Filosofi Tuomas Nevanlinna piti viime viikonloppuna Nilsiän Aholansaaressa Körttifoorumissa kiinostavan alustuksen aiheesta Körttiläinen usko filosofin silmin. Monipolvisen ja moniulotteisen esityksen valmistanut Nevanlinna ei aliarvioinut kuulijoitaan, kuten eräs iäkäs nainen tyytyväisenä jälkeenpäin totesi. Minua on pyydetty referoimaan alustusta niille, jotka eivät päässeet paikanpäälle. Tehtävä on vaikea. Poimin tähän blogikirjoitukseen muutaman ajatuksen jakoon.
Nevanlinna oli rakentanut puheenvuoronsa neljän kysymyksen ympärille. Käsittelen niitä tässä nyt hiukan alkuperäisestä poikkeavassa järjestyksessä.
Miten traditio ja kulttuuri sopivat yhteen kristinuskon kanssa?
Nevanlinna kertoi, ettei ole kiinnittynyt kristilliseen perinteeseen ja kulttuuriin lapsuudessa. Hänelle kotilieden lämpöä ovat Marx ja Freud. Keski-iässä kristinusko on kuitenkin alkanut häntä kiinnostaa.
Nevanlinnan mukaan kristinusko ei tavallaan ole uskonto sanan religio varsinaisessa merkityksessä. Religare viittaa uudelleen sitomiseen ja vanhan pyhittämiseen. Vallitseva auktoriteetti pyritään pyhittämään esi-isiin ja traditioon vedoten. Nevanlinna rakastaa Paavalia, jonka tulkinta kristinuskosta ylittää kulttuurien rajat ja perinnäissäädökset sekä etniset taustat. ”Kristinusko on kuin kutsu suureen unplugged-tapahtumaan, jossa piuhat vedetään irti tradition seinästä,” Nevanlinna totesi.
Kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto, syntyi paradoksi suhteessa alkukirkon kristillisyyteen. Instituutioihin juurtunut filosofia tai uskonto on tavallaan säilössä ja turvassa, mutta samalla vaarassa kuolla. Herätysliikkeet ovat aikanaan olleet yksi ratkaisu kulttuurikristillisyyden ongelmaan: piikki valtavirtakristillisyyden lihassa.
Nevanlinnaa kiehtoo kristinuskossa kaikki se, mikä tekee uskosta filosofisessa mielessä vähän hullua. Ylipäätään hän ajattelee, että paras tapa kunnioittaa toisen uskoa tai toisenlaista kulttuuria on tehdä erot näkyviksi ja harjoittaa uskontojen ja kulttuurien välistä kritiikkiä. Pitää voida sanoa toiselle, että tämä asia ajattelussasi kuulostaa oudolta. Erojen lakaiseminen maton alle on joko piilevää omahyväisyyttä tai haluttomuutta tutkia tosissaan oman uskon perusteita.
Mikä osuus teologialla tai tiedolla on pelastuksen tai oikeamielisyyden kannalta? Jollei mitään, mikä tehtävä teologialla sitten on ja voiko kristinuskossa olla etiikkaa?
Nevanlinna pohti sitä, miten ’oikean teologian’ puolesta taisteleminen on saanut uskonveljiä jopa tappamaan toinen toisiaan historian saatossa. Jotkut ajattelevat, että väärä teologia vaarantaa pelastuksen. ”Voiko näin todella olla, riippuuko pelastus teologisesta ymmärryksestä? Mielestäni näin ei voi olla. Jos Jumala on tämmöinen, menen pää pystyssä helvettiin,” Nevanlinna totesi. ”Mutta jos näin ei ole, eli jos pelastus ei liity teologiaan, onko sitten aivan samantekevää, millaisia teologisia näkemyksiä omaksun?” hän jatkoi.
Nevanlinna totesi, että metafyysistä tiedonjanoamme ruokkiva Jumala on joutunut koville ja haastetuksi. aiemmin oli olemassa järkitietoa ja ilmoitustietoa. Nykyään ilmoitukselta riistetään tiedon rooli kokonaan ja tiedolla ymmärretään vain järkitietoa. Hän totesi, että järkitietoon nojaavan tieteenkin voi nähdä yhdenlaisena teologian muotona: tiede edellyttää uskoa siihen, että maailma olisi selitettävissä ja että järjestyneet lait pitävät yllä maailmaa.
Nevanlinna kyseli myös näin: Jos järjen avulla hankittavalla teoriatiedolla ei ole kristinuskon näkökulmasta merkitystä pelastuksen tai oikeamielisyyden kannalta, onko kristinuskossa etiikkaakaan? Filosofisesti ajatellen hän tuli päätelmään, että kristillistä etiikkaa ei voi olla.
Jos ihmisen oma tahto ymmärretään pahaksi ja se pitäisi korvata Jumalan tahdolla, ei etiikalle jää sijaa, koska Jumalan tahtoa noudattava ei enää käytä omaa eettistä harkintaansa. Pahimmillaan tämä johtaa Pyhän Hengen stalinismiin, jossa ihminen kuvittelee kaikki tekonsa oikeiksi ja oikeutetuiksi, koska hän tekee ne Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä.
Pohtiessaan syntisyyttä ja nöyryyttä Nevanlinna kiinnitti huomiota erääseen kristinuskon paradoksiin: Ihmistä vaivaa poisjuurimaton syntisyys. Voimme tulla synnittömiksi vain luopumalla itsestämme, niin että Jumala tulee ihmiseen minän tilalle. Mutta siltikään ihmisestä ei voi tulla Kristusta – vai voiko? Nevanlinna päätyi toteamaan, että poisjuurimattomasti syntiset tarvitsevat kirkkoa ja körttiläisyyttä. Pikkukristuksiksi päätyneet puolestaan tarvitsevat lahkoa.
Toisaalta poisjuurimattomasti syntisillä körteillä on vaara sairastua takapenkkinarsismiin: muuttua niin nöyriksi, että nöyryydestä tulee ylpeyttä.
Nevanlinnan mukaan kristinuskolle on keskeistä ajatus paimenesta, joka ohjaa laumaansa ja ottaa kaikki mukaan. Tästä on seurannut ajatus jokaisen yksilön mittaamattomasta arvosta. Kääntöpuolella yksilöön keskittyminen on johtanut myös hengelliseen itsekkyyteen: jos syytän itseäni joka päivä syntisyydestäni ja käytän kohtuuttomasti energiaa vaikkapa oman pelastukseni pohtimiseen, se on paitsi itsekästä myös typerää.
Körttiläisyydessä oman uskon puolesta taistelu saa Nevanlinnan mukaan omaa uskoa vastaan taistelemisen muodon. Heräämisessä käännytäänkin varmuudesta epävarmuuteen. Koskaan ei voi enää ola varma pelastuksesta tai oikeasta suunnastakaan. Silti tälläkin tiellä Kristus seuraa ihmistä.
Nevanlinna sanoi vastustavansa jyrkästi New age -ilmiöitä. Hänen mielestään ihmiset täyttävät nykyisin erilaisilla New Age -korvikkeilla paikkoja, joissa pitäisi olla aitoja asioita: uskontoa, politiikkaa ja filosofiaa.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen maailmassa on palattu Nevanlinnan mielestä jollain lailla antiikin stoalaiseen etiikkaan: ihanteita ovat hallinnan ja arvokkuuden säilyttäminen, tyyneys, välinpitämättömyys, itseriittävyys, omillaan toimeen tuleminen, etäisyyden ottaminen maailmaan, individualismi. Moderni keskiluokka kiistää kuuluvansa mihinkään luokkaan. Yksilöajattelu on tärkeää.
Kestääkö kristinusko muuttumisensa metaforaksi?
Nevanlinnan mielestä uskonnolliset fundamentalistit ovat kaikista metaforisinta joukkoa: Kaikki Raamatussa on heille yhtä Hollywood-henkistä metaforaa.
Nevanlinna puhui unen ja ideologioiden ketjuista, kielen ja kulttuurin muassaan kantamasta todellisuudesta. Tutkimme ja tulkitsemme myös uskon asioita valtavan laajan esiymmärryksen valossa ja kahleissa.
”Pitäisi ottaa todesta se, mikä on esilukematonta, vierasta”, hän sanoi.
Nevanlinnan mukaan körttien kantaisä Paavo Ruotsalainen tutki syntiä ja armoa kirjaimellisesti: irrallaan noihin sanoihin esiluetuista merkityksistä, ilman heti tulkittavaa esiymmärrettyä metaforista tulkintaa. Ruotsalainen lähetyi uskon keskeisiä termejä paljaina ja haastavina.
p.s. Tämä kirjoitus on laadittu omien muistiinpanojeni varassa, ja olen saattanut jossain kohti käsittää myös väärin. Jos tästä referaatista on sytykkeeksi ajatteluun ja keskusteluun, olen iloinen. Saatanpa lähettää tämän Nevanlinnallekin ja pyytää häntä itseään mukaan keskusteluun – sekä korjaamaan mahdollisia ymmärrysvirheitäni ja oikomisiani.
Lähetä ihmeessä bloggauksesi Tuomakselle. Jos osoittautuu, Emilia, että et ole ymmärtänyt lainkaan, mitä Nevanlinna on sanonut, niin joka tapauksessa kiintoisaa tekstiä olet tuottanut! 😉
Emilia, paikalla olleena voin todeta, että referaattisi on melko lailla mainio eikä osoittaudu Nevanlinnan esitelmän kumoamukseksi.
Kyllä Marxin ja Freudin aatteet ovat kylmää seuraa lapselle.
Teologia, oppi Jumalasta, on Raamatun Sanassa korkein ja ihanin totuus, että pelastuksen tie on Jeesus. Kristinuskossa on korkein ja puhtain etiikka, rakkauden kaksoiskäsky. Jumalan Sana nousee iankaikkisena, muuttumattomana Totuutena kaikkien tradioitten ja kulttuurien yläpuolelle. Raamattu avautuu elävänä ja voimallisena etsivälle ihmiselle, mutta vikoilijoille ja epäuskoisille se on suljettu kirja.
Onko rakkauden kaksoiskäsky kristillistä etiikkaa siinä mielessä, että vain kristityt opettaisivat sitä? Käsky rakastaa Jumalaa ja käsky rakastaa lähimmäistä ovat molemmat Vanhassa testamentissa, siis kuuluvat myös juutalaisuuteen. (Miten mahtaa olla Koraanissa? Sitä en tiedä.) Kultainen sääntö kohdella toista niin kuin toivoo itseään kohdeltavan taitaa olla eri muodoissaan yhteinen melkein koko ihmiskunnalle. Taitaa olla niin, että kristillisenä pitämämme etiikka onkin yhteistä ja inhimillistä. Usko onkin jotain muuta ja enemmän kuin eettistä elämistä. Sen voi kokea tulemiseksi sen kanssa toimeen, että ei koskaan saavuta eettisiä tavoitteitaan. Puhumattakaan siitä, että maailma ympärillä näyttää toimivan tarkoituksella enimmäkseen niitä vastaan.
Ymmärtääkseni on niin kuin Martti Pentti kirjoittaa, että kultainen sääntö löytyy hyvin monista eri uskonnoista. Enkä myöskään usko, että Marxia ja Freudia lukevat vanhemmat ovat automaattisesti yhtään sen kylmempiä lapsiaan kohtaan kuin kristitytkään. Itse asiassa maailmassa on paljon liian jyrkän ja pelottavan kristillisen kasvatuksen saaneita. Ihminen on ihminen, olipa hänen aatteensa tai uskonsa mikä vain. Ihminen kykenee hyvään ja kykenee pahaan täysin uskostaan riippumatta. Ihminen kykenee kuuntelemaan sydämensä/ omantuntonsa ääntä ja toisaalta tukahduttamaan sen ääneen mihin tahansa auktoriteettiin vedoten. Kyllä minusta tuntuu, että kristinuskon ydinsanoma on jossakin muussa kuin korkeassa etiikassa. Toki samalla on hyvä todeta, että jotkut valtavan suuria ja rohkeita ihmisoikeustaisteluita käyneet ihmiset (vaikkapa Martin Luther King) ovat saaneet voimansa ja innoituksensa nimenomaan kristinuskosta.
John Humphrys’n kirjassa In God We Doubt: Confessions of a Failed Atheist ei uskon väkevimmäksi viestiksi noussut vakuutus Jumalan olemassaolosta tai korkea moraali vaan kaksi muuta asiaa. Toinen oli uskon kyky auttaa ihminen äärimmäisten vastoinkäymisten läpi ja toinen uskon voima saada ihminen tekemään vaikka koko elämänsä pyyteettömästi hyvää.
”Nevanlinna sanoi vastustavansa jyrkästi New age -ilmiöitä. Hänen mielestään ihmiset täyttävät nykyisin erilaisilla New Age -korvikkeilla paikkoja, joissa pitäisi olla aitoja asioita: uskontoa…”
Ja millä ilveen tieteellis-filosofisella metodilla Nevanlinna erottaa että new-agen esim. enkeliusko on epäaitoa enkeliuskoa mutta ev. lut. enkeliuskoa aitoa enkeliuskoa…Eikä Nevalinna hoxaa ,että Paavali-liike oli oman aikansa new-agea pyhine geometrioineen ja numerologioineen.
Numerologia tai enkeliusko ovat tuskin sinänsä mitään New Age -oppia. Lähes kaikesta vakavastikin otettavasta on olemassa hömppäversionsa. Siitä tässä lienee kysymys.
Numeroplogia ja enkeliusko kuuluvat aivan olemuksellisesti New-agen ihan siinä kuin Uuteen testamenttiinkin.
Ja sanoin ’esim’. numerologia tarkoittaen että se on siis yksi tekijä kuten kristinuskossakin on monen monia siihen liittyviä opillisia vaikuttajia.
New Agen määritteleminen aitojen asioiden korvikkeeksi ei ymmärtääkseni viittaa niihin aineksiin, joista se on keitetty kokoon, vaan sen luonteeseen pinnallisena muoti-ilmiönä.
Millä ilveen konstilla New-Age on ’pinnallista’ tai vain muoti-ilmiötä? New-agen ajatuksia kun on ollut (eri nimin) matkassa gnostilaisuudesta ja juutalalaisesta esoteriikasta ja jo kuningas Salomonin esoteerisesta ryhmästä nimeltä ’ Pyhän Kentän Sadonkorjaajat” akaen!
Epäilenpä vahvasti etä etenkin ns.kulttuurikristityissä on paljon pinnalisempia tyyppejä kuin monissa New-Agen valkaumuksellisissa toteuttajissa.
Vielä kerran: Tässä ei New Agella tarkoiteta sitä, mitä eri ikäisiä ja eri kulttuureissa vaikuttaneita mystisiä, uskonnollisia tai filosofisia elementtejä se hyödyntää. Termi tarkoittaa näiden ainesten hämmentämistä omana aikanamme sellaiseksi pinnalliseksi muoti-ilmiöksi, jolla monet ihmiset korvaavat syvällisemmän henkisen pohdinnan.
”Termi tarkoittaa näiden ainesten hämmentämistä omana aikanamme sellaiseksi pinnalliseksi muoti-ilmiöksi, jolla monet ihmiset korvaavat syvällisemmän henkisen pohdinnan.”
Ja höpönhöpö; Millä ihmeen tieteellisellä mittarila tai älyn loisteella kykenet määrittelemään ja mittamaan kenen pohdinta missäkin asiassa on syvällistä ja kenen ei? Naurettavaa kristillistä ylemmyydentuntoa. Kun valta-osan kulttuurikristityistä ajattelu kirkonsa asioista ja uskomuksista ei yltäne edes pinnalle saati syvemmälle…
New Age on brändi ihan niin kuin Nokia tai Adidas.
Brändejä! Entäs sitten? Eikö Nokia
tehnyt maaiman parhaita puhelimia, ja mleluimmin minä Martti Pentti käytän Adidaksen lenkkareta kuin 2000 vuotta vanhoja jo pahasti haiskahtavia paimeniolaissandaaleita…
On hölmöä maksaa siitä, että lenkkarit ovat merkiltään vaikkapa New Age, jos yhtä hyvät saa halvemmalla. Se on aitoa ja oikeaa, jos juoksu kulkee eikä jalkoihin hierry rakkoja. Se on harhaa, että se johtuisi lenkkareihin kiinnitetystä tavaramerkistä.
Martti Pentti, Adidaksen lenkkarit ovat ihan merkistään huolimatta paremmat kuin 2000 vuotta vanhat hikiset ja haisevat paimentolaissandaalit, jotka minun täytyisi lisäksi maksaa joka vuosi uudestaan elämäni loppuun asti.
Jos saan sanoa henkilökohtaisen kantani, numerologian kaltaiset pohdiskelut vastaavat antiikin kamelinnahkasandaaleja, vaikka niihin lyötäisiin kuinka monta New Age -tarraa tahansa. Niillä ei pitkälle pötkitä.
Se, miten nykyindividualismin käyttämissä ”minuuden tekniikoissa” on mahdollista nähdä yhtäläisyyttä antiikin stoalaisuuteen, tulee alunperin ranskalaiselta yhteiskuntafilosofilta Michel Foucaultilta. Samaa on itsensä muokkaamisen idea.
No ei tuo ikivanha itsekehitysmenetelmä vain yhden miehen kautta ole kulkenut. Se on johtava teema esim. vapamuuraiudessa,joka juontuu paljon ajalta ennen Foucaultia.
Saako körtti tulla uskoon? Vai onko tuo takapenkkinarsismi ainoa oikea sallittu körttiläisyyden muoto? Kun eletään apofaattista teologiaa eikä siis voida puhua Jumalasta, tulee körttiläisyydestä (ellei ole jo) keskinäisen kehumisen kaveripiiri. Eihän ihminen synnistä (tai Jumalaa vastaan taistelemisesta) koskaan pääse, mutta olen aina välillä väsynyt olemaan huono.
Tuo metafyysisen/ilmoitustiedon ja tiedetiedon ristiriita on olemassa, mutta tiedetieto tulee sen häviämään, koska se ei ole ihmiselle tärkeintä. Ainakaan silloin, jos ihmiselle tärkein on ihminen itse, jolloin vain ilmoitustieto on merkittävää.
Esiymmärryksen poistamisyritysten tutkimuksista kiinnostuneen kannattaa muuten lukea ”Köyhien Raamattu”.
Esiymmärryksen poistaminenhan ei ole mahdollista, mutta mäkin ajattelen, että vapautuksen teologioissa sitä yritystä on ja se on onnistunutta. Tai siis: ainakin esiymmärrys vaihdetaan toiseksi, erilaiseksi kuin vallalla olevissa (valtaa pitävissä) tavoissa tulkita uskoa ja Raamattua.
Tätä takapenkkinarsismisyytöstä olen koittanut hirmu rehellisesti tutkia ja tarkkailla. Kenties olen sokea jollekin, mutta olen nähnyt körttiläisissä (ja muuallakin) vallan paljon vilpitöntä ja aitoa, rajua, rehellistä ja todellista tuntoa siitä, että oma usko on heikkoa, riittämätöntä. Ei siinä ole kyse mistään valitusta nöyryydestä tai nöyryyden ihanteen pakko-todeksielämisestä. Siinä on kyse siitä, että tekee mieli mennä pimeimpään nurkkaan Paavonpirtin seuroissa, jotta ei aiheuttaisi muissa huolta kipuiluineen, itkuineen, uskonpuutteineen, taivaskammoineen. Minusta tuli körttiläinen, kun halusin piiloon, suojaan ja turvaan kaikelta hengelliseltä mestaroinnilta, oikeaoppisuudelta, paremmin tietämiseltä, vaatimuksilta. Vaihtoehtoina oli jättää kirkko ja kristinusko – tai hakeutua sellaiseen joukkoon, jossa saa sanoa ääneen, että en voi uskoa enkä olla uskomatta. Tässä asenteessa ei ole mielestäni mitään nöyrää tai ylpeää. Se ei jotenkin asetu moiselle akselille ollenkaan. Tässä on kyse elämästä ja kuolemasta ja rehellisyydestä sen kaiken edessä. Epätoivosta, joka ei käänny toivoksi vetoamalla totuuteen.
Pidän tuosta ilmaisusta ”Pyhän Hengen stalinismi.” Se on selvästikin sukua sille raamatuntulkinnalliselle akrobatialle, jossa onnistutaan lukea tekstiä sitä tulkitsematta. Mykistävä suoritus, mykistää aina keskustelun.
Luin joitakin vuosia sitten Latvuksen&Häkkisen&von Weissenbergin ”Köyhien Raamatun” (mikäli Elias tarkoitti sitä?), eriarvoisuus ja köyhyys on oikein hyvä näkökulma Raamattuun, mikäli tässä vauraassa, talonpoikaisessa körttiläisessä yhteydessä köyhyydestä puhuminen sallitaan.
Kyllä mä luulen, Kari-Matti, että körttiläisissä on nykyään paljon myös köyhiä ja köyhien ystäviä. Itselleni kaikki vapautuksen teologian muodot ovat tärkeitä. En väitä syvällisesti tuntevani koko kenttää, mutta kaikki, mitä olen sieltä suunnalta lukenut, on järisyttänyt.
Joo, tottakai on. Ja on aina ollut .Herännäisyyksiä on monia. Kainuun körttipapit ne nimenomaan olivat, jotka matkasivat 1960-luvun alussa Kekkosen puheille ja esittivät sellaisia vaatimuksia kaikkein köyhimpien aseman parantamiseksi, että vähemmän kokosydämistä korpikommunistia huimasi.
Toisaalta taas jonkun Jaakko Eleniuksen, vaikka muuten oli varmasti mies paikallaan, meuhkaaminen piispojen sosiaalieettista julistusta vastaan 1990-luvulla kertoo sekin jotain etenkin eteläpohjalaisen herännäisyyden poliittisesta mentaliteetista.
Tarkoitin.
”Nevanlinna pohti sitä, miten ’oikean teologian’ puolesta taisteleminen on saanut uskonveljiä jopa tappamaan toinen toisiaan historian saatossa. Jotkut ajattelevat, että väärä teologia vaarantaa pelastuksen. ”Voiko näin todella olla, riippuuko pelastus teologisesta ymmärryksestä? Mielestäni näin ei voi olla.”
Harvinaisen fiksua ajattelua, jonka Raamattu vahvistaa. Kirkkojen ymv. päätelmät pelastuksesta riippuvat lukutavasta.
En jaksa uskoa, että aikanamme kenelläkään ihmisellä on oikeaa teologiaa.
Miten sitten kukaan voi pelastua?
Mat.25:31-46 sisältää niin pelastusopin kuin määritelmän lampaista ja vuohista. Tärkeintä lukiessa on muistaa, että vanhurskas tarkoittaa oikeamielistä. Oikeamielisyys ei ole sidottu teologiaan, ei uskontoihin…
”Miten sitten kukaan voi pelastua?
Mat.25:31-46 sisältää niin pelastusopin kuin määritelmän lampaista ja vuohista. Tärkeintä lukiessa on muistaa, että vanhurskas tarkoittaa oikeamielistä. Oikeamielisyys ei ole sidottu teologiaan, ei uskontoihin…”
Bravo Tapio! Juuri näin!!! Tätä minäkin ole palstalla yrittänyt vuodesta toiseen tolkuttaa,että jos käännämme toteutamme elämässämme heprean käsitteen zaqqik/ kreikan dikaiosynee oikeissa merkityksissään ’oikeudenmukainen’, vapauttaa se meidät dogmatiikasta ja tarjoaa Jeesuksen mukan pelastuksen ihmiselle on hän ’uskovainen’ tai ei. Tämä Matteuksen kohta ei kuulu palstan fundisten eniten siteeraaaman osastoon…
Tässäpä vielä Tuomas Nevanlinnan luvalla hänenkin kommenttinsa ja tarkennuksensa referaattiini:
Kiitos tästä! Olitpa hyvin saanut ylös asiat. Ihan paria pientä asiaa voisin kommentoida:
– Etiikasta: ongelma ei ole Jumalan tahdon noudattaminen, vaan se että (luterilaisittain ainakin) hyvät teot tekee itse asiassa Jumala minussa enkä minä. Tämä on se mikä tekee mahdottomaksi etiikan filosofisessa mielessä ts. etiikan hyveiden tietoisena viljelemisenä (antiikki) tai hyvänä tahtona (Kant, moderni). Kyse ei siis ole siitä, onko kristinuskolla omaa eettistä oppia, vaan onko siinä näin ymmärrettynä tilaa eettiselle subjektille.
– Siihen kirkko vs lahko-erotteluun en oikeastaan päätynyt, ts. se ei ollut ratkaisu, vaan kuvaus siitä minkälaiseen asetelmaan tai jakoon helposti päädytään, kun tätä dilemmaa ei ratkaista, vaan se splitataan. Siinä oli kyse nimenomaan kirkko vs lahko-jaottelusta, ei niinkään körttiläisyydestä.
– Nevanlinna rakastaa Paavalia kuulostaa vähän absoluuttiselta tuossa… Se oli reaktio siihen, että monet teologitkaan eivät pidä Paavalista – höystettynä ripauksella stand up-komiikkaa.:)
Tuomas
Tämä keskustelu on muuten menossa myös Facebookissa, niin menee nää ajatukset ristiin. Onko heikko usko sitä, ettei puhuta siitä uskosta, pidetään vaan muuten yhdessä sosiaalista kivaa?
Kauhean vaikea ja syvältä kouraiseva aihe, josta en oikein osaa ees kirjoittaa. Siis se, että on tavallaan ”ystäväkansan” keskellä, mutta sielläkin, tai erityisesti siellä, ulkopuolisena tuota körttiläisyyteen kuuluvaa ”heikon uskon” käsitettä ja sitä ”tekemättä se on parannuksen teko mun kohoraltani” – ajattelua mietin…
onko heikko usko heikkous vai ominaisuus?Uskoni on taatusti heikkoa siinä merkityksessä, kun vaaditaan moraalista ylemmyyttä, ajan ilmiöiden paheksumista, kirjaimellista sitoutumista tiettyihin Raamatun kohtiin tai uskoontulokokemuksia, mutta samalla uskollani on rikas sisältö ja se heikko usko on vienyt minut vuosien opintomatkalle teologian ihmeelliseen maailmaan, jossa sen sisältö on avautunut entistä rikkaampana. Seison heikoilla jaloilla valtavan aarrekammion päällä.
Vähän niinkuin heikko hapenottokyky jaloissa on estänyt multa juoksijan uran (okei, ylipainollakin on osuutta asiaan), mutta samalla se on vienyt mut uskomattomille vaelluksille, kun kävely on sopinut mulle juoksua paremmin.
Minäkin olen joskus pohtinut uskon heikkoutta ja vahvuutta. En oikein käsitä koko konseptia.
Lähtökohtaisesti luterilaisuudessa ajatellaan, että usko on lahja. Uskon vahvuus, määrä, riittävyys ei silloin määritä kristittyä eikä hänen arvoaan kristittynä, koska usko on ihmisestä riippumatonta. Se annetaan ylhäältä. Voisi ajatella, että sitä on kullakin sen verran kuin on, ja se riittää mainiosti.
Jos usko taas on jotakin, mikä ihmisen pitää omavoimaisesti punnata sisuskuistaan, sen määrästä ja laadusta ryhdytään kilpasille. Siitä tulee ihmisten omaisuutta, hyödyke, jota jollakin on enemmän kuin toisella. Suoritus.
En tiedä, onko luterilaisuus oikeassa, onko usko lahja, mutta haluan ajatella niin. Se vähentää lapioilla mätkintää hengellisellä hiekkalaatikolla.
Minusta tuntuu todella vahvasti siltä, että usko ei ole valinta. Tiedän niin monia, jotka haluaisivat uskoa, mutta eivät voi. Ja jopa ihmisiä, jotka uskovat, vaikka eivät haluaisi. Tämä asia tuntuu jotenkin olevan pois ihmisen vallasta pohjimmiltaan.
Haluan uskoa uskoon lahjana, mutta silloin eivät missään nimessä voi joutua helvettiin he, jotka eivät syystä tai toisesta ole lahjaa saaneet, eihän? Ei! Jos usko ja pelastus tapahtuvat yksin armosta, kaikkien ihmisten on oltava samalla viivalla viimeisellä tuomiolla, aivan riippumatta kyvystään ottaa lahja vastaan tai persoonallisesta tavastaan ymmärtää tuota lahjaa. Kristinuskon oppi pelastuksesta aiheuttaa minulle tauotonta päänsärkyä ja tarvetta nostella hattua.
Uskon heikkous tai vahvuus kiertyy mielestäni jotenkin olennaisella tavalla ihmisen psyykkiseen rakenteeseen ja sielunrakenteeseen. Ihmiset ovat tässä suhteessa kerta kaikkiaan erilaisia. Siksi tarvitaan monenlaisia kirkkokuntia ja monenlaisia herätysliikkeitä.
Dosentti Ahvion (uutinen K24:ssä) mukaan meidän perheessä asiat ovat vinksallaan(mikä sinänsä voi pitää paikkansa), kun minä hoidan parastaikaa lasta ja kotia ja vaimo käy töissä. Mutta enkös minä tekisi Lutherin kutsumusajatukseen nojaten kutsumustyötä perheenisänä, eräänlaista ”jumalanpalvelusta”, vaikka olisin tyystin uskoton (mitä en ole)? Ylipäänsä puheessa heikosta ja vahvasta uskosta on voimakas reformistinen korostus. Körttiläisessä ”ikävöinnissä” on vähän samaa painotusta.
Omalla kohdallani voin sanoa, että jos jokin kirja kannattaa lukea, niin Lutherin Sidottu Ratkaisuvalta.
Menee nyt off-topic, mutta kyllä Luther oli Ahvion kanssa tuosta täysin eri mieltä: ” ” Mutta mitä sanoo tähän kristillinen usko? Se avaa silmänsä ja katselee kaikkia näitä halpoja, vastenmielisiä, halveksittuja töitä hengessä ja huomaa: ne ovat kaikki kaunistetut Jumalan mielisuosiolla kuin kaikkein kalleimmalla kullalla ja jalokivillä, ja sanoo: Ah Jumala, koska olen varma siitä, että loit minut mieheksi ja synnytit lapsen kupeistani, olen myös varma siitä, että se on sinulle mitä otollisinta, ja tunnustan sinulle, etten ole arvollinen lasta liekuttamaan, sen kapaloita pesemään tai sitä ja sen äitiä hoivaamaan. Miten olenkaan ansiottani päässyt tähän arvoon, että tiedän varmasti palvelevani sinun luomuksiasi ja sinun rakasta tahtoasi? Voi kuinka mielelläni sitä teen, vaikka se olisi vieläkin halvempaa ja halveksitumpaa. Nytpä eivät minua kyllästytä pakkaset eivätkä helteet, ei vaiva eikä työ, kun tiedän varmasti sen olevan sinulle otollista! (…) Sanopa nyt minulle: jos mies peseskelee lapsen kapaloita tai tekee sen hyväksi halpa- arvoisia töitä ja jos kaikki häntä pilkkaavat ja pitävät hölmönä ja naismaisena, vaikka hän kuitenkin tekee sen aikaisemmin mainitsemassamme tarkoituksessa ja kristillisessä uskossa, rakkaani, sanohan, kuka tässä parhaiten pilkkaa toista? Jumala kaikkine enkeleineen luomakuntansa kanssa hymyilee, ei kapaloiden pesemistä, vaan sitä, että hän tekee sen uskossa. Mutta jokaista pilkkaajaa, joka katsoo vain tekoa eikä näe uskoa, pilkkaa Jumala ja hänen luomakuntansa maailman suurimpana narrina, niin, tällaiset ovat vain itselleen pilkaksi, ovat viisaudessaan vain mielettömiä typeryksiä.”
Voi myös kysyä, onko reformaatio jatkuva prosessi, toisin sanoen: onko kirkko sittenkin luonteeltaan enemmän etsivä kuin julistava? Olipa oma uskoni heikkoa tai vahvaa, ainakin se on enemmän etsivää kuin (totuutta) julistavaa.