Kävin taannoin Jaakko Löytyn ja Selloduo Varosen konsertissa. Paikkana oli eräs seurakuntasali kotikaupunkini syrjäkulmilla. Jaakkoa on kiva kuunnella, tai ainakin muutamia kappaleita. Häneen verrattuna muu gospel-tuotanto on mielestäni melko latteaa, Simojoen paria biisiä lukuunottamatta ja Teppo Nuorvaa unohtamatta.
Liput maksoivat kympin ja tarkoitus oli myös rahoittaa jotain kirkkoprojektia Afrikassa. Lähetystyöhön suhtaudun varauksella. Millä oikeudella (lähetyskäskyn?) me menemme saarnaamaan muille mikä on oikea tapa uskoa? Entä toisin päin? Miltä tuntuisi islamilainen lähetystyö kotikonnuillamme?
Väkeä tuppautui sali täyteen. Ehkä enimmäkseen itseäni vanhempia, jotka olivat tottuneet käymään tutussa paikassa eri tilaisuuksissa. Elävää musiikkia on aina voimaannuttavaa kuulla ja Jaakko on karismaattinen esiintyjä. Kulunu klisee, mutta mitä muuta voi sanoa karhean näkoisestä miehestä, josta huokuu elämän kokemuksen tuoma varmuus. Ja se lauluääni kuulosti paremmalta kuin odotinkaan. Laulut käsittelivät kristinuskon perusteemoja. Toivo on näkökulma jota on helppo heittää sinne tänne. Siunaus ja armo, lohtu.
Mietin sellomusiikin tärisyttäessä rintakehää hengellisen musiikin ja sen velipuolen, kevyen musiikin eroja. Kun kepeän musiikin popparit pohtivat pitääkö lauluissa olla sanomaa, gospeleissa sanoma on jo etukäteen varmistettu. Muoto, sovitus, sanottavalle onkin sitten vapaa, ja kaikkea mahdollista afrikkalaisista vaikutteista räppiin on kokeiltu. Kevyen iskelmän puolella asia on tavallaan toisin päin, muoto sävelmälle on tiukasti raamitettu mutta sanoitukset voisivat, periaatteessa, käsitellä mitä vain. Usein vain mennään helpoimman kautta ja luritellaan rakkaudesta. Erinomainen teema gospeleihinkin. Kaipuun kohde, ”hän”, voi nojailla aitaan kaurapellon laidassa tai sijaita taivaallisissa sfääreissä.
”Kahden maan kansalainen” toki kuultiin. Vieressäni istui iäkäs rouva, ja kenties hänen saattajana toiminut poikansa. Rouva kuiskasi että ”mikä kahden maan kansalainen”? Poika kuiskasi vastauksen, jonka itsekin olen tajunnut: no, maan ja taivaan.
Jaakko Löytyn facebook sivuja kyttäillessä huomasin, että siellä napistiin hiukan virsien sanoituksia ronkkiville päällepäsmäreille ja komiteoille. Mielestäni nuo komiteat ovat paikallaan. Täytyyhän kuulijan varmistua siitä, että virren sanoma on tyylipuhdasta oppia. Virsi 499 toteaa: ”Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton”. Tuosta ei puhdasoppisinkaan teologi liene eri mieltä. Virressa 517 taas väitetään, että ”turvata voin yksin Jumalaan…” Opillisesti taitaa olla virheetön lause, mutta joku Epäilevä Tuomas voi nähdä tuossa yllytystä heitteillejättöön, mutta ”soita kuitenkin hädän hetkellä 112” on vaikea sovittaa nuotistoon. Tässä suhteessa gospelin tekijät ovat ehkä vapaammilla vesillä ja sanoitusten puhdaoppisuus on omasta tietämyksestä kiinni. Mahdollinen tuomio tullee kuulijoilta.
En ostanut tilasuudessa myytyä levyä, en kätellyt esiintyjiä, enkä kiittänyt, vaikka hiukan teki mieli. Jaakko, ja Varoset, pärjäävät ilman minun selkääntaputustakin. Palasin autolleni ja huomasin kahukseni, että olin unohtanut lukita ovet. Ovet auki keskellä pahamaineista lähiötä, lauantai-iltana! Mitään ei ollut kuitenkaan tapahtunut ja kaasuttelin tieheni. Oliko varjellusta ollut matkassa, suojelusenkeleitä? Tapauksesta voisi tempaista gospelin jos älli riittäisi.
Mukava lukea välillä ”arkipäiväistä realismia”. Kiitos.
Itsekin suhtauden ristiriitaisesti (ambivalent) lähetystyöhön. Eräs afrikkalainen kertoi minulle loukkaantuneena, että heillä oli jumala ennen lähetystyöntekijöiden kaupittelemaa kristittyjen jumalaa. Olisiko Afrikan tilanne nyt sama, jos sinne ei olisi koskaan menty lähetystyöhön. Olisivatko he kehtittäneet yhteiskuntiaan omalla tavallaan ? Heitä on pidetty lapsina, joille on viety kaikki valmiina. Se on johtanut siihen, että yhä edelleen odotetaan valmista. He ovat täysin riippuvaisia muiden avusta. Kyse on uskonnollisesta ja kulttuurisesta (nykyisin myös taloudellisesta) imperialismista.
Tuo on varmaan totta, mutta ei koko totuus. Afrikka on valtava maanosa, jossa on monta tarinaa. ”Olisiko Afrikan tilanne nyt sama, jos sinne ei olisi koskaan menty lähetystyöhön? Olisivatko he kehtittäneet yhteiskuntiaan omalla tavallaan?” Olisihan Afrikkaan kuitenkin menty sen luonnonvarojen perässä. Orjatyövoiman ahnehtiminen on kaikkein synkin tarina.
Martti, onko perustelusi siis: koska siirtomaihin mentiin luonnonvarojen perässä, niiden uskonnot pitää korvata kristinuskolla?
Tuo ei ole minun perusteluni. Se saattoi hyvinkin olla aikoinaan siirtomaahallinnon perustelu. Lähetystyöhön on yleensä kuulunut terveydenhoito sekä opetus ja kansansivistys. Tuloksena väestö on kasvanut ja saanut henkistä pääomaa. Siitä on sitten seurannut yhteiskunnallinen tiedostaminen ja itsenäisyysliikkeet. Jos kristinuskoa on luultu ensi alkuun alistamisen välineeksi, siinä on erehdytty.
Evankeliumin vieminen kaikkien kansojen keskuuteen on kristillisen kirkon ydintehtävä, Jeesuksen itsensä meille antama. Toki on evankeliumin kylkiäisenä usein viety myös sekulaarejakin kulttuurivaikutteita, mutta kulttuurit ovat kristillistyneinäkin säilyttäneet paljon omaleimaisuuttaan. Eivätkä kulttuurilainat ole pelkästään pahasta. Niitähän leviää paljolti myös kaupan ym. inhimillisten kontaktien välityksellä. Kyllä kirkon ilme esim. Afrikassa tai Kiinassa poikkeaa paljonkin eurooppalaisista tavoista. Nykyisin kyllä toisiltamme oppiminen on kahdensuuntaista. Kyllä esim. Namibian luterilaiset laulavat eurooppalaisperäisiä virsiä ja toisaalta meidänkin virsikirjassamme on afrikkalaisia virsiä. Näin ilmenee kristittyjen maailmanlaajuinen veljeys.
Veljeys on irvokas sana tässä yhteydessä. Veljiksi synnytään tai kasvetaan, mutta pakotettua suhdetta ei kannata veljeydeksi kutsua. Kuten Charlotta kirjoitti, heillä oli jumala jo ennen kristittyjen tuomaa jumalaa.
Tiedän ainakin Pohjois-Namibiasta, että kansan oma käsitys Jumalasta kelpasi lähetyssaarnaajillekin. Henkien pelon tilalle tuotiin kristillinen rauha ja luottamus. Kalungaa alettiin kutsua Tate Kalungaksi, siis Isä Jumalaksi.
Miksi kristinusko olisi parempi pelon kohde kuin mikä tahansa muu?
Kun pelkää ja rakastaa Jumalaa, ei tarvitse pelätä mitään muuta. Kumpi on parempi, pelätä kaikkea vai ainoastaan jotain suurta, jonka uskoo olevan hyvä ja oikeamielinen?
Tuskinpa pystyn Ristoa vakuuttamaan, mutta sanonpa kuitenkin, ettei kristinuskoa tarvitse pelätä. Usko Kristukseen tuo sisimpään rauhaa ja iloa, antaa toivoa ja rohkaisee ja kannustaa kohtelemaan kaikkia ihmisiä ystävällisesti ja kunnioittavasti. Ne uskomusolennot joita jumaliksi sanotaan ovat eri käsitteitä kuin se Jumala, johon kristityt tunnustavat uskovansa. Alusta asti on kristittyjä opetettu pitämään kaikkia Kristukseen kastettuja veljinä ja sisarina. Toki nämä hengelliset sisarukset joskus tappelevat keskenään, niin kuin biologiset sisaruksetkin, mutta kaikilla kristityillä on kuitenin sama Jumala ja Isä.
Mukava rauhallinen blogi, kiitos siitä. Mitä tulee lähetystyöhön, se ymmärretään nykyisin JUmalan työhön osallistumiseksi maailassa. Ei se ole ensisijaisesti minkään viemistä mihinkään, vaan mukana olemista siinä mitä Jumala tekee kaikkialla maailmassa – parantavaa, eheyttävää, voimaannuttavaa, uudistavaa työtä. Se että siinä on tehty virheitä ja siinä on ollut vääriä painotuksia ei anna kristilliselle kirkolle lupaa vetäytyä pois.
Se että Namibian luterilaiset laulavat eurooppalaisia (etenkin saksalaisia ja suomalaisia) virsiä puhuu yhdestä valitettavasta virheestä. Sata vuotta ja toista sataa vuotta sitten ei ymmärretty sitä miten tärkeää on ihmisten saada kehittää omasta kulttuuristaan nousevia uskon ilmaisuja kuten musiikkia. Jaakko Löytyn Sakari-veli on tehnyt pitkään työtä Namibiassa tämän erehdyksen korjaamiseksi ja namibialaisten rohkaisemiseksi tekemään omat laulunsa. Jaakkohan on ollut samoissa asioissa pitkään Senegelalissa.
Ajattelen monien muiden kanssa, että meillä suomalaisilla on tänään enemmän oppimista afrikkalaisilta kristityiltä kuin heillä meiltä. Sekin on lähetystyöhön liittyvää Jumalan hyvää toimintaa maailmassa.
Onpa armollista. Namibialaisten oma musiikki olikin siis tarkemmin ajatellen ihan jees. Muuta ei valkoisen miehen olisi tarvinnut korjata kuin niiden ääliöiden palvomat väärä jumalat. Kyllä meitä nyt kaduttaa, kun mentiin sillä lailla puuttumaan toisten ihan söpöön kulttuuriin …
”Se että Namibian luterilaiset laulavat eurooppalaisia (etenkin saksalaisia ja suomalaisia) virsiä puhuu yhdestä valitettavasta virheestä.” Ei se sen suurempi virhe ole kuin, että me suomalaisetkin veisaamme niitä samoja saksalaisia virsiä (ja niistä tekemiämme kansantoisintoja). ”Niiden ääliöiden palvomat väärät jumalat” tai tässä tapauksessa Jumala on osana namibialaista kristinuskoa. Martti Rautanen ja kumppanit eivät havainneet namibialaisessa jumalakäsityksessä mitään väärää, puutteita kylläkin. Siitä kirjoitin jo toisessa kommentissa.
Olisiko yksi ”puute” sattumalta ollut se, että eivät olleet älynneet palvoa nimenomaan kristinuskon jumalaa?
Ei ole olemassa mitään ’kristinuskon Jumalaa’. Jumala on joko kaiken ja kaikkien Jumala tai sitten ei yhtään kukaan.
Martti Pentti.
Rehellisyys ja elämän realismi on koko elämän perusta lähimmäisen rakkauksineen.
Kristinuuskon Jumala on kolniyhteinen jumala, jota ei ole kenellähään muulla.
”Kristinuuskon Jumala on kolniyhteinen jumala, jota ei ole kenellähään muulla.” Kristillinen usko ymmärtää Jumalan kolminaisuutena. Tätä ymmärrystä ei muilla uskonnoilla ole. Se ei tee Jumalasta kristittyjen yksityisomaisuutta.
Kieltämättä mikään muu uskonto pakanauskoja lukuunottamatta ei ole itse valinnut omia jumaliaan kuten kristillinen usko Nikeassa ja Konstantinopolissa. Siis kristinuskon jumala on täysin kristinuskon yksityisomaisuutta.
Tosiaan ei minullakaan ole ymmärrystä, että me ihmiset valitsemme itsellemme jumalan , joka sitten ottaa meidät kuoleman jälkeen uuden ruumiin kanssa sinne kirkon opin taivaan ikuiseen paratiisiin.