Israel, tuo 1948 perustettu valtio, ei erityisemmin liity siihen Israeliin, josta pienenä pyhäkoulussa opeteltiin Luvattuna Maana. Se sijaitsee Palestiinassa ja on semmoinen Amerikan Yhdysvaltain satelliitti. Toki Euroopan tapahtumat 1940-luvulla värittävät ja oikeuttavatkin tuon seudun nykyisyyttä.
Taustalla oli holokausti. Jo Gregorios Suuri, jonka idea värjäsi Euroopan hengellistä elämää noin 1000-vuotta, oli kirjoittanut, että rakkauden ja pelon dialektiikka synnyttää sielussa tilan, jonka nimi on holocaustum.
Gregorioksen idea muotoili täkäläistä ihmiskäsitystä. Hänen mukaansa mieli on Salomonin temppeli. Siinä on esipiha ja kaikkein pyhin. Pelko esipihalla ajaa kaikkein pyhimpään, jonka rakkaus taas uudistaa pelon: Ylkä näet kätkeytyy.
Sitten on tämmöinen PLO, joka tässä tarkoittaa 1964 perustettua järjestöä, Betlehem yhtenä keskuspaikkanaan.
Palestiinalainen on arabi, riippumatta uskonnostaan, hän voi olla myös juutalainen. Valtaosa palestiinalaisista on muslimeja. Kristittyjä heistä on noin 5 %.
Joskus argumentoidaan toiviomatkalaisten osalta, että minkä takia olla kaveria näiden Matteuksen evankeliumin haukkumien kanssa, kun köyhät ja surkeat palestiinalaiset ovat kristittyjä. Kumpikaan luonnehdinta ei pidä paikkaansa.
Meillä Suomessa myönteistä asennetta ovat rakentaneet erityisesti Jordanian entinen kuningas Hussein, joka oli Ahtisaaren ystäviä sekä Munid Younan, Helsingin yliopistossa koulutettu teologi ja 1970-luvun lopulle Saksasta johdetun Jordanian ja Pyhän Maan luterilaisen kirkon paikallinen piispa, joka toimi pitkään myös Luterilaisen Maailmanliiton presidenttinä.
Kymmenkunta vuotta sitten kerrottiin, että Ahtisaaren toimistoa on kosiskeltu tämän toisen maailmansodan jälkeisen pesäkkeen sovittelijaksi. Muistaakseni päädyttiin siihen, että sovittelijan tulee olla kuitenkin amerikkalainen.
Ja kun katsoo historiaa, jota koulun uskontotunneilla opetettiin, niin yhtä hulinaahan tuolla, tuossa yhdessä sinänsä kontingentissa maapallon pisteessä, on aina ollut. Aina on tapeltu siitä, kelle pelto ja karja kuuluu.
En kannata Israelia enkä kannata PLO:a. Mutta on se kyllä kumma, että tällainen juutalaisten, muslimien ja kristittyjen kylätappelu yhtyy maailmanpoliittisiin ja -historiallisiin teemoihin sellaisella tavalla, että tässä saa järkyttyä Gazan iskuista kevään koittaessa.
Kovin on 70-lukulainen nimitys tuo perheasiain neuvottelukeskus. Niitä taitaa olla kaupunkiseurakunnissa muuallakin. Vähän kuin kirkon nimitys olisi jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan suorittamiskeskus.
”Edelliset seurakunnan johtavat viranhaltijat ovat olleet vätyksiä…”. Asian voisi ilmaista kauniimmallakin tavalla. Eläkekirkkoherrojen työn muistoa ei liene tarpeen häpäistä.
No joo. Kuolleet levätköön haudoissaan.
Mitenkäs sekaparit?
Erityisesti olen kuvitellut valtionkirkoilla olevan jonkinlaisen YYA-sopimuksen, ja sitä myöten luulisin evl-ort -parin neuvonnan olevan ilmaista. Voin olla toki väärässä.
Entä sitten jos avioparista toinen kuuluu evl kirkkoon ja toinen ei?
Eiköhän Rauman seurakunnatkin ole saanet aikanaan melkoisen määrän omaisuutta,maata, metsää ja rakennksia ilmaiseksi, joten niitä vastaan voi hyvin tehdä ilmaista perheneuvontaa melkomoisen pitkään!
Olisi mielenkiintoista kuulla, paljonko metsää, maata ja rakennuksia Rauman seurakunnat ovat saaneet ilmaiseksi ja keneltä ja miksi.
Sitten ehkä voisi päätellä miten pitkään tuota työtä voidaan ilmaiseksi tehdä. Sitä ennen ilmaan voi heittää mitä hyvänsä.
Seurakunnat omistavat noin 170 000 hehtaaria metsätalousmaata, mikä vastaa 0,7 prosenttia Suomen metsistä. Metsätalousmaan lisäksi seurakunnilla on noin 9000 hehtaaria muuta maata.
Jokainen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 595 seurakunnasta omistaa joko yksin tai toisten seurakuntien kanssa maa-alueita vähintään kirkon, pappilan ja seurakuntatalon verran, samoin kuin hautausmaan. Yksittäisten seurakuntien omistama metsäala vaihtelee muutamasta hehtaarista vajaaseen 5000 hehtaariin. Keskivertoseurakunnalla on metsää noin 4 0 0 hehtaaria. Metsänomistus keskittyy Itä- ja Pohjois-Suomen vähävaraisiin seurakuntiin. Vähiten metsää omistavat lounaissuomalaiset seurakunnat.
Seurakuntien maanomistus sai alkunsa 1200-luvulla, kun kristinuskoon kääntyneet asukkaat
l a h j o i t t i v a t kirkolle vanhoja uhripaikkoja sekä pyhiä lehtoja. 1300-luvulla R u o t s i s t a saadun mallin mukaan jokaiselle rakennettavalle kirkolle o l i k u n n o s t e t t a v a pappia varten m a a t i l a tarpeellisine rakennuksineen. Pappilaan kuului myös peltoa, laidunmaata, niittyä, m e t s ä ä sekä kalavettä.
Seurakuntien nykyisestä maaomaisuudesta noin 80 prosenttia on entistä kirkollisvirkatalomaata.
Keskustelu toiminnan maksullisuudesta on varmasti paikallaan, mutta toisaalta kyse on siitä, että kirkko siivoaa palvelua antamalla vain jälkiään, mitä se omalla suhtautumisellaan ko. instituutioon ja rituaaliin on tuonut. Kirkko vihkii yöllä, jääkiekko-ottelun erätauolla ja jänninä päivämäärinä autohallissa, niin kuin Helsingissä ilmotettiin. Kirkon oman suhtautumisen pitäisi muuttua aviota ja ihmisarvoa kunnioittavaksi ja paremminkin pitäisi puhua työmuodon yleisestä maksuttomuudesta. Asianmukainen suhtautuminen avioon tarkoittaa sitä, että kirkko ei vihi yhtäkään paria ennen viestinnän peruskurssin suorittamista. Kyse ei ole mahdottomasta asiasta, 3-4 puolentoistatunnin tapaamista ja keskustelua pätevän henkilön kanssa antaa kummasti evästä ja miettimisen aihetta tuleviin haasteisiin. Asiassa on samanlaista välinpitämättömyyttä kuin halussa päivittää Luterilainen rippikäsitys, mikä ei halua ymmärtää katumuksen ja syyllisyyden merkitystä ihmisarvon mukaisesti. Kun vuositasolla puolet solmittujen liittojen määrästä purkautuu, on selvää, että kyse on muustakin kuin siitä, että enää ei yhdessäolo huvita. Sehän olisi jo liikaa pyydetty, että kirkko saarnassaan ja hengellisessä tiennäytössään ilmoittaisi, että ihmisen ei ole tarkoitus elämässään olla riiston kohde, ei taloudessa, eikä ihmissuhteissa. Nykyinen ihmisen osa on suuressa määrin sitä, että ihminen kadottaa itsensä voidakseen palvella talouden päämääriä ja missä toiset ihmiset ovat välineitä oikeiden arvojen saavuttamiseen. Kristillisessä puheessa Ihmisen pitäisi olla Se, joka tahtoo löytää Itsensä ja tulla kokonaiseksi, eikä Se, joka kadottaa Itsensä ja joka sitten opetuksen mukaan pala palalta rukoilee takaisin Sitä, mistä Ihmisenä ensin on luopunut. Jos kirkko hyväksyy sen, että Jumala loi Ihmisen moraaliseksi olennoksi, niin on ihan sopivaa kirkon muistaa tämä opetuksessaan ja tiennäytössään. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että siirrytään sopimuspohjaiseen liittoon, jolloin edellytyksenä on sopimuksen todistetusti allekirjoittaminen. Tässäkin mieli voi sopivasti vakavoitua tulevaa arkea varten. Sen jälkeen olisi mahdollisuus pyytää kirkollista siunausta. Haaste avioliiton tulevaisuuteen on kirkon käsissä.
Vanha kertomus paljastaa, että Rauman suurin kulttuuritapahtuma on, kun pikavuoro Porista saapuu Rauman linja-autoasemalle. Tässä tapauksessa se pitää täysin paikkansa ja olen porilaisena täysin samaa mieltä Rauman seurakunnan päättäjien kanssa.
Valitettavasti pahempaa on vielä tulossa. Mutta kaikki tapahtuu niinkuin kirjoitettu on.
Israel ei tee maahyökkäystä Gazaan, vaan tyytyy pommittamaan sitä ilmasta ja maasta. Sen sijaan maahyökkäys tullaan tekemään Länsirannalle levottomuuksien levitessä myös sinne.
Järjetön usko johtaa aina järjettömiin tekoihin.
Palestiinan kristityille on opetettu, että Jeesus messias tulee takaisin, sitten otetaan vallat ja hallitukset ja ryhdytään hallitsemaan rautaisella otteella Israelin kahtatoista sukukuntaa.
Kyllä se varmasti kelpaa kaikille palestiinalaisille, he sanovatkin Jeesusta ensimmäiseksi palestiinalaiseksi marttyyriksi, vaikka Jeesuksen aikana ei ollut Palestiina nimistä aluetta, eikä palestiinalaisia.
Filistiinit tai filistealaiset , jotka asuivat Gazan alueella, ja joiden mukaan nimi Palestiina on annettu, olivat Juutalaisten arkkivihollisia, sen me voimme raamatusta lukea. Ryöstivät kerran myös liitonarkun.
Evankeliumissa ei heistä taida olla mainintaa, koska päälle on kirjoitettu Palestiina.