Kuulun paikalliseen kotiseurakuntaani, johon minut lapsena kasteessa liitettiin. Ajattelen, ja sen taitaa pappi kastetilaisuudessa sanoakin, että samalla kuulun myös maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon. Kirkko on kuitenkin käytännössä enemmän paikallinen ja kansallinen kuin kansainvälinen.
Paikallinen ja katolinen (= yleinen) ovat kirkossa ja kristinuskossa olleet aina jännitteessä. Paitsi aivan alussa, Golgatan ristin juurelta lähdettäessä oltiin vielä yhtä.
Kun kristinusko alkoi levitä eri kaupunkeihin Välimeren rannoilla, alkoi syntyä seurakuntia ja samalla erilaisia näkemyksiä niiden kesken. Apostoli Paavali kiersi näitä näkemyseroja sovittelemassa yrittäen vaalia ”että he yhtä olisivat”.
Katolinen merkityksessä yleinen hallitsi Rooman valtakunnassa ja keskiajan suurissa keisarikunnissa. Kansallisten kirkkojen nousu alkoi uskonpuhdistuksista 1500-luvulla.
”Kirkko ei ole vain paikallinen, vaikka se koostuu jumalanpalvelusyhteisöistä eli paikallisseurakunnista. Se ylittää ajan rajan apostoleihin taaksepäin ja kattaa kristityt maantieteellisten, kansallisten ja kulttuuristen rajojen yli”, lukee meidän kirkkomme nettisivuilla.
Ajatellaan kirkon ulottuvan myös eteenpäin, ajasta ikuisuuteen.
Kirkko on perusluonteelta kansainvälinen ja globaali. Kulttuurit ja tavat vaihtelevat, mihin kirkot ovat mukautuneet, varsinkin protestanttiset kirkot.
Usein kirkot ovat kansallismielisiä ja toteuttavat enemmän kansallista kuin yli rajojen ulottuvaa agendaa. Kirkot tukevat maansa politiikkaa. Historiasta voidaan ottaa esimerkkeinä Saksan ja Neuvostoliitto-Venäjän kirkot Hitlerin ja Stalinin aikana, miksei Suomenkin kirkko aika ajoin.
Valtiolliset hallitsijat ovat käyttäneet kirkkoa valtansa pönkittämiseen ja kirkko on usein ollut siihen valmis. Toisaalta, miten voisi muutoin olla, kun kirkolla ja valtiolla on samat jäsenet.
Ekumenia yrittää löytää yhteyttä kristillisten kirkkojen kesken, uskontojen välinen dialogi eri uskontojen välille. Lähetys on perinteisesti ollut kirkon kansainvälisin osa, vaikka nykyään sen, ”ulkolähetyksen”, on tarve olla myös sisälähetystä.
Oman kirkkomme sisällä vastaavanlainen jännite on kirkon ja seurakuntien välillä, mihin etsitään vallan tasapainoa. Seurakunnilla on itsehallinto, vaikka koko kirkkoa koskevat lait, kirjat, kaavat ja käytännöt pätevät kaikissa seurakunnissa, eikä yksi seurakunta voi niitä juuri muuttaa.
Suuri kysymys on, kulkeeko valta ylhäältä alas seurakuntiin vai seurakunnista ylöspäin.
Kuten kirkko ja valtio, myös seurakunta ja kunta kulkevat käsi kädessä. Seurakunta vaalii kotiseutuhenkeä ja – perinteitä, vaikka seurakunnan varsinainen missio ei tunne kuntien tai valtioiden rajoja.
Kirkon sisällä vain herätysliikkeisiin sitoutuminen ylittää seurakuntarajat – jopa helpommin ja vahvemmin kuin kirkon paimenkirjeet.
Maailma on pienentynyt, mutta ihmiset tuntevat kuuluvansa ensisijaisesti lähiyhteisöönsä. Sitä puolustamme kuin linnut omaa reviiriään.
Niinhän se taitaa olle. Seurakuntien tuki pysyy vanhasta tottumuksesta samana tekivätpä rahansaajajärjestöt mitä tahansa.
Mistähän herra Kauppinen tietää, että lähetysjärjestöt tekevät mitä tahansa? Pitäisi tutkia ja sitten vasta hutkia. Olen palvellut noita järjestöjä sekä niiden työntekijänä että kirkon keskusjärjestöstä käsin aivan riittävän kauan, että tiedän meillä riittävän niistä oppimista. Koetetaan muistaa, että meidät on kutsuttu pitämään toista parempana.
Eihän tällainen fossiili 68 v. tietysti mistään mitään tiedä, mutta lehtiuutisia tulee seuratuksi. Joku järjestö palkkaa homoparin lähetystyöhön kysymättä mitään maksajilta ja jotkut toiset eivät ota työhön naispuolisia papeiksi vihittyjä henkilöitä kysymättä mitään maksajilta (siis seurakunnilta). Kai se on ihan laillista, mutta kannattaisi kirkkovaltuustojen hieman enemmän pohtia avustuskohteita eikö tehdä niin kuin aina ennenkin. Olisi parempi, että kirkko ei rahoittaisi peräti seitsemää eri järjestöä yhteen työalaan. Eikä Lehikoisen tarvi herroitella. Eivät papit ole herroja enää nykyään.
No sitten pastori saisi lukea Raamattunsa ja ohjata lähetysjärjestöjäkin etsimään vastauksia sieltä eikä ns. rahoittajilta. Eivät järjestökään tai paremmin niiden johto tee tiliä rahoittajille vaan Jumalalle. Tulkoon sitten nämä rahoittajat mukaan mihin haluavat. Ev Lut kirkon osalta lähetyksen ystävien pitäisi katsoa kannattaako kirkollisveroa maksaa, jos kirkko ei anna heidän verovaroistaan sille lähetysnäkemykselle taloudellista tukea, mikä heille on Sanan valossa avautunut.
Lopuksi eikös meidän 40 luvun ihmisten pitäisi edes vähän epäillä, että mistä se nyt se niin suuri tasa-arvoviisaus on tullut niin, että 2000 vuotta noin vain pyyhkäistään pois ja ihmiset ajetaan uskonnollisen vakaumuksensa takia pois työstään. Se on varmaan sitä suvaitsevaisuutta.
Olen samaa mieltä. Raha ratkaisee liikaa. Ihmisiä ei myöskään saa eristää työstään uskonnollisen vakaumuksen takia, esimerkiksi naispuolisia pastoreita, tekemästä työtään eikä homopareja tekemästä lähetystyötä, jos heillä onsiihen kutsumus ja seurakunnan vokaatio.
Seurakuntien ei ole pakko antaa verovaroja millekään järjestölle, jos ei ole varaa tai haluja. Kirkosta eroaminen on jokaisen oma asia. Myös ”lähetyksen ystävän”. Jokin järjestö ei voi kuulua kirkkoon eikä siten siitä erotakaan. Seurakuntien ja kirkon ympärillä pyörii seurakunnilta rahoitusta haluavia yhdistyksiä aikamoinen joukko. Jotain karsintaa on pakko tehdä. Ei verovarat joka suuntaan riitä. Seurakunta on ennen kaikkea perustettu paikallista omaa seurakuntatyötä varten, ei avustusten jakamista varten. Jos yhdistys ei pysty hoitamaan rahoitustaan itse, se on tarpeeton. Avustukset ovat lisätulo, nimenomaan avustus, ei ne voi olla pääasiallinen tulo kristillisille yhdistyksille, varsinkaan jos pääasiallisen tulon maksajalla ei ole mitään sananvaltaa yhdistyksen asioihin.
Jotenkin huvittavaa, että monasti uhataan kirkosta eroamisella, jos joku seurakunta ei anna avustusta jollekin yhdistykselle. Jos on seurakuntaan niin löyhä suhde, ei varmaan ole kovin aktiivinen kirkossa kävijä eikä tarvitse muutakaan seurakunnalta. Kirkko ei kuitenkaan ole joku suomalainen yhdistys, vaan Herran perustama ja maailmanlaajuinen. Paikallisella tasolla kirkko toimii seurakunnissa.
Markku Jalava :”Sitä puolustamme kuin linnut omaa reviiriään.”
Entä missä on lokki-joonatan? Onko lokki-joonataneille puolueiden ja kuppikuntien itselleen rajaamilla reviireillä tarjolla rakkautta, lämpöä ja iloa? Mielestäni ei ole. Heille ei löydy tilaa edes ”kirkoiksi” itseään sanovista markkinahuoneista, vaan heidät revitään henkisesti riekaleiksi ja ajetaan pois. ”So ist es im Lande der Zwerge”, kuten saksankielen oppikirjasta joskus opimme.
Se mihin kiinnittää huomiota aina kasvaa. Pitäisi kiinnittää huomiota yhteiseen suureen asiaan: Jeesuksen sovitukseen kuolemalla meidän puolestamme ja vähemmän kristittyjä toisistaan erilleen repiviin pikkuasioihin.. Opimmeko tämän läksyn milloinkaan?