Vietettiin taas vappua.
Oli työväen juhlaa, opiskelevan nuorison, erityisesti ylioppilaiden, juhlaa ja kevään juhlaa.
Ja tietysti suomalaiskansallista örvellystä, kuorolaulua ja vasen yks kaks.
Sitten oli myös kristillisiä vappujuhlia.
Lämpimästi kannatan kristillisiä juhlia (enkä nyt tarkoita tiettyä puoluetta) ja senkin aatteen näkymistä yhteiskunnassa.
Useammasta suusta olen kuitenkin kuullut, että monet vasemmalle kallellaan olevat ovat kokeneet, että kristilliset vappujuhlat koetaan jotenkin työväenliikkeen vastaisiksi tai tarkoitukselliseksi provokaatioksi. Saattaa olla, että jossakin on vastakkainasetteluun syyllistyttykin.
Sellainen toiminta ei liene kenenkään etu. Kaiken maailman kärhämöintiä on ihan tarpeeksi muutenkin.
Lienenkö sinisilmäidealisti, kun vakaasti uskon, että kristittyjä ihmisiä on joka lähtöön ja että poliittinen suuntautuminen ei siinä näy. Ja että jos pitää samana päivänä juhlia pitää, jätetään vastakkainasettelu pois. Tai no niin no, syntiä saa vastustaa edelleen…
Ei ole mitenkään ihmeellistä että näissä kristillisissä vappumarsseissa on useammallakin paikkakunnalla enemmän väkeä kuin poliittisissa. Näinhän oli myös Puolassa vanhan järjestelmän aikana. Kun kovalla työllä hallintoa hoitanut puolue sai noin 5000 ihmistä kokoon, niin katolisissa juhlissa oli väkeä kymmenkertaisia määriä, parhaimmillaan puolisen miljoonaa.
Kristillishenkisen vappujuhlinnan historialliset juuret johtavat aikaan, jolloin pappien virkasuhde alkoi vappuna, jotta palkkaetuihin kuuluva pappilan tilusten vuoden sato olisi kylvöstä korjuuseen saman viranhaltijan hallinnassa. yleiseksi tavaksi pappiloissa tuli viettää virkaanastumisen vuosijuhlaa pappilan avointen ovien päivänä. Enää ei viljasato muodosta osuutta papin palasta ja pappilatkin alkavat olla muinaisjäänne, joten juhlinta on hakeutunut uusiin muotoihin. Näissä korostunee toisaalta humaltumaton juhlinta, simaa vahvempaa kun ei ole tarjolla, sekä sovinnollisuus poliittisen vapun vastakkaisuuksia hyödyntävän retoriikan vastapainona.