Hotellin aamupala on runsas ja maittavasti katettu. Kahvia ja teetä varten pöydissä on kirkkaanpunaiset mukit, muu kattaus on tyylikkään valkoista.
Vinottain vastapäätä on pyöreä pöytä. Lastenvaunut, joihin ei näe, kuomu on nostettu ylös, voi vain arvata, että vaunuissa on nukkuva pienokainen. Paksuun ulkoilutakkiin pukeutunut äiti, joka nostaa välillä mukin huulilleen.
Noin nelivuotias pojanvesseli pyörii tuolillaan, leikkii paahtoleivällä, haukkaa pienen palasen leivän kulmasta, syö lusikalla tuoremehua lasistaan, kunnes äiti alkaa juottaa sitä hänelle. Juoksee pöydän ympäri, kurkistaa vaunuun, palaa paikoilleen ja puraisee taas leipäänsä. Pojalla on yllään ohut pyjama, jossa on nallenkuvia, jalassa tukevat talvikengät.
Kolmikon pöytään tulee ankarakasvoinen mies, istuu paikalleen, ei riisu päällysvaatteitaan, saa kahvinsa tarjoilijalta. Mies kumartuu naisen puoleen, alkaa puhua jotakin, minkä vain nainen kuulee. Nainen kuuntelee, nyökkää välillä, katsoo vaunuihin, seuraa katseellaan poikaa, vilkaisee miestä. Mies puhuu, puhuu, puhuu. Ilme ei muutu, kasvojen ankaruus ei lienny. Seurue on omassa kuplassaan, keskittyneenä omaan oloonsa.
Lähdemme ravintolasta ja haemme huoneesta päällystakit, ajamme hissillä pohjakerrokseen. Pyöreän pöydän perhe tulee ravintolakerroksesta, osutaan samaan hissiin. Pikkupojalla on pyjamansa päällä paksu talvitakki, huppu nostettuna pään peitoksi, nainen keskittyy katselemaan vaunuissa nukkuvaa lasta, mies vilkaisee ankarasti meitä. Ei tervehditä, hissi on pian perillä ja tilanne ohi.
Tuntemattomien ihmisten perheasioihin ei ulkopuolisen pidä puuttua, ei tietenkään. Taustoista en tiedä yhtään mitään. Näen vain ilmeet ja eleet, tulkitsen niitä oman mielikuvitukseni ja elämänkokemukseni kautta.
Isoäidin vaistolla tajuan, ettei lasta ole puettu kolean ja tuulisen päivän edellyttämällä tavalla, vaikka vaatteet siistit ovatkin. Oliko kyseessä normaali perheaamiainen, katastrofi kotioloissa vai rapautuva parisuhde?
Olen viimeisten kuukausien aikana joutunut lukemaan kirkollisen median palstoilta mahtipontisia mielipiteitä siitä, millaisia parisuhteiden tulisi olla. On tuomittu ja moitittu. On puututtu toisten, tuntemattomien ihmisten suhteisiin. On oltu niin oikeassa, että pelottaa.
Pienen pyjamapojan elämä jatkuu jossain, toisaalla, kaukana meistä. Pienen pyjamapojan ja kaikkien muiden pienten puolesta toivoisin, että yhteiskunta ja mielellään myös kirkko asettuisi puolustamaan ja tukemaan kaikkia perhe- ja parisuhteita. Väreihin katsomatta.
Se, mitä kahden toisiaan rakastavan ihmisen välillä tapahtuu, on yksityisasia. Ainakin niin kauan, kun kaikki on hyvin. Se, mitä lapset joutuvat kokemaan, on kaikkien asia.
Hotellin aamiaishuoneessa kaikki on ennallaan.
Astiat kolahtelevat hillitysti, pukumiehet ja kauniisti pukeutuneet naiset astelevat salissa, hakevat paahtoleipiä, pekonia, munaa, leikkeleitä… tehän tiedätte, arkista luksusta.
Perheet nauttivat siitä, että voivat kerrankin tulla ja valita valmiista. Lapset puhuvat, nauravat, juoksentelevat, vanhemmat toruvat lempeästi.
Pyjamapojan en kuullut sanovan yhtään sanaa.
” En ymmärrä keneltä se olisi pois, jos pitäisimme jumalanpalveluksia noissa tiloissa silloin kuin ne muuten olisivat tyhjillään. ” Juhana Pohjola.
No en kyllä minäkään ymmärrä!
Ajatella että perinteinen ja maailmalla hyvin yleinen virkakäsitys ei kelpaa enää Suomen kirkossa. Porukat ajetaan vain kylmästi taivaan alle pitämään Jumalan palvelusta omiin oloihin. Aikanaan puhuttiin linjakkaasti väistämisoikeudesta ja velvollisuudesta rakkauden nimessä. Ihmettelen tätä nykymenoa kyllä kovasti, vanhat ulos ja uudet sisään. Olisihan kirkossa tilaa ollut ja paikkoja tyhjillään.
Omaa tuntoaan vastaan ei kannata tehdä, sanoi jo Luther aikanaan. Itse olen virkakysymyksen kanssa sinut, mutta joskus käy mielessä, että lähtisikö noiden Lähetyshiippakuntalaisten seuroihin mukaan, kun kaipaan niin kovasti perinteistä kirkonmenoa. Eivät he ainakaan poikkea klassisesta Kristikunnasta juurikaan.
Naispappeus on maailmalla tuore uutuus ja saa nähdä miten se tulee aikaa kestämään. Ihmettelen kyllä sitä, että kenelle noita tiloja sitten vuokrataan, jos ei kirkkoväki kelpaa.
Aiheeseen liittyvä artikkeli lähetyshiippakunnan omilla sivuilla
http://www.lhpk.fi/uutiset/luther-kappeli-otettiin-kayttoon-laitilassa-loppiaisena/
”Uskon, että ekumeeninen kohteliaisuus ja hyvätapaisuus voittavat vielä joskus kirkollisen kiihkon tässä asiassa.” Ekumeenista kohteliaisuutta olisi luontevampaa osoittaa, jos lähetyshiippakunnan suhde kirkkoon olisi selkeä. Itsenäisenä yhteisönä sitä voisi pitää sisarkirkkona ja yhteistyökumppanina. Nyt se on jonkinlainen kirkon sisällä kiusallaankin pysyvä hankala vastarintaliike.
Juhana Pohjola :”En ymmärrä keneltä se olisi pois, jos pitäisimme jumalanpalveluksia noissa tiloissa silloin kuin ne muuten olisivat tyhjillään.”
Valitettavaa, että evl.kirkko ei halua tehdä Lähetyshiippakunnan kanssa edes sellaista sopimusta, että Lähetyshiippakunta voisi käyttää evl.seurakuntien tiloja silloin kun muut eivät niitä tarvitse – mutta sellainenhan tämä maailma on, kuin ”rukousnauha, jumalten käytössä kulunut, Marian kyynel, ihmisen pojan kuolemanpolku tuhansien ristien juurelle.”
”Valitettavaa, että evl.kirkko ei halua tehdä Lähetyshiippakunnan kanssa edes sellaista sopimusta, että …” Onko tämä pelkästä halusta kiinni? Miten tehdään sopimus tahon kanssa, joka on kirkon kannalta niin määrittelemätön kuin Lähetyshiippakunta. Se kutsuu itseään hiippakunnaksi kirkossa, joka ei tunnusta sitä sellaiseksi. Kaiken lisäksi se antaa toistuvasti ymmärtää, ettei se pidä kirkkoa oikeana kirkkona. Sopimuksia tehdään osapuolten välillä, joilla on yhteinen ymmärrys toisistaan.
Hienoa, kun Jumala siunaa Lähetyshiippakunnan työtä ja auttaa ahdingossa. Mikään ei ole itsestään selvää vaan kaikessa pitää turvata Jumalaan.
Evl-kirkko on rikas ja sillä on paljon omaisuutta. Minusta tuntuisi järkevältä, että monissa kirkon tiloissa olisi muitakin käyttäjiä, joilta saisi vuokratuloja kattamaan kiinteistökuluja.
Kannattaa käydä paikanpäällä tutustumassa luterilaisiin henkilöseurakuntiin. Jos ei ole mahdollista mennä paikanpäälle, niin netistä voi kuunnella Lähetyshiippakunnan seurakunnissa pidettyjä saarnoja.
Kirkon hajaannus on surullista.Se vie aikaa ja voimia tärkeimmästä:evankeliumin eteenpäin viemisestä.Raamattua ja katekismusta opetettiin rippikoulussa eikä sisällöstä kehoitettu valikoimaan kohtia,jotka omasta mielestä olisivat sopivia uskoa.Raamatun sanaa ei kyseenalaistettu.
Minunkin mielestäni hämmästyttävä ratkaisu. Missä on se lähimmäisen rakkaus, jossa on kaikki laki ja profeetat ? Nykyisessä ja tulevassa taloudellisessa tilanteessa olisi syytä alkaa ajattelemaan , että miten olisi jos olisi ainoastaan yksi kirkkorakennus, jota voisivat vuokrat kaikki uskonsunntaukset ? Siinä hengessä uskoisin riskin kaikista terrori-iskuistaki vähenevän. Valtion ja kirkon eross kirkkorakennukset kunnalle, joka sitten vuokraa niitä inhimilliseen hintaan kaikille.
Kirkkomme voisi antaa Lähetyshiippakunnalle tiloja, jos se olisi selkeästi oma kirkko tai kirkkokunta luten Martti Pentti kirjoitti. Pidän heitä kristittyinä sisarina ja veljinä. Se, miksi seurakuntiemme on suhtauduttava tilojen luovuttamiseen tällä tavalla, selviää Lähetyshiippakunnan sivuilta luettavista Lhpk:n perustamisasiakirjasta. Siellä mainitaan mm. että kirkkomme ”kantaa väärän kirkon tuntomerkkejä”. Kovin ystävällismielinen ei siis ole ollut Lhpk:n perustamisen lähtökohta kirkkoamme ja meitä siinä toimivia kohtaan.
Toivo, mitkä ovat sinun mielestä oikean kirkon tuntomerkit?
”Augsburgin tunnustuksen määritelmän mukaan ’kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan’.” Tämä löytyy netistä. Kelpaa minulle.
Juha, meillä on oikea, apostolinen virka ja myös piispuus (paimenvirka) oikeat sakramentit eli vastaan samoin kuin Martti: Kirkkomme seurakunnissa ”evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (CA).
Toivo ja Martti Pentti kiitos vastauksesta. Hyvän kohdan löysitte. Luther löysi seitsemän tuntomerkkiä.
Juha: Valista meitä niistä muista tai ainakin sellaisista, jotka eivät toteudu mielestäsi kirkossamme.
Kirkkomme itse ymmärryksen mukaan kaikki kirkon seitsemän tuntomerkkiä toteutuu kirkossamme.
Niille joiden mielestä tuntomerkit eivät toteudu, paikka ei ole meidän paikalliskirkossamme vaan muualla. Toki kirkkomme sisällä voi olla näkemyseroja siitä kuinka hyvin kirkon tuntomerkit toteutuvat kirkossamme.
Toivo, en ota kantaa kuinka Lutherin esittämät asiat toteutuvat, mutta jokainen voi ”päissään” niitä pohtia.
Alkuperäisteoksen kannattaa lukea, koska lainaukseni ei ole täydellinen.
Tohtori Martti Lutherin Neuvoja nuorisolle. Esittänyt Johan Georg Kelber.
Väärä kirkko, sehän aina vainoaa totista ja oikeaa kirkkoa, ei ainoastaan sisällisesti väärällä opilla ja väärällä jumalanpalveluksella, vaan ulkonaisestikin miekalla, väkivallalla ja vitsalla.
Oikea seurakunta on se, joka perustuu sanaan ja uskoon, ja joka ei ensinkään turvaa hyviin töihin, vaan joka kuulee ja seuraa Jumalaa, kun Jumala armostansa seurakuntaa kutsuu.
Kristus itse tekee eroituksen oikean ja väärän kirkon välillä, sanoen ettei niitä voi eroittaa nimistä eikä ulkonaisesta muodosta. Paras tuntomerkki, josta oikea ja väärä kirkko eroitetaan, on tämä: Onko sillä oikea tieto Kristuksesta vai eikö ole.
Ensiksi tunnetaan kristillinen pyhä kansa siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana.
Toiseksi tunnetaan Jumalan kansa eli kristillinen pyhä kansa kasteen pyhästä sakramentista, missä sitä Kristuksen säännön mukaan oikein opetetaan, uskotaan ja käytetään.
Kolmanneksi tunnetaan Jumalan kansa eli pyhä kristillinen kansa alttarin sakramentista, missä sitä oikein Kristuksen säännön mukaan jaetaan, uskotaan ja vastaan otetaan.
Neljänneksi Jumalan kansa eli pyhät kristityt tunnetaan side- ja päästöavaimista, joita he julkisesti käyttävät Kristuksen asetuksen mukaan Matt. 18:18, että jos joku kristitty tekee syntiä, on häntä nuhdeltava, jos hän ei muuta mieltänsä, on hänet sidottava ja hyljättävä, mutta jos hän muuttaa mielensä, on hänet päästettävä.
Viidenneksi tunnetaan seurakunta vielä siitäkin, että se vihkii ja kutsuu palvelijoitansa eli että sillä on virkoja, joita heidän tulee hoitaa. Sillä on tarpeellista, että on olemassa piispoja, kirkkoherroja ja pappeja, jotka sekä julkisesti että yksityisesti jakavat ja käyttävät näitä neljää edellämainittua pyhää välikappaletta sen mukaan, kuin Kristus on säätänyt.
Kuudenneksi tunnetaan pyhä kristillinen kansa rukouksesta ja julkisesta Jumalan kiittämisestä ja ylistämisestä.
Seitsemänneksi ja viimeiseksi tunnetaan pyhä kristillinen kansa pyhän ristin kantamisesta, se on siitä, että heidän täytyy kärsiä kaikellaista onnettomuutta ja vainoa; kaikellaisia kiusauksia ja tuskia, kuten heidän päänsä Kristuskin on kärsinyt.
Kaikilla kristillisillä uskonsuuntauksilla on omat ” kirkon tunnusmerkkinsä ”. Ihmisarvostus edellyttää, että kaikkia niihin kuuluvia ihmisiä kohdellaan tasa-arvon merkeissä jokaisen uskonkäsitystä sallien. Samoin myös muitakin uskonsuuntausten edustajia. Valtio antaa länsimäissa kaikille suuntauksille vapaan toimintaympäristön lähimmäisen rakkauden merkeissä kun suuntaukset vaan kunnioittavat maan lakeja ja järjestystä.
On katteetonta nostaa luterilaisuutta jalustalle.
”On katteetonta nostaa luterilaisuutta jalustalle.” Tarkoitatko Lähetyshiippakuntaa ja sen taustavoimana toimivaa Luther-säätiötä yhteyksineen amerikkalaiseen puhdasoppiseen luterilaisuuteen? Silloin voisin olla kanssasi samaa mieltä.