Hotellin aamupala on runsas ja maittavasti katettu. Kahvia ja teetä varten pöydissä on kirkkaanpunaiset mukit, muu kattaus on tyylikkään valkoista.
Vinottain vastapäätä on pyöreä pöytä. Lastenvaunut, joihin ei näe, kuomu on nostettu ylös, voi vain arvata, että vaunuissa on nukkuva pienokainen. Paksuun ulkoilutakkiin pukeutunut äiti, joka nostaa välillä mukin huulilleen.
Noin nelivuotias pojanvesseli pyörii tuolillaan, leikkii paahtoleivällä, haukkaa pienen palasen leivän kulmasta, syö lusikalla tuoremehua lasistaan, kunnes äiti alkaa juottaa sitä hänelle. Juoksee pöydän ympäri, kurkistaa vaunuun, palaa paikoilleen ja puraisee taas leipäänsä. Pojalla on yllään ohut pyjama, jossa on nallenkuvia, jalassa tukevat talvikengät.
Kolmikon pöytään tulee ankarakasvoinen mies, istuu paikalleen, ei riisu päällysvaatteitaan, saa kahvinsa tarjoilijalta. Mies kumartuu naisen puoleen, alkaa puhua jotakin, minkä vain nainen kuulee. Nainen kuuntelee, nyökkää välillä, katsoo vaunuihin, seuraa katseellaan poikaa, vilkaisee miestä. Mies puhuu, puhuu, puhuu. Ilme ei muutu, kasvojen ankaruus ei lienny. Seurue on omassa kuplassaan, keskittyneenä omaan oloonsa.
Lähdemme ravintolasta ja haemme huoneesta päällystakit, ajamme hissillä pohjakerrokseen. Pyöreän pöydän perhe tulee ravintolakerroksesta, osutaan samaan hissiin. Pikkupojalla on pyjamansa päällä paksu talvitakki, huppu nostettuna pään peitoksi, nainen keskittyy katselemaan vaunuissa nukkuvaa lasta, mies vilkaisee ankarasti meitä. Ei tervehditä, hissi on pian perillä ja tilanne ohi.
Tuntemattomien ihmisten perheasioihin ei ulkopuolisen pidä puuttua, ei tietenkään. Taustoista en tiedä yhtään mitään. Näen vain ilmeet ja eleet, tulkitsen niitä oman mielikuvitukseni ja elämänkokemukseni kautta.
Isoäidin vaistolla tajuan, ettei lasta ole puettu kolean ja tuulisen päivän edellyttämällä tavalla, vaikka vaatteet siistit ovatkin. Oliko kyseessä normaali perheaamiainen, katastrofi kotioloissa vai rapautuva parisuhde?
Olen viimeisten kuukausien aikana joutunut lukemaan kirkollisen median palstoilta mahtipontisia mielipiteitä siitä, millaisia parisuhteiden tulisi olla. On tuomittu ja moitittu. On puututtu toisten, tuntemattomien ihmisten suhteisiin. On oltu niin oikeassa, että pelottaa.
Pienen pyjamapojan elämä jatkuu jossain, toisaalla, kaukana meistä. Pienen pyjamapojan ja kaikkien muiden pienten puolesta toivoisin, että yhteiskunta ja mielellään myös kirkko asettuisi puolustamaan ja tukemaan kaikkia perhe- ja parisuhteita. Väreihin katsomatta.
Se, mitä kahden toisiaan rakastavan ihmisen välillä tapahtuu, on yksityisasia. Ainakin niin kauan, kun kaikki on hyvin. Se, mitä lapset joutuvat kokemaan, on kaikkien asia.
Hotellin aamiaishuoneessa kaikki on ennallaan.
Astiat kolahtelevat hillitysti, pukumiehet ja kauniisti pukeutuneet naiset astelevat salissa, hakevat paahtoleipiä, pekonia, munaa, leikkeleitä… tehän tiedätte, arkista luksusta.
Perheet nauttivat siitä, että voivat kerrankin tulla ja valita valmiista. Lapset puhuvat, nauravat, juoksentelevat, vanhemmat toruvat lempeästi.
Pyjamapojan en kuullut sanovan yhtään sanaa.
Ekumeeniselle yhteistyölle ei ole edellytyksiä niin kauan kun Lähetyshiippakunta ”istuu kahdella tuolilla”. Tilanne muuttu olennaisesti, jos Lähetyshiippakunta rekisteröityy uskonnolliseksi yhdyskunnaksi ja sen kannattajat eroavat ev.lut.kirkosta liittyen tuohon uuteen kirkkokuntaan. Näinhän kävi aikoinaan Vapaakirkon kohdalla.
Todennäköisesti tulevaisuudessa meillä on uusi kirkko. Evl-kirkko näyttää tekevän kaikkensa, jotta kaikki sillat on hävitetty. On mielenkiintoista nähdä keille seuraavaksi näytetään ovea.
Siltoja voidaan rakentaa vasta, kun ollaan yhtä mieltä siitä, missä rannat ovat.
Taitaa mennä niin, että evl-kirkko homoliitto-päätösten myötä ajaa itsensä paitsioon, joten yhteystyöstä ei silloin varmaan enää kukaan toivo. Mielenkiintoista on ulkopuolelta seurata millä taktiikalla tuleva päätös kirkolliskokouksessa saadaan. 1986 päätöksen yhteydessä tehtiin valheellisia lupauksia, joita ilman ei päätöstä olisi saatu aikaan.
Juha: On hyvä huomata ja toivon sinunkin huomaavan, että kirkkomme työ on 99,9% muuta kuin homoliittoon (jollaista ei ole olemassa) liittyvää asiaa ja toimintaa. Mitä homoliitto-päätöksiä tarkoitat? En tunne sellaisia.
Toivo, tiedät ne paljon paremmin kuin minä. Kun tuleva sukupuolineutraali avioliittolaki on hyväksytty eduskunnassa ja tasavallan presidentti on laittanut puumerkkinsä, niin evl-kirkko tekee omat päätöksensä. Uskon, että evl-kirkko alkaa tulevaisuudessa vihkimään myös homopareja, mutta milloin se tapahtuu, niin sitä en pysty arvaamaan.
”On mielenkiintoista nähdä keille seuraavaksi näytetään ovea.” Tätä kielikuvaa käyttäen sanoisin, että Lähetyshiippakunta on ihan itse astunut porstuaan lähteäkseen, mutta ei tohdi tarttua ulko-oven kahvaan, kun muistaa, miten kotoisaa tuvan puolella oikeastaan on.
Juha: Kirjoitat kuitenkin ”homoliitto-päätöksistä” ikäänkuin sellaisia olisi tehty. Onko tässä perinteistä ”pirujen maalaamista seinälle” ennenkuin kyseinen P. on edes ilmaantunut. Eduskunta on tehnyt päätöksen. Kirkossa ainoa asiaan liittyvä päätös on päätös rukouksesta samaa sukupuolta olevan parin kanssa ja puolesta – tai päätös sellaisesta mahdollisuudesta. Sinällään hassu päätös, että kirkossa voi rukoilla jonkun puolesta…
Toivo, kyllä jo moni evl-kirkon pappi on jo peukun sille pirulle antanut. Kirkolliskokous tulee aivan varmasti tekemään siitä päätöksensä ja moni pappi joutuu miettimään ollakko kuuliainen evl-kirkolle vai kirkon Herralle. Kuka nyt vastustaisi tasa-arvoa?
Martti Pentti :”Tätä kielikuvaa käyttäen sanoisin, että Lähetyshiippakunta on ihan itse astunut porstuaan lähteäkseen, mutta ei tohdi tarttua ulko-oven kahvaan, kun muistaa, miten kotoisaa tuvan puolella oikeastaan on.”
Ja hyvät lähdöt heille on mm. sateenkaarimessuja järjestävä kirkko antanutkin. Tässä Lähetyshiippakunnan vuosikirjasta löytyvää tietoa siitä, mitä käytännössä on ollut se ”kotoinen veljellinen rakkaus”, jota he ovat joutuneet kokemaan:
”Virkakiellot, pappisvihkimyssulku, kirkkotiloista sulkemiset, epäoikeudenmukaiset
kurinpitorangaistukset seka kirkollisten kiistakysymysten siirtyminen maallisten oikeuksien ratkaistaviksi osoittavat, kuinka Suomen evankelis-luterilainen kirkko hylkii niitä, jotka vahvimmin
sitoutuvat kirkon tunnustukseen.”
Tuula: Tuo on LHPK:n perustamisasiakirjan tekstiä ja se on luettavissa myös jonkinlaisena taistelu- ja marttyyriretoriikkana, jolla perustellaan LHPK:n perustaminen ja toiminta. Myönnän, että kirkon kurinpitotoimet ovat todellisuutta. Samalla totean, että suurin osa kirkon papeista on ”ojentautunut” kirkon yhteisten päätösten mukaan. Kukaan ei ole vaatinut sitä, etteikö saisi pitää ns. perinteisen virkakäsityksen. On vain edellytetty, että toimitaan samojen pelisääntöjen puitteissa ja toimitaan yhteistyössä kirkon kaikkien työntekijöiden kanssa. Ns. väistäminen toi ongelman kirkkoomme.
Toivo Loikkanen :”Tuo on LHPK:n perustamisasiakirjan tekstiä ja se on luettavissa myös jonkinlaisena taistelu- ja marttyyriretoriikkana, jolla perustellaan LHPK:n perustaminen ja toiminta.”
Jäin ajattelemaan tuota retoriikka-sanaa. Tälläkin sivulla nähty poliittisen retoriikan käyttö viestinnässä on mielestäni laskelmoivaa, ja sen pääasiallinen tavoite on vastustajiksi koettujen demonisointi. Lähetyshiippakuntaan kuuluvat eivät mielestäni ole sitä harrastaneet, vaan heidän tavoitteensa on ollut omantuntonsa mukaisesti ”kotoutua” siihen kirkkoon, jonka tunnustukseen he ovat täydestä sydämestään sitoutuneet, että myös sellaiset ihmiset, jotka kaipaavat heidän välittämäänsä sanomaa, löytäisivät kirkosta ”hengellisen kodin”.
Joskus laatujohtamisen(kin) menettelytapoihin perehtyneenä en usko ”mätämunateorioihin”, joiden voimalla Lähetyshiippakunnankin edustajat on ilmeisesti ajettu ulos evl.kirkosta, ja on tosi kummallista, että kirkko, jonka seurakunnat voivat olla mukana kaupallisilla pornomessuilla tai suosia ”ensitreffejä alttarilla”, työntää ulos heidät, joiden tavoite on tuoda maailmaan jotain sellaista, mikä heidän uskonsa mukaisesti on aidosti hyvää, kaunista ja totta.
Lähetyshiippakunnan syrjiminen kertoo käsitykseni mukaan organisaation kroonisesta ongelmasta, joka ei katoa karkottamalla Lähetyshiippakunta, vaan tulee ilmenemään uudestaan, eikä sitä ongelmaa voi parantaa muut kuin organisaation johto.
”Lähetyshiippakunnankin edustajat on ilmeisesti ajettu ulos evl.kirkosta, ja on tosi kummallista, että kirkko, jonka seurakunnat voivat olla mukana kaupallisilla pornomessuilla tai suosia ”ensitreffejä alttarilla”, työntää ulos heidät, joiden tavoite on tuoda maailmaan jotain sellaista, mikä heidän uskonsa mukaisesti on aidosti hyvää, kaunista ja totta.” Muoto ja sisältö sekoitetaan usein keskenään. Lähetyshiippakunta ei ole kirkon ongelma siksi, että sen tavoite on ’tuoda maailmaan jotain sellaista, mikä heidän uskonsa mukaisesti on aidosti hyvää, kaunista ja totta’. Ongelman muodostavat käytännön ratkaisut, jotka synnyttävät omavaltaisesti kirkon hallinnolle ja järjestelmälle rinnakkaisia virkoja ja rakenteita. Tuskin puolustusvoimatkaan sulattaisi ’lähetyssotilaslääniä’ naapurimaassa nimitettyne kenraaleineen ja ’henkilökomppanioineen’, vaikka niiden tavoitteena olisi kuinka isänmaallinen maanpuolustus tahansa.
Tuula, Missä täällä luet LHPK:n ihmisten demonisointia vastustajina. Itse en ole ainakaan kirjoittanut sellaisesta sanakaan. Oletko lukenut LHPK:n perustamisasiakirjan? Se on luettavissa heidän sivuiltaan. Sieltä voit lukea vahvaa retoriikkaa, joka siis sen kirjoittajien mielestä on totisinta totta. Minusta LHPK:n väki saa toimia vapaasti kunhan eivät ota toimintansa lähtökohdaksi ”kirkon demonisointia” (liian vahva sana) tai siis sitä, että ”kun kirkko kantaa väärän kirkon tuntomerkkejä meidän pitää toimia oikeana luterilaisena kirkkona”. Toinen edellytys on selkeä järjestäytyminen, joka tietysti johtaa surulliseen hajaannuksen etenemiseen eli uuden kirkkokunnan syntymiseen. Se on asiallisesti jo tapahtunut ja asiassa peruuttaminen vaatisi oikeassa olemisen näystä luopumisen ja kirkon puolella halukkuutta neuvotella asiasta. Toisaalta kirkkomme ei voi virkanäkemystään muuksi muuttaa.
Martti Pentti :”Tuskin puolustusvoimatkaan sulattaisi ‘lähetyssotilaslääniä’ naapurimaassa nimitettyne kenraaleineen ja ‘henkilökomppanioineen’, vaikka niiden tavoitteena olisi kuinka isänmaallinen maanpuolustus tahansa”
Puolustusvoimat edustaa kenttäpiispaa ja sotilaspappeja lukuunottamatta valtiovallalle alistettua organisaatiota, jota johtaa ”maallinen regimentti”. Kirkon oikea johtaja on maailmankaikkeuden Luoja, joka on ääretön kuten maailmankaikkeuskin on, ja kirkkojen tunnustukset ja apostolisen suksession mukainen hengellinen regimentti pyrkii seuraamaan Luojan tahdon mukaisen kulttuurievoluution leadershipiä. Kun ”pornomessut” ja ”ensitreffit alttarilla” nousee kirkon silmissä hyväksyttävämmäksi kuin Lähetyshiippakunta, niin pitänee uskoa Iiro Viinasta, joka sanoi taloudesta puhuessaan, että ”Onhan se ymmärrettävää, että suuruusluokkia on [tässäkin asiassa] vaikea hahmottaa.”
Kenttäpiispa ja sotilaspapit ovat osa puolustusvoimien maallista koneistoa, vaikka heidän työnsä onkin keskeiseltä osaltaan hengellistä. Seurakunnallinen hallinto on myöskin maallinen rakenne, jonka tehtävänä on mahdollistaa hengellinen työ. Lähetyshiippakunta on vastoin luterilaista kahden regimentin oppia hengellistämässä maallista hallintoaan.
Martti Pentti :” Lähetyshiippakunta on vastoin luterilaista kahden regimentin oppia hengellistämässä maallista hallintoaan”
Asiantuntijana osaat ilmeisesti kertoa ketä tai mitä tuohon maalliseen hallintoon kuuluu?
Näin asia kerrotaan Lähetyshiippakunnan omilla sivuilla: ”Lähetyshiippakunnan toiminnan perustana ovat siihen kuuluvat seurakunnat. Seurakuntien pastorit sekä seurakuntalaisten parista valitut edustajat muodostavat yhdessä hiippakuntakokouksen. Hiippakuntakokouksen valitsema hiippakuntaneuvosto suunnittelee ja toteuttaa hiippakunnan hallintoa sekä toimintaan liittyviä käytännön asioita. – – – Lähetyshiippakunnan hallintoa hoitaa hiippakuntakanslia. Kanslian tehtävänä on hallinnollisten kysymysten käsittelyn lisäksi vastata tiedotuksesta, hoitaa arkistoa sekä auttaa seurakuntia ja pastoreita hallintoon liittyvissä kysymyksissä. Kanslian toiminnasta vastaa hiippakuntadekaani yhdessä kansliasihteerin kanssa.” On hyvä pitää ’apostolisen suksession mukainen hengellinen regimentti’ erossa tästä.
Martti Pentti :”On hyvä pitää ‘apostolisen suksession mukainen hengellinen regimentti’ erossa tästä.”
Miksi? Siksikö, että ”hengellinen regimentti” vastaa käsitykseni mukaan myös Lähetyshiippakunnan hallinnosta toisin kuin evl.kirkon sekulaaria yhteiskuntaa edustavat puoluepoliittiset valtuustot ja neuvostot?
Tuula: Tässä vedät kyllä mutkat suoriksi melko reippalla otteella. Kirkkovaltuustoissa ja -neuvostoissa on eri taustoista tulevia kristittyjä. Ne eivät ole ”puoluepoliittisia”. Miten voit erotella, että LHPK:n hallinnossa on ei-sekulaareja oikeita kristittyjä ja kirkon hallinnossa vain ”puoluepoliittisia” ihmisiä ja ryhmiä!? Se on melkoista leimaamista kirkon luottamushenkilöitä kohtaan. Niillä, jotka tunnen, on halu rakentaa kirkkoa juuri kirkon tehtävää ajatellen.
”Miksi? Siksikö, että “hengellinen regimentti” vastaa käsitykseni mukaan myös Lähetyshiippakunnan hallinnosta toisin kuin evl.kirkon sekulaaria yhteiskuntaa edustavat puoluepoliittiset valtuustot ja neuvostot?”
Ei regimentti vastaa mistään. Regimentti on se, mistä vastuu otetaan. Sana tarkoittaa käsittääkseni kutakuinkin samaa kuin ’hallinnonala’. Kun kirkko ottaa vastuun ihmisten sieluista ja pelastuksesta, ollaan hengellisen regimentin alueella. Kun hankitaan ja ylläpidetään tiloja ja maksetaan palkkoja, ollaan maallisen regimentin alueella.
Toivo Loikkanen :”Tässä vedät kyllä mutkat suoriksi melko reippalla otteella.”
Niin varmaankin teen. Omat ennakkoluuloni syntyivät, kun tein 90-luvulla vapaaehtoistyötä seurakunnassa, jossa yli 30% henkilöstöstä ilmoitti kärsivänsä työpaikkakiusaamisesta ja keskenään taistelevat poliittiset ryhmät syyllistivät kirkkoherran kokemistaan epäkohdista, vaikka hänen johtamisvaltuutensa ulottui vain ns. hengellisen regimentin työntekijöihin kuten papistoon ja mm. tiedottajaan.
Taloudellista valtaa seurakunnassa käytti valtuusto ja neuvosto ja puolisoni oli yksi puolueisiin sitoutumattomista seurakunnan tilintarkastajista. Henk.koht. olin mukana seitsemässä eri organisaation kehittämisryhmässä ja hoidin lopulta o.t.o myös seurakunnan tiedottajan tehtävät, kun hän oli joutunut sairauslomalle työpaikkakiusaamisen seurauksena, jonka seurauksena hän lopulta menetti myös työkykynsä.
Kun seurakuntaan oli valikoitunut henkilöstöä puoluepoliittisin perustein, se heijastui organisaatioon vastustajiksi koettujen työntekijöiden kiusaamisena, ja koko hommasta syyllisyyden kantoi vain kaksinapaiseen johtamiseen painottuneen seurakunnan kirkkoherra, jota keskenään taistelevat osapuolet syyttivät tapahtuneesta.
Kirkkoherra syyllistettin asioista, joissa hänellä ei ollut edes päätösvaltaa ja tässä tilintarkastajana toimineen puolisoni huomioita asioista:
”Haluamme kiinnittää erityisesti huomiota koko päätöksentekoprosessiin seurakunnan hallinnossa. Asioiden valmistelun, käsittelyn neuvostossa, esittelyn valtuustolle ja päätösten toimeenpano tulisi perustua selkeisiin perusteluihin ja asiakirjoihin, joista luottamusmiehille selviää asioiden kulku käsittelyn aiemmissakin vaiheissa.”
” MENNEESTÄ VUODESTA OPITTAVAA: – talousarviosekoilut – talous- ja toimintasuunnitelman puutteellisuudet – seuranta ajan tasalla (vrt. määrärahaylitykset) – sitovuustasoajattelu selkeästi valtuuston talousarviopaperiin”
Hyvä Tuula Hölttä, nyt ihmettelen todella. Jos lähtee työpaikkakiusaamisen tähden, saa lähteä koko maailmasta. Käsittääkseni ns. Lähetyshiippakunta ei profiloidu tällä, vaan intentiona on väittää edustavansa jnkl hengellisesti puhdasta, ”Raamatun mukaista” asennoitumista homoseksuaaleihin ja naispuolisiin papiksi vihittyihin henkilöihin.
Näin voi toimia, mutta ei evl kirkon sisällä. Jatkaako ”hiippakunta” pappeineen siellä valheellisin perustein tietäessään, etteivät heidän seuraajansa kuitenkaan maksaisi kuukausipalkkaa, huolehtisi sairausajan palkasta eläkkeestä vuosilomista tms.
Kun he selkeästi ovat oma kirkkonsa voinee katsoa, riittävätkö edellytykset ekklesiologisesti, virkakäsityksen, ehtoollisopin jne osalta ekumeeniseen yhteistyöhön. Tällä erää ekumeniasta puhuminen kuulostaa naurettavalta. Vain autonomiset kirkkokunnat voivat käydä ekumeenista dialogia. Ei pidä antaa pettää itseään.