitykselle, että Jumala perusti kirkkonsa uskonnon ja etiikan tuolle puolen, se jää viime kädessä ymmärtämättä.”