Usein kuulen tämän lauseen ensimmäisten joukossa, kun kirkollisten toimitusten tai messun jälkeen istahdan seurakuntalaisten kanssa kahvipöytään. Samaan syssyyn minulta tiedustellaan, mistä mahdan olla kotoisin. Vieraalta kuulostava murre on pappisvuosien varrella herättänyt hilpeyttä, hymyilyttänyt ja rentouttanut tunnelmaa. Toiset taas ovat ilahtuneet kuullessaan tuttua murretta kaukana kotiseudustaan. Joidenkin korvaan murre on särähtänyt ikävästi eikä se kaikista ole sopinut kirkkoon. Mielipiteitä on riittänyt moneen junaan, mutta harvoin kieli on jättänyt aivan kylmäksi.
Savossa kasvaneena sekä juuriltani Pohjois-Pohjanmaalta ja Kainuusta tulevana huomaan, kuinka tiukassa murre välillä istuukaan. Jotkut sanat eivät taivu suussani sitten millään. Toisinaan töissä huomaan keskittyväni kieli keskellä suuta puhumaan yleiskieltä, mutta välillä joukkoon livahtaa omasta murteesta tuttuja sanoja. Erityisen vaikeaksi olen huomannut kehottamisen rukoilemiseen. Sydämeni kielellä Jumalan puoleen rukouksessa kääntyminen lipsahtaa kehotukseksi ”Rukkoillaan”. Toisaalta minusta on kaunis ajatus, että uskoa voi sanoittaa omalla arkikielellään. Itselle tutussa ja puhuttelevassa kielessä usko voi tulla aivan toisella tavalla lähelle. Ainakin minulle omalla murteella puhuminen kertoo siitä, että juuri siinä hetkessä on luonteva olla. Samalla tavalla Jumalan edessä on hyvä olla ja sitä hyvää oloa saa sanoittaa sydämen kielellään. Siinä ihmisen arkikielessä pyhä voi koskettaa väkevästi sisintä.
Nuorempana jotenkin nolostelin murrettani ja sitä, mistä olen kotoisin. Usein harmitti, kun ihmiset tulivat ihmettelemään puhetapaani ja tiedustelemaan juuristani. Vanhemmiten olen oppinut olemaan juuristani ylpeä ja arvostamaan taustaani. Koen rikkautena sen, että sielunmaisemaani kuuluvat Savon rehevä luonto, Pohjois-Pohjanmaan karu maisema ja Kainuun korpi. Samalla olen kiitollinen siitä, miten vuodet pääkaupunkiseudulla ja Kaakkois-Suomessa, Haminassa, ovat myös jättäneet jälkensä. Enää en töissä nolostele murteen kuulemista puheestani. Sehän vain kertoo siitä, että minulla on kristittynä hyvä ja luonteva olla Jumalan kasvojen edessä.
Tuttuja ajatuksia. Vaikka puhe on muovautunut vuosikymmenien kuluessa yleiskieleksi niin puheen aksentti paljastaa murrealueen. Minusta on myös mukavaa laittaa puheeseen murresanoja, joita kotiväkikin välillä ihmettelee, että mitä ne mahtavat tarkoittaa.
Mukava kuulla, Salme, että sinullakin murresanat kuuluvat puheessa ja samalla kotiväkikin oppii uusia sanoja. Murteet ovat minusta rikkaus ja on ilo kuulla tuttuja murresanoja pitkästä aikaa. Monet sanat vievät omaan lapsuuteen ja muistuttavat esimerkiksi edesmenneistä isovanhemmista.
Tärkeä teema pohdittavaksi.
Kun nuorena helsinkiläisenä jouduin Värtsilään nuorisotyöharjoittelijaksi, niin siitä syntyi kaksipuolinen kulttuuri konflikti kielen takia. Minä olin heikommalla puolella ja aloin omimaan karjalaisia painoituksia ja sanomaan mie ja sie. Paikalliset siellä naureskelivat töölöläisuuksia . Näitä sitten viljelin kotiin palattuanikin, kunnes helsinkiläinen yleiskieli palasi takaisin.
Tämä oli itseasiassa tärkeä kokemus siitä kuinka kieli ei ole vaapaan valinnan asia ,vaan lävistää koko olemuksen. Jos väkisin yrittää, ilman uuteen kulttuuriin sopeutumista , luopua omastaan ,niin siinä tekee väkivaltaa olemaustaan kohtaan.
Presidentti Niinistö on hyvä esimerkki siitä kuinka kankeata hänenyleiskielellä puhuminen on verrattuna länsisumeen joka on hänen äidin kielensä.
Kirjoitettu kieli pitäisi tarkistaa ennenkuin teksti julkaistaan, Taas tuli painovirheitä , valitan niitä.
Minusta on tärkeää, että murteestaan saisi pitää kiinni, minne tahansa meneekään. Ikävä kuulla Markku, että olet nuorena helsinkiläisenä saanut tuollaisen vastaanoton murteesi suhteen. Samalla viivalla kaikkien murteiden pitäisi olla. Murteet ovat rikkaus ja mukavan persoonallinen piirre ihmisessä.
Miekin yritän aina tarkistaa, mutku on lukihäiriö, ni en virheitäni tunnista aina. Joten kaipa niitä joku aina sinne mukaan jää.
Kirjoitusvirheet ei haittaa ja minusta ne on inhimillisiä. Jokaiselle sattuu niitä joskus, jopa silloinkin, kun tekstin tarkistaa. Onneksi näihin voi suhtautua huumorilla.
Minä olen kaksikielinen. Äidin puolella oppi pohjoispohjalaisen ja isän puolella eteläpohjalaisen. Molemmat sujuvat. Myös rukkouksesa. Toisten kanssa rukkoillaan ja toisten rukoollahan.
Kiitos muuten blogistasi. Juttujasi on ilo lukia.
Murteidenkin osalta kaksikielisyys on suuri lahja, sillä monivivahteinen kieli on iso rikkaus. Pohjalaismurteiden osaamisesta on sinulle varmasti ollut elämässä iloa, kun olet puhunut ”samaa kieltä” monien kanssa.
Kiitos palautteestasi, Teemu! Mukava kuulla, että nuoren papin ajatuksia luetaan eri puolilla Suomea. Kirjoittaminen on ollut mulle ilo lapsesta asti, pappina tämä ihanuus kuuluu osaksi arkea.