Ylen eilen julkaisema raportti joukkoraiskauksista Ukrainassa on pöyristyttävää luettavaa.
Raportin mukaan venäläissotilaat laittavat siteen silmilleen ja kokoavat uhrin lähipiiristä yleisön seuraamaan joukkoraiskausta. Uhreina ovat olleet nuorten tyttöjen lisäksi pojat ja vanhemmat miehet.
Tässäpä viimeiset terveiset patriarkka Kirillille, jonka mukaan Euroopan höltynyt seksuaalimoraali edellyttää sitä, että Venäjä ottaa aidon Euroopan puolustettavakseen ja toteuttaa sen turmellut perhearvot.
Siinä terveisiä harhaantuneelle henkilölle, joka uskoo, että sotilaallinen erikoisoperaatio johtuu vain naapurirakkauden korkeista eettisistä ihanteista.
Sodassa käydään propagandataistelua, jossa presidentti Zelenskyin ympärille koottu käsikirjoittajaryhmä on ollut mestarillinen suhteessa Venäjän propagandaan. Ei ole sinänsä uutta, että Venäjän armeija käyttää sadistisia keinoja, niitä kohdattiin Suomessa jo Isovihan aikana.
Venäjän epäonnistuminen Ukrainassa on synnyttänyt aihetta länsimaiden lisääntyvälle avulle ja toiveelle Venäjän armeijan lyömisestä. Näyttää siltä, että sota kestää pitkään.
Euroopan Unionin komissio esittää Kirilliä pakotelistalle.
Miten hänen toimintaansa voisi ymmärtää?
Ongelma ei liity vain Kirilliin vaan siihen, miten kirkon ja valtion suhde on Venäjällä järjestetty. Jos patriarkkana olisi joku toinen, tilanne ei välttämättä olisi kovin toisenlainen. Tämä kirkon ja valtion suhdetta koskeva kysymys saattaa nousta esille, jos joskus sota päättyy ja sen jälkimietteisiin edetään.
Aivan puhtain paperin ei näytä Zelenskyin käsikirjoittajaryhmäkään menestyvän. Pääsiäisenä juutalaisena esiintynyt Zelenskyi on toivottanut Kristus on ylösnoussut tervehdyksen. Mutta varsinkin seuraavana päivänä julkaistu teksti on uskonnollisen propagandan näkökulmasta kiinnostava.
Ukrainan presidentin virallisilla sivuilla julkaistussa videossa ja kirjoituksessa kerrotaan, että venäläiset ortodoksit eivät ole oikeita ortodokseja.
Presidentti kertoo esiintyvänsä Kiovan Sofian katedraalissa, kuuluisan Marian mosaiikin edessä. Viesti on selvä: Minä olen täällä ja hallitsen täällä, missä venäläinen legendaarinen ja yleisen historiantutkimuksen soopaksi osoittama tarina löytää sydämensä: Jaroslav Viisaan kotimailla.
Käykö siten, että konflikti jäätyy, mutta saamme oman Lähi-Idän kriisimme vuosikausiksi? Siinä tapellaan pyhästä kaupungista Kiovasta ja Jaroslav Viisaan perinnöstä?
Erilaisissa puheenvuoroissa on nostettu esille pyhän sodan idea. On arveluttavaa, jos Venäjän siihen osaltaan perustuvan hyökkäyksen puolustaja omaksuu sitä avuksensa.
Pyhä sota on vanha uskonnollinen käsite. Se periytyy djihadin sijasta juutalais-kristilliseen uskoon. Timo Veijola kirjoitti kerran artikkelin, jossa hän esitti, että Vanhassa testamentissa Pyhä sota on sotaa, jota ihmiset eivät käy. Jahwe sotii heidän puolestaan.
Islam on valtaosiltaan kristillisen lähetystyön seurauksena syntynyt edellistä populistisesti tulkinnut uskonto. Mutta senkin piirissä pyhä sota muodostuu ensisijaisesti omassa itsessä olevia kielteisiä piirteitä vastaan suunnatusta kilvoittelusta eikä erityisesti miekan sodasta, joka johtaa Paratiisiin kymmenen neitsyen kanssa.
Martin Lutherin hurja käsitys oli heprealaistaustainen: sotilaan ammatti on kunnioitettava, koska Jumala itse sotii sotilaassa.
Joskus 1900-luvun alussa Suomen Lähetysseura julkaisi innostuttavaksi nuorisonkirjaksi luonnehtimansa teoksen. Sen oli kirjoittanut John Bunyan ja sen nimi oli Pyhä Sota.
Teoksessa kerrotaan, miten Herra von Tahdolla oli apulainen, jonka nimi oli herra Tunne. Hän oli sekä mielipiteiltään että käytökseltään turmeltunut. Hän oli naimisissa herra Mielen tyttären, Lihallisen Himon kanssa, ja heillä oli monia lapsia, joista mainittakoon: Julkea, Rivo, Nuhteenvihaaja, Totuudenvihaaja, Hyvänhalveksija ja Kosto. He puolestaan saivat monta ilkeää vesaa. Muista mahtimiehistä etevimpiä olivat herrat Epäusko, Ylpeä, Kiroilija, Avionrikkoja, Kovasydäminen, Säälimätön, Raivokas, Valhe, Vääryydenpuolustaja, Väärärauha, Juoppous, Riitelijä ja Jumalankieltäjä, joka oli nuorin toveruksista.
Kyllä Puolustusvoimissa saa pyytää Jumalan apua ja suojelusta, Luther oli oikeassa, mutta valloitus voimat on ihan eri asia.
Sota ei koskaan ole pyhää sotaa, ainakaan hyökkäyssota. Puolustussota on jo vaikeampi kysymys.
Sodat antavat miehille mahdollisuuden päästää peto itsestään irti. Kun ”petokausi” on ohi ja henki sääilyi, kuinka he pystyvät elämään itsensä kanssa ? Puhumattakoon toisista ihmisistä.