Tähän kysymykseen sekaantuminen on kuin sohaisu muurahaispesään, mutta silti olisi hyvä joskua katsoa, mitä Raamattu on sanonut aiheesta niille, joille viesti alunperin oli suunnattu.
Raamatun alkulehdiltä luemme, miten Jumala loi maailman sanallaan. ”Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi… ja Jumala näki, että niin oli hyvä.” Jos siis Jumala loi maankamaran, se ei voi kuulua kenellekään muulle kuin sen luojalle. Tämä toistetaan useasti Raamatussa: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on…” (Ps.24:1; 3.Moos. 25:23- ym.)
Seuraavaksi Jumala teki lupauksen Abrahamille: ”Nosta silmäsi ja katsele tästä paikasta pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, sillä koko sen maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikiajoiksi” (Gen.13:14-18). Maata ei tässä ole määritelty omaisuudeksi, vaan se on se maa, jonka hän voi nähdä siitä paikasta, missä seisoo. Paimentolaisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että hänelle on annettu riittävästi laidunmaata, sillä sitä hän tarvitsi karjalleen. Olihan Abraham ’ibri eli heprealainen, sellainen joka kulkee paikasta toiseen. Sana on peräisin sananjuuresta ’abar, joka merkitsee samaa kuin hithallek, joka esiintyy seuraavassa jakeessa: ”Lähde vaeltamaan maata pitkin ja poikin…” Abram siirtyi telttoineen paikasta toiseen kuten paimentolaiset tekevät osoittaen näin ymmärtäneensä Jumalan lupauksen käskynä pysyä liikkeessä.
Kun israelilaiset lähtivät Egyptin orjuudesta kohti heille luvattua maata, oli heidän ensin kuultava Jumalan ehdot maan haltunottamiseksi. Kymmenen käskyn laki annettiin ehdottomasti noudatettavaksi, ja kansa lupasi totella lakia.
Pitkän erämaavaelluksen jälkeen lähdettiin ottamaan haltuun se maa, joka luvattiin Abrahamille (Gen.15:7, 18-21; 17:7-8) ja Jaakobille (28:13-15). Alkuteksti puhuu perintömaasta (jarash, nahal, Joos. 1:6,15) eikä maasta joka pitäisi valloittaa tai ostaa omaksi.
Mikä on perintömaa? Parhaan esimerkin perintömaasta tarjoaa kertomus Nabotin viinitarhasta (1.Kun.21). Perintömaa eli Patrimonium on isän omaisuutta ja se muistuttaa hänestä. Ainoa, joka voi ottaa patrimoniumin haltuunsa, on isän määräämä perijä. Patrimonium kulkee perintönä polvelta polvelle. Kun kansa saapuu heille luvatun maan rajoille, vain maan omistaja – Jumala – voi antaa tarkat määräykset sen jakamisesta.
Me olemme raamatun käännöksen varassa, jos emme osaa alkukieltä. Siinä on ensimmäinen kompastuskivi. On vaikeaa löytää sopivaa suomen sanaa, kun joudutaan kääntämään perintömaan ottaminen haltuun. Eri syistä useimmat käännökset tyytyvät vaillinaiseen ilmaisuun: ottaa omaksi. Siitä seuraa, että automaattisesti ajattelemme valloitussotaa. Mutta siitä ei ole kysymys. Kanaanin maahan ei ole tarkoitus perustaa modernia kansakuntaa nykymallin mukaan. Maa annetaan arpomalla niille heimoille, joiden on tarkoitus asua siellä. Tämä isän perintömaa on karjan laidunmaata, jossa paimenet kulkevat paikasta toiseen etsien karjalle syötävää. Myös maata voi viljellä tai viinitarhan perustaa, mutta silloin on muistettava, mitä laki sanoo riemuvuodesta: joka seitsemäs vuosi on maa jätettävä kesannolle (3.Moos.25), ja palautettava sen entiselle haltijalle (3.Moos.25:28). Joosuan kirja ei siis kerrokaan valloitussodasta, vaan perintömaan jakamisesta heimokuntien kesken. Muukalaisia jäi maahan vielä jaon jälkeenkin (Joos. 15:63; 16:10; Tuom. 1:27-33).
Joosuan kirja kuuluu heprealaisessa kaanonissa profeetallisiin kirjoihin, ei historiallisiin, ja se antaa siis saman viestin kuin muutkin profeettojen kirjat: Maa, joka on teille annettu, otetaan teiltä pois, ellette noudata Jumalan antamaa lakia.
Entä miten laaja tuo alue on? Joos. 1:4 mukaan alue on varsin laaja, ja se panee ajattelemaan, että ehkä kyseessä ei olekaan konkreettinen maa-alue, vaan pikemminkin funktionaalinen paikka: Jumalan perintömaata on se paikka, missä hänen tahtoaan noudatetaan. Joosuan kirjan alussa kansa ilmoittaa haluavansa noudattaa Jumalan antamia määräyksiä, jotka ovat maan saamisen edellytys (Joos.1:16-18). Se ei kuitenkaan pysy tässä lupauksessaan, vaan rikkoo sen ottamalla sotasaalista, jonka Jumala oli kieltänyt (Joos.7). Rangaistus seuraa välittömästi.
Kuningaskuntana ei Israel pystynyt sen paremmin noudattamaan Mooseksen lakia, eikä mikään voinut enää suojata Israelin ja Juudan valtakuntia siltä kiroukselta, joka laissa oli osoitettu sen rikkojille. Suurvallat valloittivat ne ja koitti maanpakolaisuuden aika. Suurvalta toisensa jälkeen hallitsi isien perintömaata, eikä näkyvissä ollut mitään sellaista, joka olisi palauttanut ennen maanpakolaisuutta olleen tilanteen. Toisaalta ei mikään suurvallan määräys myöskään estänyt paimentolaisia liikkumasta entiseen tapaan laidunmaillaan tai viljelemästä perintömaataan.
Kun sionismi sai alkunsa 1800-luvun lopussa, astui kuvaan mukaan nykyaikainen maan ostaminen ja myyminen. Juutalaiset ostivat maata sen pitkäaikaisilta asukkailta perustaakseen paikalle kibbutseja ja kaupunkeja. Näin syntyi Israelin valtio, joka on syntynyt modernin kansallisvaltion aatteesta. Ne säädökset jotka Raamattu antoi muukalaisten kunnioittamisesta, jäivät vähitellen syrjään ja kasvava katkeruus petollisesti käyttäytyviä maan anastajia kohtaan tuotti sen tilanteen, jossa nyt olemme.
Vastaus otsikon kysymykseen näyttäisi tämän perusteella olevan: Maa on luvattu sille, joka lupaa noudattaa Jumalan antamia käskyjä, mukaan lukien tämä: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia muukalaisia (ger) ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina (gerim) Egyptissä.” (2.Moos. 22:20; 3.Moos. 19:33-34; 4.Moos. 15:15; 5. Moos. 10:17-19, 27:19,26; Jer. 7:6)
