Kuuntelin radiosta sunnuntaina jumalanpalvelusta, joka oli toteutettu kirkkokahvijumalanpalveluksena. Vastaavia on tullut jo aikaisemmin ja ne liittyvät Kirkon viestinnän ja Ylen hankkeeseen kehittää ja kokeilla erilaisia radiojumalanpalveluksia.
Kun ensi kertaa kuuntelin kirkkokahvijumalanpalvelusta jokin aika sitten, tunnustan hieman tunteneeni sekä hämmennystä että pientä ärtymystä. Nyt en tuntenut enää samaa, koska osasin suunnilleen odottaa, millainen jumalanpalvelus on tulossa. Tuo kyseinen kirkkokahvijumalanpalvelus herätti myös jonkin verran keskustelua facebookissa erään kollegan postauksen johdosta.
Kirkkokahvijumalanpalveluksissa on monta asiaa, joita voisi tarkastella ja pohtia. Yksi niistä on otsikossa mainittu näkökulma: pyhän ja profaanin liittyminen toisiinsa. Jumalanpalveluksen on ajateteltu perinteisesti edustavan pyhää. Siinä on sana Jumalan, se tapahtuu pyhäpäivänä ja pyhässä tai ainakin vihityssä paikassa, kirkossa. Näin siis useimmiten. Kysymys on pyhistä asioista, niiden äärellä olemisesta!
Kirkkokahvijumalanpalveluksessa sitä profaania edustaa ainakin kahvi, vaikka sanommekin sitä leikkisästi kirkon toimijoiden piirissä kolmanneksi sakramentiksi. Jumalanpalveluksen alussa on alkusiunaus kuten kaikissa palveluksissa ja sitten johdantosanoissa liturgi johdattaa mukaan jumalanpalvelukseen ja ”hörppäämään kahvia omasta kupista”. Edelliset sanat eivät ole mistään tietystä kirkkokahvijumalanpalveluksesta suoraan lainattuja sanoja, vaan suunnilleen se, mitä on sanottu.
Edelliseen liittyen kirkkokahvijumalanpalveluksessa kiintoisaa on tietty kirkon traditiosta nouseva muoto ja sen sisällä muodosta irtautuminen. Edelleen siinä on tavoiteltu tavallista kieltä, mutta mukana on myös rukouksissa ja virsissä ja ehkä muussakin kirkon kieltä ja liturgista kieltä. On ainakin kirkon menoihin tottuneelle aluksi hämmentävä yhdistelmä erilaisia muotoja tai muodosta irtautumista, on liturgista kieltä ja arkikieltä. On sekoitus erilaisia aineksia.
Jumalanpalveluksemme nousee juutalaisten synagogapalveluksista ja toisaalta alkukristittyjen kokoontumisista. Varsinainen jumalanpalvelusmuoto alkoi kehittyä kristinuskon saatua valtauskonnon aseman Rooman valtakunnassa. Uudesta testamentista on todettu tekstikatkelmia, joiden arvellaan olleen käytössä alkuaikojen kristittyjen kokoontumisissa. Toisaalta nykyistä jumalanpalvelusta sen perinteisessä muodossa ja alkukristittyjen yhteistä ateriaa ja jumalanpalvelusta ei välttämättä ehkä tunnistaisi saman asian ilmentymäksi tai sen tunnistaminen vaatisi taustatietoa – jos näitä kahta voisi tarkastella rinnakkain. Ja emme tarkasti edes tiedä, millaisia alkukirkon kristittyjen kokoontumiset olivat!
En kirjoita tätä hyvin vapaamuotoista pohdintaa kriittisessä mielessä vaan aidosti yrittäen pohtia tuohon kirkkokahvijumalanpalvelukseen liittyviä asioita. Samalla siihen liittyy pohdinta siitä, millaisia meidän jumalanpalvelustemme tulisi olla, jotta ne palvelisivat evankeliumin asiaa ja ihmisiä. On varmaan enemmän korkeakirkollisia ja toisaalta matalakirkollisia tavoitteita. On liturgisen elämän painotus ja toisaalta on vuorovaikutuksen ja läheisyyden kokemisen tavoittelun painotuksia. Ja niin edelleen.
Ehkä kuitenkin lopuksi pari eri suuntiin menevää kriittistä ajatusta: Onko jumalanpalvelus, siis pyhän Jumalan edessä oleminen, kahvin hörppimistä ja pyhän teemojen pohdiskelua keskustellen? Ja toisaalta onko jumalanpalvelus pelolla ja vavistuksella Jumalan edessä olemista tarkasti rakennetun muodon ja järjestyksen kautta? Vai onko se jotakin näistä molemmista ja paljon muuta?
Toivo Loikkanen
Tunnustan: juon usein kahvia omasta kupista sohvalla, kun seuraan jumalanpalvelusta Pyhän Sydämen kappelista tai Turun Luther-kirkolta tai jostain muusta kirkosta. Mutta en kaipaa tuossa tilanteessa mitään kirkkokahvijumalanpalvelusta, vaan perinteistä jumalanpalvelusta, jossa Pyhä koskettaa.