Kuuntelin radiosta sunnuntaina jumalanpalvelusta, joka oli toteutettu kirkkokahvijumalanpalveluksena. Vastaavia on tullut jo aikaisemmin ja ne liittyvät Kirkon viestinnän ja Ylen hankkeeseen kehittää ja kokeilla erilaisia radiojumalanpalveluksia.
Kun ensi kertaa kuuntelin kirkkokahvijumalanpalvelusta jokin aika sitten, tunnustan hieman tunteneeni sekä hämmennystä että pientä ärtymystä. Nyt en tuntenut enää samaa, koska osasin suunnilleen odottaa, millainen jumalanpalvelus on tulossa. Tuo kyseinen kirkkokahvijumalanpalvelus herätti myös jonkin verran keskustelua facebookissa erään kollegan postauksen johdosta.
Kirkkokahvijumalanpalveluksissa on monta asiaa, joita voisi tarkastella ja pohtia. Yksi niistä on otsikossa mainittu näkökulma: pyhän ja profaanin liittyminen toisiinsa. Jumalanpalveluksen on ajateteltu perinteisesti edustavan pyhää. Siinä on sana Jumalan, se tapahtuu pyhäpäivänä ja pyhässä tai ainakin vihityssä paikassa, kirkossa. Näin siis useimmiten. Kysymys on pyhistä asioista, niiden äärellä olemisesta!
Kirkkokahvijumalanpalveluksessa sitä profaania edustaa ainakin kahvi, vaikka sanommekin sitä leikkisästi kirkon toimijoiden piirissä kolmanneksi sakramentiksi. Jumalanpalveluksen alussa on alkusiunaus kuten kaikissa palveluksissa ja sitten johdantosanoissa liturgi johdattaa mukaan jumalanpalvelukseen ja ”hörppäämään kahvia omasta kupista”. Edelliset sanat eivät ole mistään tietystä kirkkokahvijumalanpalveluksesta suoraan lainattuja sanoja, vaan suunnilleen se, mitä on sanottu.
Edelliseen liittyen kirkkokahvijumalanpalveluksessa kiintoisaa on tietty kirkon traditiosta nouseva muoto ja sen sisällä muodosta irtautuminen. Edelleen siinä on tavoiteltu tavallista kieltä, mutta mukana on myös rukouksissa ja virsissä ja ehkä muussakin kirkon kieltä ja liturgista kieltä. On ainakin kirkon menoihin tottuneelle aluksi hämmentävä yhdistelmä erilaisia muotoja tai muodosta irtautumista, on liturgista kieltä ja arkikieltä. On sekoitus erilaisia aineksia.
Jumalanpalveluksemme nousee juutalaisten synagogapalveluksista ja toisaalta alkukristittyjen kokoontumisista. Varsinainen jumalanpalvelusmuoto alkoi kehittyä kristinuskon saatua valtauskonnon aseman Rooman valtakunnassa. Uudesta testamentista on todettu tekstikatkelmia, joiden arvellaan olleen käytössä alkuaikojen kristittyjen kokoontumisissa. Toisaalta nykyistä jumalanpalvelusta sen perinteisessä muodossa ja alkukristittyjen yhteistä ateriaa ja jumalanpalvelusta ei välttämättä ehkä tunnistaisi saman asian ilmentymäksi tai sen tunnistaminen vaatisi taustatietoa – jos näitä kahta voisi tarkastella rinnakkain. Ja emme tarkasti edes tiedä, millaisia alkukirkon kristittyjen kokoontumiset olivat!
En kirjoita tätä hyvin vapaamuotoista pohdintaa kriittisessä mielessä vaan aidosti yrittäen pohtia tuohon kirkkokahvijumalanpalvelukseen liittyviä asioita. Samalla siihen liittyy pohdinta siitä, millaisia meidän jumalanpalvelustemme tulisi olla, jotta ne palvelisivat evankeliumin asiaa ja ihmisiä. On varmaan enemmän korkeakirkollisia ja toisaalta matalakirkollisia tavoitteita. On liturgisen elämän painotus ja toisaalta on vuorovaikutuksen ja läheisyyden kokemisen tavoittelun painotuksia. Ja niin edelleen.
Ehkä kuitenkin lopuksi pari eri suuntiin menevää kriittistä ajatusta: Onko jumalanpalvelus, siis pyhän Jumalan edessä oleminen, kahvin hörppimistä ja pyhän teemojen pohdiskelua keskustellen? Ja toisaalta onko jumalanpalvelus pelolla ja vavistuksella Jumalan edessä olemista tarkasti rakennetun muodon ja järjestyksen kautta? Vai onko se jotakin näistä molemmista ja paljon muuta?
Toivo Loikkanen
20.6 2015 kirjoitin blogin: kaipaan pyhän kosketusta.
Hyvä aihe ja kaipuu!
Myös TV:n nojatuolikirkossa on yhdistetty erilaisia elementtejä saman tapaisesti kuin kirkkokahvijumalanpalveluksessa. Ehkä on hyvä etsiä erilaisia toteutuksia, kun kirkkovieraitakin on monenlaisia.
Tietysti voi pohtia sitä, milloin on kysymys jumalanpalveluksesta ja milloin esimerkiksi hartaushetkestä, muuta onko sillä nimellä niin väliä, jos sanoma välittyy?
Radiossa tai tv:ssä voi toimia sellainenkin, mikä ei välttämättä toimi ”livenä” – ja päin vastoin.
Pirjo, Juuri näin. Itsekin koin hyvänä kuunnella tuota kirkkokahvijumalanpalvelusta radiosta. Live-tilanteessa se ei varmaan toimisi lainkaan niin hyvin. Sen ideahan on juuri siinä, että pieni ryhmä toteuttaa jumalanpalvelusta ja muut voivat kuunnellen kodeissaan ”kahvikupin äärellä” osallistua. Vanhemmalle kirkkokansalle jumalanpalvelus on ollut sen verran pyhä hetki, että sen aikana ei ole ollut sopivaa tehdä muita asioita.
Jumalanpalvelus on mielenkiintoista siinä mielessä, että herrat kirkkoherrat, piispat ja rovastit pukeutuvat yleensä hyvin komeasti, katolisilla ja ortodokseilla jopa hienommin kuin rikkaimmat kuninkaat aikoinaan ja vieläkin.
Kirkot on komeita ja korkeita kuin kuninkaan linnat. Ikonostaasit ja muut maalaukset ja kultaiset koristelut värittävät seinät ja katot. Se on kaukana siitä, kun alkuperäiset vetäytyivät yhteiskunnasta, asuivat luolissa, elivät askeesissa ja valitsivat köyhyyden ja nöyryyden. Ja uskoivat näin olevansa valon-lapsia.
Mistä se sitten johtuu ?
Väitän sen johtuvan Bysantista, Basilica oli kuninkaan huone, alttarin paikalla oli kuninkaan valtaistuin. Kuningas otti siellä vastaan rikollisia ja muita kapinallisia ja jakeli tuomioita syytösten ja epäilysten mukaan . Siellä pidetiin myös muita kokouksia ja neuvotteluja, Konstantinus oli tällainen kuningas., kunnes kuoli ja paavi miehitti hänen paikkansa.
Kuninkaalla oli omat apujoukkonsa, neuvonantajansa ja mielen ohjailijansa. Kuninkaalta rukoiltiin armoa, hänen eteen piti polvistua ja joskus saattoi käydä niin, että jos rikollinen vannoi uskollisuutta ja oli valmis sotimaan kuninkaan puolesta, hän saattoi välttyä polttoroviolta, hirttoköydeltä ja silpomiselta tai vankeudelta kosteassa, pimeässä ja kylmässä vankityrmassä kuolemassa nälkään tai hulluuteen rottien syömänä luurankona. Näin kuninkaasta tuli pelastaja/ vapahtaja. Hänestä puhuttiin suuria ja häntä rukoiltiin ja armoonsa uskottiin. Armahdetusta tuli uskollinen kuninkaan palvelija, kumartelija ja palvoja.
Siitä tulee mieleen enemmänkin Salomon aikainen toiminta, kuin synagoga, koska
se mitä itse siitä tiedän, on synagoga ollut alunperin koulu, siellä on opiskeltu lakia, koska se on Tooran oppi, myöhemmin tulivat sitten kristilliset katekeetta koulut, ja vielä myöhemmin koraanikoulut, ja oikeusoppi siirtyi omaksi aiheeksi ja kouluksi ja kehityssuunnaksi. Euroopassa oli tietysti perustettu filosofiakouluja, mutta niihin pääsi vain pojat, ja vain rikkaiden pojat, koska heistä tuli hallitsijoita.
Ettei Salomosta jäisi väärä kuva edellisten perusteella, niin kerrottakoon, että en tiedä hänen aikaisista rangaituksista, tuskin ne olivat aikaisemmin mainittujen luokkaa, mutta hänellä oli valta tuomita, tai armahtaa. Häntä kehutaan oikeudenmukaiseksi tuomariksi, koska hän rakasti viisautta enemmän kuin mitään muuta. Hän oli kuningas, tuomari ja todennäköisesti myös papistonsa päämies ja ylimmäinen pappi. Proofeetat toimivat neuvonantajina.
Koskaan minulle ei ole selvinnyt se, että mitä tekee juutalaisen miehen ristiinnaulittu kuva tämän kaiken kirkollisen komeuden ja pukuloiston taustalla.
Halutaanko sillä näyttää miten kirkko on rikastunut juutalaisen miehen kärsimyksellä ja mitä siitä sadismista pitäisi ajatella? Kertoohan kirkko, että Jeesus on antanut meille kaiken.
Kommentin alkuosassa on mielenkiintoista pohdintaa kristittyjen aseman muutoksesta mikä näkyy esim. kirkkorakennuksissa ja jumalanpalvelusvaatteissa.
Onneksi on tunnus-luterilaista kirkkotoimintaa myös meillä.
Samuel: Mikä on tunnus-luterilaista kirkkotoimintaa?
Jos edellinen kommentini suorataan kiiti ohi ideasta kirkkokahvijumala ja palvelus radiossa, se johtuu toistaiseksi vielä vireästä aivotoiminnastani, ja kaiken lukemani muistamisesta. Tämän pitäisi olla hyvinkin kiitoksen paikka, mutta ikävä kyllä siitä on muodostunut ongelma näillä palstoilla. Tulen usein poistetuksi juuri siitä syystä, että muistan kaikenlaista, jota useimmat eivät halua kuulla.
Ja lisäksi aiheeseen liittyen, en ole vielä sisäistänyt, että tällainen kahvijumala on varsinkin kirkkokahviin liittyen ihan palveluksen aihe. Juon valitettavasti aika paljon kahvia, mutta radioa minulla ei ole ollut vuosikausiin, enkä osta, vaikka kahvi tulisi sallituksi paheeksi vain saarnaa kuunnellen. Todennäköisesti minusta tulee salakahvittelija.
Hyvä Tarja, Tällainen kommentti menee jo trollauksen puolelle tai suuntaan. Toivon, että kommentit liittyvät vilpittömästi esille nostettuihin aiheisiin eivätkä ole kuten tässä kommentin toinen kappale on.
Oikeilla kirkkokahveilla akanat erottuvat jyvistä., vuohet lampaista. ”Oikeauskoiset” menevät toistensa seuraan. Jos sinne eksyy, keskustelu loppuu. Pitää siis valita seuransa. Toisin sanoen kirkon oppia (tuomio) noudatetaan jo tässä ajassa (kulunut sanonta). Radion kautta pääsee kerettiläinenkin (trolli) kuuntelemaan.
Jumalanpalvelus on sellaisenaan juuri sitä palvelusta, jota seurakunta tarvitsee hengellisen elämänsä hoitamiseen. Kirkon vain tulisi huolehtia siitä, että tähän hoitamiseen olisi enemmän tarvetta. Kukkiakaan ei pidä kastella jatkuvasti, jollei ne ”pyydä” vettä. Siten vain juuret mätänee ja kasvit hukkuu.
Hyvä Toivo
Kirkkokahvijumalanpalveluksesta tulee mieleen kahvijumala, ei sille mitään voi , mutta olihan viinilläkin oma jumalansa, se oli Baccus. Kunnes viinistä tuli jeesuksen verta ja bakkanaalit jatkuivat toisessa muodossa.
Tästä puuttuu vain se, että sanotaan Jeesuksen olevan kahvissa, tai läsnä kahvia juodessa. Jota tietysti onkin, kun liitetään mukaan lause ”Kristus sinussa.” Ja pakkopulla pitää tietysti olla mukana.
Ja onhan radiossa se otollinen puoli kirkolle, että yksinpuhelu jatkuu, eikä kukaan kysele vaikeita. Ehkä jatkoa seuraa muodossa sohvaperunat, jossa kansalaiset saavat kuunnella ja esittää mielipiteensä. Kritiikki on aina hauskaa, ja usein myös aiheellista.
Jumalanpalvelus on jumalanpalvelus ja kirkkokahvi on kirkkokahvi. Ihannetapauksessa ne toteutetaan peräkkäin, jolloin jumalanpalvelukseesa säilyvät käsikirjan määrittelemät elementit, joiden tarkoituksena on mahdollistaa Jumalan ja ihmisen vuoropuhelu. Kirkkokahvilla taasa toteutetaan ihmisten keskeistä vuoropuhelua. Näiden keinotekoinen sekoittaminen häiritsee kummankin tärkeän vuorovaikutussuhteen toteutumista.
Ennen wanhaan oli iltamissa oltava ensin pakollinen ohjelma, näytelmä tai esitelmä tmv, ja vasta sitten päästiin varsinaiseen asiaan eli tanssimaan.
Pakollista saarnaa tuttuakin tutummista aiheista kuunneltanee usein tyyliin että ’loppuis jo että pääsis kaffeelle ja turiseman ihmisten kanssa.’
Hyvä saarna kyllä tempaa kuulijan mukaansa, mutta myönnettävä on, että aina ei saarnaaja onnistu, vaan tyytyy toistamaan kuluneita fraaseja. Messussa tapahtuva vuoropuhelu on kuitenkin paljon muutakin kuin saarna. Ihmisen puhetta Jumalalle on synnintunnustus, uskontunnustus, rukoukset ja virret, Jumalan puhetta ihmisille on synninpäästö, luetut otteet raamatusta, saarnakin, jos sen Pyhän Hengen inspiroima (useimmiten näin onkin) sekä siunauksen sanat. Yhteydenpidon huipentuma on sitten ehtoollinen, jossa Jeesus kohdataan hyvin henkilökohtaisesti.
Vielä enemmän ihmiset pitkästyvät ns. yleisen esirukouksen aikana. Saarnat ovat tylsiä siksi, että mikrofonit sallivat hiljaisen tunneköyhän monotonisen mumisemisen ja siksi että saarnatekstit ovat varsin kulunutta vaaratonta kamaa. Monista todella mielenkiintoista raamatunjakeista ei puhuta koskaan mitään.
Kuka noita kahvipöytä keskusteluja tarvitsee? Joku sekulaari voi uteliaisuuttaan hetken niitä seurata mutta ei ne kunnon debatti-ohjelmille vedä vertoja kiltteydessään.
Jotain on vinossa kun kirkon omat ovat menettäneet ymmärryksen rituaalien merkityksestä. Jumalanpalveluksen olemus ei ole se että nyt on kivaa . Jumalanpalveluksen, messun, olemus on olla välimiehenä tuohon epämääräiseen pyhään. Sitä, pyhää siis, ei välttämättä ymmärretä eikä tarvitsekaan , vaan se on aavistuksellinen kokemus pyhän mahdollisuudesta ihmisten elämässä. Se ei synny pehmeillä puheilla eikä saarnamiehenkään yrityksellä olla läsnä ja yksi muista. Ja ennen kaikkea on kaukana pyhyydestä jos saarnaajan tyyli on kosiskelua siitä miten hyvä hän on.
Kirkkokahveilla on paikkansa mutta ei messun sijaisena.
Markku, Kiitos tärkeän, kriittisen pointin esille nostamisesta. Tätä on syytä kirkossa pohtia ja tätä tematiikka yritin varovasti nostaa tuossa kirjoituksessa esille. Itsekin pohdin, että mitä saavutetaan ja toisaalta mitä tärkeää menetetään esim. kirkkokahvijumalanpalveluksen tyyppisillä ratkaisuilla. Menetetäänko jotakin olennaista?
Sana ”pyhä” on menettänyt merkityksensä. Ihmisillä on niin paljon erilaista ”pyhää”. ilman kirkkoa ja uskoa, esimerkiksi luonto, tai vaikkapa kahvihetki leivoksen kanssa. Samoin messu -sana viittaa kaupalliseen tapahtumaan. Pyhästä on tullut arkista, jokaisen ihmisen eri tavalla arvotettua tapahtumaa tai asiaa. Kirkko ei enää ole yksin pyhän äärellä. Myös pappi voi puheillaan pilata pyhyyden. Myös turhat saivartelut opillisista kysymyksistä syövät pyhyyttä. Pyhyys on kuitenkin salaisuus.
Löysin tänään kirpputorilta vanhan kirjan, Karl. A. Tavaststjerna : Kovina aikoina (1892), (Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta). Suomentanut Juhani Aho. Tiedossa lähes pyhä hetki.