Pyhiinvaelluksen teeman juuret ovat Jeesuksen toteamuksessa, että hän on ”tie, totuus ja elämä” ja siinä, että kristittyjen varhainen nimitys oli ”tiellä kulkijat”. Kristuksen seuraaminen kristityn kutsumuksena selittää pyhiinvaellusten syntyä kristinuskon kontekstissa. Jumalan tuleminen ihmiseksi oli jo varhaiskirkossa riittävä selitys vierailuille pyhillä paikoilla Jerusalemissa ja Betlehemissä. Sieltä kristityt lähetettiin kaikkeen maailmaan. Oikean tien etsiminen ja sillä pysyminen liittyy samaan tematiikkaan: lähtöpaikalle palaamisen voidaan kokea konkretisoivan uskon historiallista totuutta, joka puhuttelee sanan kautta tapahtuvan Hengen työn myötä edelleen.
Vähitellen pyhän maan ohella myös apostoli Pietariin ja Paavaliin liitetty Rooma sekä muita eurooppalaisia paikkoja sai tärkeän pyhiinvaelluskohteen statuksen. Ortodoksien perinteinen pyhiinvaelluskohde taas ovat olleet luostarit. 1500-luvun reformaatiossa pyhiinvaelluksiin liittyviä epäkohtia kritisoitiin ja pyhiinvaellukset suurieleisesti hylättiin. Teema kaikesta huolimatta säilyi myös protestanttisessa kristillisyydessä. Niinpä 1600-luvulla Euroopan uskonnollisesta ahtaudesta avarammille maille matkanneita siirtolaisia kutsuttiin nimellä ”pyhiinvaeltajaisät”. Puritaani John Bunyanin kirja The Pilgrim’s Progress eli suomeksi Kristityn vaellus käyttää sekin termiä ”pyhiinvaellus”.
Vastikään sain tilaisuuden suomalaisen kirkollisen ryhmän kanssa laulaa jumalanpalveluksessa suomeksi vanhan sleesialaisen sävelmän Maa on niin kaunis Tsekin Sleesiassa. Emerituspiispa Kalevi Toiviainen on kuvannut tuon laulun tai virren merkitystä näin: ”Populaarimpana kuin ehkä mikään toinen evankelisen pyhiinvaellustradition elementti se on uurtanut pohjoismaisten kirkkojen jäsenten mieliin ajatuksen iäisyyteen kulkevasta Herran kansasta, jonka sukupolvet vaihtuvat, mutta pyhiinvaeltajien laulu ei katkea.” Pyhiinvaeltajan laulu puolestaan on tunnettu gospelkappale Pekka Simojoen kynästä kolmenkymmenen vuoden takaa. Se on yksi versio ja hedelmä vanhasta traditiosta nykyvuosikymmenten kontekstissa.
Pyhiinvaellukset ovat perinteisesti olleet osa kansanomaista hurskauselämää. Niinpä ei olekaan ihme, että myös meidän aikanamme, kun ne on uudelleen löydetty tapana syventää ja murtaa elämän yksiulotteisuutta, ne ovat jälleen palanneet myös laajempien piirien suosioon – vähintään Santiagon pyhiinvaellus. Pyhiinvaellus on samalla kertaa yhteisöllistä ja yksilöllistä toimintaa, johon voi yhdistää symboleja, historiaa, kulttuurin merkityksen pohdintaa, pysähtymistä, hiljentymistä ja itsetutkistelua sekä sanan märehtimistä ja rukousta – myös ehtoollisen matkalaisten eväänä kohti taivasta vaellettaessa. Kun ollaan liikkeellä, myös maisemat vaihtelevat ja kuntokin monesti kasvaa. Lisäksi suosio tuo oman brändilisänsä, mikä alentaa kynnystä tarttua tilaisuuteen, vaikka ei itseään niin hengellisenä pitäisikään. Oma lukunsa ovat sitten kaupunkipyhiinvaellukset, jotka auttavat pysähtymään ja syventämään katsetta omaan elämään, arkiseen ympäristöön ja sen merkityksiin Jumalan kasvojen edessä sanan ja rukouksen tukemana.
Liikkeellä olemisen spiritualiteetti, johon yhdistyy etsiminen ja Jumalan kasvojen äärellä yhdessä oleminen, perinteisen hengellisten eväiden tukiessa matkantekoa, on jotain sellaista, mitä tänään tarvitaan. Viimeistään nyt on aika luopua ajatuksesta, että institutionaalisessa kirkollisuudessa on jotain sellaista muuttumatonta ja pysyvää, jonka ulkoisiin muotoihin eivät aikamme muutokset koskettaisi. Tämä tulee erityisen selvästi näkyviin vaikkapa niissä Euroopan vähemmistökristillisissä maissa, joissa kristittyjä on ehkä vain noin kymmenen prosenttia väestöstä, kuten Tsekissä tai Amsterdamin alueella. Jotkut surevat perinteisen kirkollisuuden murenemista kun taas toiset näkevät siinä uusia mahdollisuuksia.
Sanoma ei pohjimmiltaan muutu, koska Jumala ja Jeesus eivät muutu, mutta kristillisen yhteisöelämän muodot, tapa kohdata ja hoitaa seurakuntaelämää käytännössä, tapakulttuuri, voi muuttua ja muuttuu aina joka tapauksessa. Ymmärryskin voi kehittyä ja uusia oivalluksia versoa vanhasta juuresta. Mikään kristillinen kirkko ei muutosten kohtaamiselta välty, vaikka toiset ovat traditionaalisempia kuin toiset. Tradition luonteeseenhan kuuluu, että se on elävää, sanomaa Kristuksesta, ei kuollutta traditionalismia. Kuollut ja aikansa elänyt jää matkan varrelle, vaikka ydin elää. Toisinaan myös vanhojen traditioiden arvo löydetään uudella tavalla – vaikkapa juuri pyhiinvaellukset. Tärkeätä on se, että yhteen tuleminen sanan ja sakramentin äärelle, yhteinen ja yksilön oma hartauselämä säilyvät, usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus, joka antaa kutsuvan sävyn myös muuhun. Tarvitsemme toisiamme, vaikka tarvitsemme myös omaa tilaa.
Oli kiintoisaa kuulla, miten tällainen ikään kuin pyhiinvaeltajan yhdessä etsimisen mentaliteetti tulee hyvin esiin Euroopan vähemmistökirkkojen elämässä. Esimerkiksi Hollannissa on nähty ja koettu, että kasvu ei seurakunnissa enää tulekaan lapsista ja nuorista vaan 35-vuotiaista, jotka haluavat ainakin puoliksi tietoisesti kyseenalaistaa elämän yksiulotteisuutta. Luterilaisuus näyttää ottavan vakavasti sekä ihmisen älylliset että koko eksistenssiin liittyvät tarpeet. Kuten varhaiskirkossa, diakoninen kieli näyttää puhuttelevan helpoimmin ihmisiä, mutta muutakin tarvitaan ja tapoja välittää sanomaa etsitään. Tiedostetaan se, että esimerkiksi musiikin ja liturgian kieli puhuu arkielämän tasoa syvemmästä ulottuvuudesta, joka myös kiinnittää tiettyyn elämänmuotoon. Kirkon tulee kyetä tarjoamaan omaa sanomaansa Kristuksesta Jeesuksesta, jotta sillä on kiinnostavaa annettavaa.
Samalla tavoin esimerkiksi Tsekissä koettiin, että maallistumisen pohja on jo saavutettu ja että kasvu tulee nuorista perheistä, jotka löytävät paikan seurakunnassa. Huomionarvoista on, että Tsekissä ekumeeninen neuvosto organisoi 1990-luvulta lähtien laajaa toimintaa, jonka kautta valtion tukemana eri kirkot vastaavat sielunhoidosta armeijassa, sairaaloissa, vankiloissa ja poliisin parissa. Ideoitiinpa pappeja myös sosiaali- ja hyvinvointipalveluiden pariin. Maan itäosassa Sleesiassa sikäläinen luterilainen kirkko panostaa paljon raamattuopetukseen ja vaikkapa päihderiippuvaisten elämänmuutokseen sekä kristillisiin kouluihin. Erityisen huomionarvoista on taustayhteisönä toimiminen isolle diakoniainstituutille, joka on kansainvälisesti verkostoitunut ja palvelee tarpeessa olevia laajalla rintamalla: vammaiset, vanhukset, kodittomat, pakolaiset jne. Esimerkiksi ukrainalaispakolaisten auttamisessa riittää työtä, sillä heitä on Tsekissä prosentuaalisesti eniten naapurimaista: 500.000 kymmenen miljoonan kansan parissa.
Pyhiinvaelluksen teema on ollut keskeisesti esillä myös Kirkkojen maailmanneuvoston toiminnassa Busanin 2013 yleiskokouksesta alkaen. Silloin eri toimintaa organisoivaksi ajatukseksi määriteltiin oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaellus. Nyt kun 2022 Karlsruhen yleiskokouksessa oli teemana ”Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja rauhaan” yleisteema vuoteen 2030 on tämän pohjalta kehitettynä ”oikeudenmukaisuuden, sovinnon ja ykseyden pyhiinvaellus”. Oikeudenmukaisuutta, sovintoa ja ykseyttä tarvitaan, jos halutaan vastata esimerkiksi ilmastokriisiin ja rakentaa Euroopassa jälleen rauhaa pitkällä aikavälillä, jonka kautta luotaisiin ainakin alustavia ehtoja myös oikeudenmukaisuuden ja sovinnon rakentamiseksi pitkällä aikavälillä. Katkeruuden ruokkiminen vain ruokkii katkeruutta, vaikka oikeudenmukaisuus edellyttää myös uskollisuutta totuudelle ja sen mukaan toimimista. Toivoa on, koska Kristus on. Hänen seuraamisensa kutsuu arjen tekoihin asiansa puolesta. Toivon teot ja asenteet välittävät toivoa myös niille, jotka eivät tätä uskoa jaa. Emme pysty itsessämme ihmeisiin, mutta muutokselle on hyvä antaa mahdollisuus.
Kristilliseen ajatteluun ja nöyryyden eetokseen on aina sisältynyt myös terve epäilys liian hanakkaa ja ehdotonta maailmanparantamista kohtaan. Suurten ideologioiden jäljet 1900-luvulla syystäkin pelottavat. Ehkä pyhiinvaellusten nousu ja havahtuminen koko maapallon elämää uhkaaviin näkyihin kertoo jotakin siitä, että enää ei niinkään viehätä kulkurimainen harhailu vaan nähdään, että tarvitaan myös päämääriä, jotka ovat ihmisille koetusti hyväksi. Niiden tulee antaa tilaa yksilölle, mutta samalla kutsua toimimaan yhdessä. Pienimuotoisia yhdistäviä projekteja ovat olleet vaikkapa pandemia-ajan naapuriapu tai ukrainalaispakolaisten auttaminen. Mikä on se isompi kuva, johon nämä halutaan liittää? Ehkä tätä pohdittaessa voitaisiin jonkinlaisena johtotähtenä pitää tuota ajatusta oikeudenmukaisuuden, sovinnon ja ykseyden pyhiinvaelluksesta, joka juontaa juurensa apostoliseen evankeliumiin Jumalasta, joka on sovittanut maailman itsensä kanssa ja antanut meille sovituksen viran?
