Siihen aikaan, kun pyhäinpäivä oli vielä pyhäinmiestenpäivä, opettaja soitti urkuharmonia ja me lauloimme. Kaksijakoisesta rytmistä huolimatta virren poljento tuntui mukavan keinuvalta ja levolliselta. Virressä puhutaan kuolleista ihmisistä, joiden maallinen elämäkin oli kaikesta päätellen enimmäkseen kulkenut pitkin ”murheen teitä”. Silti laulamisesta jäi lohdullinen ja valoisa mieli. Miellyttävän tunteen taustalla oli varmasti opettajan mutkaton ja myönteinen kristillisyys, joka välittyi kaikkeen opettamiseen.
”Rauhan saivat pyhät Herran, jotka kerran taistelivat päällä maan. Kun me heitä muistelemme, kaipailemme sinne taivaan kunniaan.” (VK 146:1)
Siihen aikaan, kun pyhäinpäivä oli vielä pyhäinmiestenpäivä, työviikko oli kuusipäiväinen. Lauantaille sijoitetun juhlan ansiosta viikkoon saatiin ylimääräinen vapaapäivä. Opiskelijapiireissä kuulemma puhuttiin karvalakkilomasta. Pyhäinpäivän aikaan oli sopiva hetki hakea talvivaatteet kotoa ja käydä samalla vanhempia tervehtimässä.
Lapsuudesta mieleeni ovat jääneet myös ajankohtaan liittyvät huonot kelit. Meidän perhe ajeli pyhäinpäiväksi usein Moskvits-merkkisellä henkilöautolla Satakunnasta Keski-Suomeen isovanhempien luokse. Minulla ja pikkusiskolla oli kyllä mukavaa Mossen takapenkillä, mutta räntäsade, huono näkyvyys ja auraamista odottavat tiet saivat jopa rauhallisen isäni välillä hermostumaan.
Vaikka nykyinen halloween-villitys näyttäytyy minulle lähinnä marketin sesonkitavaraosastolla ja lehtien mainoksissa, kaipaan sen tilalle entisajan harrasta, juhlallista ja vähän alakuloista pyhäinpäivää. Kummitusten, kepposten ja kauhun tilalle menneitten sukupolvien muistoa ja taivastoivoa.
Kun olin lapsi, kaikkien sukulaisten haudat olivat kaukana toisella paikkakunnalla. En muista, oliko siihen aikaan tapana viedä pyhäinpäivänä haudoille kukkia, havuja tai kynttilöitä. Minulla ei ole sellaisesta mitään kokemusta. Nytkin omien ihmisten haudat ovat kaukana, mutta käyn silti hautausmaalla ihailemassa kynttilämerta.
Ja tänäkin vuonna sytytän kynttilän vanhempien, isovanhempien ja muiden poisnukkuneiden muistolle. Kynttilän panen kuistilla riippuvaan lyhtyyn. Muistella ja kiittää voi koska vain ja missä vain.
”Ei he enää itke siellä, niin kuin tiellä itkivät he kulkeissaan. Täällä painoi synnin taakka maahan saakka, taivaassa ei milloinkaan. Täällä kylväin kyyneleitä murheen teitä kilvoitellen kulkivat, siellä nyt he kanneltansa riemuissansa Karitsalle soittavat. Auta, Herra, aina meitä elon teitä uskossa vain kulkemaan. Auta, milloin täältä lähden, haavais tähden pyhäin joukkoon joutumaan.” (VK 146:2-4.)
