Espoon seurakunnat ostivat 1970-luvun puolivälissä vanhan kansakoulun Karkkilan Vaskijärveltä. Paikasta tehtiin rippikoulukeskus. Koulu sijaitsi ihan tien vieressä eikä paikalla ollut edes uintimahdollisuutta. Kurjuutta lisäsi liian lähellä oleva naapuri, joka oli kesämökkitonttinsa ja koulun yhteiselle rajalle asettanut kolme isoa plakaattia, joissa luki sama sisältö kuin tämän bloginan otsikolla.
Itsenäisellä Vanhankirkon seurakunnalla oli aikoinaan Sipoon Hangelbyssa Merilä-niminen leirikeskus. Siellä lähin naapuri istui mökkinsä kuistilla keinutuolissa vahtimassa, ettei kukaan tärväisi hänen peltotilkkuaan, joka sijaitsi aivan leirikeskuksen parkkipaikan vieressä. Mitään kylttejä ei tarvittu, sillä eläkeläismies hoiti tunnollisesti vartiointitehtävänsä, iso lierihattu päässä ja haulikko kourassa.
Kummankin leirikeskusnaapurin viesti oli sama: Muilla ei ole mitään asiaa MINUN maalleni, tänne ei pidä yrittää edes jalallaan astua, tai muuten…
Viikko sitten sunnuntaina Helsingin piispa Irja ylitti rajan, hän astui yli sen kynnyksen, jota ei monien mielestä olisi saanut ylittää. Irja-piispa oli kutsuttuna Uspenskin katedraaliin seuraamaan pappisvihkimystä. Hän viipyi hetken ajan alttarihuoneessa, jossa ei-ortodoksin eikä varsinkaan ei-miehen sopinut olla. Vanhoillinen arkkipiispa hermostui perinpohjaisesti ja valitti, että nyt on kaikki pielessä, paasto pilalla ja yhteistyön edellytykset tuhottu. Tämä ei jää tähän. Tästä seuraa tekoja.
Luterilaisen kirkon alttari ei ole mikään ”kaikkein pyhin”, vaikka ajatellaankin, että se on Jumalan läsnäolon paikka kirkkosalissa. Alttarikaiteen sisäpuolella oleva tila ei ole yhtään sen pyhempää tilaa kuin muukaan kirkon osa. Kaide on paikallaan käytännöllisistä syistä: Se antaa mahdollisuuden polvistua Jumalan edessä. Jos alttarikaide puuttuisi, niin silloin meidän luterilaisten tulisi seisoa ottaessamme ehtoollista vastaan.
Ortodoksinen ja luterilainen näkemys pyhyydestä ja pyhittymisestä on erilainen. Siinä missä ortodoksit kilvoituksessaan pyhittyvät pyhittymistään, luterilaiset junnaavat paikallaan: Olemme samalla kertaa sekä syntisiä että vanhurskaita. Luterilaisittain ajattelemme, että Jumalalla on vain yhden päivän ikäisiä lapsia, sillä joka aamu on armo uus’.
Luterilainen kirkko on ottanut seurakuntalaiset mukaan messujen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Ortodoksisessa liturgiassa seurakunta pysyy statistin osassa, vaikka ortodoksikirkossa ei tarvitse / voi istua penkeissä, vaan siellä sopii liikkua vaikka kaiken aikaa.
Aivan nuorena pappina jouduin 1980-luvun alussa tilanteeseen, että luterilainen vainaja oli siunattava Lapinlahden vanhassa ortodoksisiunauskappelissa ja saatettava haudan lepoon ko. hautuumaahan. Kellaritiloissa katsoin kateellisena, kun silloinen kirkkoherra Korelin puki haudalla tapahtuvaa rukoushetkeä varten hienomman liturgisen vaatteen kuin on riikinkukolla. Minä tunsin itseni rumaksi ankanpoikaseksi, kun minulla oli vain tavallinen valkoinen alba ja musta, ohut stola. Silmäni rävähtivät hämmennyksestä ammolleen, kun lähtiessäni kapuamaan kapeita kierreportaita ylöspäin päädyin alttarihuoneeseen! Voi ei, totesin itsekseni, miten ihmeessä tässä näin kävi? En kai minä joudu vielä kulkemaan tuosta kultaisesta portistakin läpi? Kyllä jouduin, sillä ei ollut muita ovia. Hämmästyksen aihe oli vielä sekin, että meille ”laiskoille” luterilaisille oli laitettu tuolit arkun ympärille.
Sen koommin en ole kulkenut ikonostaasin läpi. Taisivat ortodoksit tajuta, että moka tuli. Nykyään minut lähetetään muitta mutkitta kappelin kuoroparvelle vaihtamaan vaatteita.
Tuhannen taalan kysymys: Kumpi mahtaa olla suurempaa viisautta, jumalanpalveluskaavan pitäminen vuosisadasta toiseen ennallaan vai muuttaa messua sen mukaan, millaisessa maailmassa kulloinkin elämme? Sanotaan, että jokainen sukupolvi tarvitsee oman raamatunkäännöksensä, sillä myös kieli muuttuu. Arvostukset ja asenteet muuttuvat. Ja me muutumme sitä mukaa kun vanhenemme.
Laki taitaa kieltää toisen tontille rakentamisen. Sen sijaan toisen tontille astuminen aina silloin tällöin voi olla suorastaan siunattu asia. Pelko ja epävarmuushan saavat meidät rakentamaan korkeat aidat sen ympärille, mitä me pidämme omanamme tai muuten tärkeänä, pyhänäkin. Näin pyrimme torjumaan kaiken sen, mikä on vierasta ja erilaista. Toisen maaperällä vierailu pistää meidät miettimään, ajattelemaan itseämme, elämäämme ja vaikuttimiamme kokonaan toisella tavalla. Jatkuvasta linnoittautumistarpeesta syntyvät vähitellen viholliskuvat, jotka jakavat maailman meihin ja noihin toisiin. Ja sielunvihollinen riemuitsee, kun kristityt keskenään känäävät eivätkä hoida niitä hommia, jotka Jeesu on lähetyskäskyssään meidät velvoittanut tekemään.
Pysähdy. Ajattele. Ja astu yli rajan!
Mielenkiintoista, että arwoisa Ruttopuiston rowasti on blogissaan päätynyt yhdistämään kasvatuksen ja Ambrogaten toisiinsa samoin kuin eräs toinen blogisti, jota vaatimattomuuteni estää minua mainitsemasta…
Mitä muuten oli espoolaisilla mielessä, kun tuollainen ankio leirikeskukseksi hankittiin? Aivojen tilalla silkkaa selstoffia? Vai toive kasvattaa kirkostaeroamisprosenttia?
Elias: Ajatus lähti kypsymään tuosta rajatilakokemuksesta: Äl’ yli päästä perhanaa!
Äkkiä huomasinkin olevani Vaskijärvellä.
Päädyimme samanlaiseen eksegeesiin, vaikkakin eri teitä: Sä olet eksegeetti oikeasti, mä olen käytännöllisen teologian miehiä, jonka sivuaineena oli dog-matiikka, oppi koirista.
Mitä taas tulee Vaskoteekin tai Vaskitsan ostoon, niin täytyy muistaa, että Espoossa oli 70-luvulla ihan hillitön määrä ripareita kesäisin. Omat leirikeskukset eivät riittäneet alkuunkaan. Leirejä pidettiin eri puolilla Suomea. Taidetaan kyllä pitää vielä nykyäänkin.
Niin, mä pidin V-järven ostoa työtapaturmana. Ei se vissiinkään paljon maksanut, tuollainen 1900-luvun alussa rakennettu koulu, jossa koulutoiminta oli lopetettu v. 1973. Eli sen kunnostamiseen tarvittiin kyllä muutama lantti lisää…
Mulla taas käyttäri sivuaineena…
Mutta tuosta 1970-luvun tilanteesta: noin varmaan oli kuin kuvasit, eli ajateltiin, että pakko on se runsas riparitarve jollain tyydyttää. Kirkon tulevaisuus oli tuolloin kasvusuuntainen eikä hyviinkään paikkoihin osattu tuolloin rakentaa toimivia leirikeskuksia (vrt. Tampereen srk:ien Torppa)….
Eikä ainakaan mulla paljoa eksegeesiä ollut, en tainnut missään vaiheessa bloggaustani puhua Raamatusta.
Elviksen pääaine oli hounddogmatiikka.
Etiikkaa se on ekseg-etiikkakin.
Elias:
”Se oli silloin (70-luvulla),
mutta nyt (2015)
kirkkotie on hiljainen,
niin hiljainen!”
Eipä Vaskijärvi tosiaan mikään huono paikka ollut. Olen pitänyt siellä monia ripareita, eläkeläisten leirejä ja retkipäiviä. Hyvät luokkatilat, palvelualtis keittiö, avara pallokenttä.
Uima-allas oli vilkkaassa käytössä, järvelle ( Vaskijärvi ) on kilometrin matka.
Espoon seurakuntayhtymä käytti paikkaa vuokratilana vielä sen jälkeenkin, kun se oli myyty eräälle siivousfirmalle.
Nuorin poikani syntyi ( kesäkuu 1981 ) sillä aikaa kun olin Vaskijärvellä rippikoululeiriä pitämässä. Viimeisenä yönä porukka karkasi johonkin metsään ja kun huhuilin kadonneita lampaitani pilkkopimeässä takaisin, kaukaa kuului huuto: ” Me juhlitaan sun poikaas.”
Oli vaikea olla vihainen.
Antti, ihan kuin me olisimme olleet aivan eri paikoissa kuvausten suhteen. Me emme koskaan käyneet järvellä, ulkouima-altaassa taas ei saanut uida, kun siinä oli jotakin häikkää.
Eikä siellä mitään muuta pallokenttää ollut kuin se parkkipaikka, jonka vieressä oli sen vihollisen tukikohta…
Päiväretkikohteena Vaskijärvi oli varmasti ihan OK, mutta rippikoulutiloiksi se oli mielestäni aivan soveltumaton.
Oma muistoni Vaskijärveltä on toukokuulta 1985. Olin muistaakseni tuntiopettajana nuorisotyönohjaajia kouluttamassa. Kesken leirijakson uli uutinen työtoverimme ja ystävämme Juha Kelan kuolemasta auto-onnettomuudessa. Maisema on jäänyt mieleeni varmaan tästäkin syystä. Uima-altaasta minulla oli pitkään kuvakin jossain diojen laatikossa.
Hannu Kiuru :”Luterilaisen kirkon alttari ei ole mikään ”kaikkein pyhin”, vaikka ajatellaankin, että se on Jumalan läsnäolon paikka kirkkosalissa. Alttarikaiteen sisäpuolella oleva tila ei ole yhtään sen pyhempää tilaa kuin muukaan kirkon osa. Kaide on paikallaan käytännöllisistä syistä: Se antaa mahdollisuuden polvistua Jumalan edessä. Jos alttarikaide puuttuisi, niin silloin meidän luterilaisten tulisi seisoa ottaessamme ehtoollista vastaan.”
Ei ortodoksit mene kirkkoon pyhittymään vaan kunnioittamaan Jumalaa, jonka ”esikartanoa” ortodoksikirkko kuvaa. En oikein osaa kuvitella, että tekisin ristinmerkin, kun astun luterilaisen kirkon ovesta sisään ja ristinmerkin jälkeen kumarran kunnioitukseksi ristille. Luterilaisen kirkon keskeltä on turha etsiä juhlaikoniakaan, jonka eteen voi pysähtyä tekemään ristinmerkin uudelleen ja suudella ikonia ja sytyttää tuohus ennenkuin menee seisomaan paikalleen.
Ehtoolliselle kuljetaan jonossa käsivarret ristissä rinnalla oikea käsi päällimmäisenä ja pappi jakaa lusikalla ehtoollisen, joka nautitaan seisoen. Ehtoollisen jakamisen jälkeen suudellaan ehtoollismaljaa ja siirrytään syrjään. Kädet voi laskea alas ja tehdä ristinmerkin Jumalansynnyttäjän ikonin edessa.
On kiitollinen olo, kun on saanut kokea tuon kaiken.
Tuula, kyllä se työnjako taitaa todella mennä niin, että katolisilla on joulu, ortodokseilla pääsiäinen ja luterilaisilla pitkäperjantai noin niin kuin korostetusti esillä. Ristillä tapahtunut sovitus ja lunastus on meillä kaiken A ja Ö. Eli työ, jonka Jumala on tehnyt ja johon kukaan ei voi mitään lisätä.
Luther opettaa Isossa katekismuksessa seurakuntalaisia tekemään ristinmerkin aamuin ja illoin. Valistuksen aika, peijakas, muutti kohdan niin, että laita kätesi ristiin. Kauheaa vääristelyä!
Pyhittyminen kuuluu kilvoitteluun. Ei kai sitä pelkästään askeeteille ole jätetty? Miten sinä, Tuula, tuon pyhittymisasian näet?
Muuten: Jokainen ihminen on Jumalan kuva eli ikoni…
Se, että ortodoksit eivät pidä luterilaista ehtoollista oikeana, eivät anna luterilaisten osallistua heidän ehtoolliseensa, eivätkä ortodoksien osallistua luterilaiseen ehtoolliseen, on yksi syvimpiä esteitä todellisen yhteyden tiellä.
Hannu Kiuru :”Miten sinä, Tuula, tuon pyhittymisasian näet?”
En ole tavoitellut enkä ajatellut pyhittymistä.
Ortodoksiuskon ja luterilaisuuden suurin ero on mielestäni se, että ortodoksiuskon tärkein asia on sisäinen kokemus Jumalan todellisuudesta, kun se luterilaisessa kirkossa on oppi. Luther teki uskonnosta älyllisen opin, jossa pappi voi olla kuka vaan ja luterilaisuudessa on totuttava politikointiin, jossa papeillakin on mahdollisuus sitoutua maallista valtaa käyttäviin puolueisiin toisin kuin ortodoksikirkossa.
Mielestäni on oikea vertaus, että ortodoksikirkon tärkein juhla on pääsiäinen ja luterilaisen kirkon pitkäperjantai. Luterilaisten kirkkojen ristille on kuvattu häväisty ja ristinkuoleman kärsinyt Jeesus, mutta ortodoksiristi on tyhjä, sillä ”Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi”.
Ehtoollisyhteyttä ei ole myöskään luterilaisten ja vapaiden suuntien välillä.
Ehtoollisen merkitys on kuulema erilainen, onko se muistoateria vai jotain muuta?
Ts. ketkään eri kirkkokuntiin kuuluvat kristityt eivät saa (virallisen käsityksen mukaan) nauttia yhdessä ehtoollista.
Salme Kaikusalo :”Ts. ketkään eri kirkkokuntiin kuuluvat kristityt eivät saa (virallisen käsityksen mukaan) nauttia yhdessä ehtoollista.”
Siksi olenkin pikkuisen ”otettu” siitä, että olen saanut ihan virallisen käsityksenkin mukaisesti nauttia ehtoollisen luterilaisessa, ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa. 🙂
Niin, Salme, ehtoollisyhteyden puuttuminen kirkkokuntien välillä on varmasti kristikunnan syvin haava. Kun Jeesus asetti ehtoollisen, hän toki tarkoitti, että kaikki hänen seuraajansa tulevinakin aikoina ottaisivat osaa tähän yhteysateriaan. Hän ei tarkoittanut, että kaikki kuppikunnat tekisivät sen vain omalla porukalla.
Näin toimien me annamme maailmalle viestin: Minun Jeesukseni, ei sinun…!
Mutta onko Kristus jaettu?
Tuula kirjoitti: ”Siksi olenkin pikkuisen “otettu” siitä, että olen saanut ihan virallisen käsityksenkin mukaisesti nauttia ehtoollisen luterilaisessa, ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.”
Minäkö tyhmä? Nyt en oikein ymmärrä. Avaisitko vähän tätä asiaa…
Hannu Kiuru :”Avaisitko vähän tätä asiaa…”
Eipä siinä paljon avaamista taida olla. Olen kastettu, käynyt ripillä ja avioitunut evl.kirkossa. Ensimmäisen kerran kävin ortodoksikirkon palveluksessa 18-vuotiaana. Kokemus oli aika vaikuttava. Aloin itkeä, kun tuntui siltä, että olen tullut kotiin. Saimme tietää isoäitimme lapsuudenkodista ja ortodoksitaustasta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli ollut Karjalassa ortodoksikirkon jäsen ja hänen punakaartiin kuulunut ortodoksi-isänsä oli kuollut nälkään Suomenlinnan vankileirin seurauksena v.1918.
Kun sain tietää asian, otin yhteyttä ortodoksikirkkoon, koska halusin palata ”juurilleni”, kun en sitä muuten voinut tehdä. Jäsenyyteni hyväksyttiin, ja jumalanpalveluksessa sain Pyhän Hengen sinetiksi sanotun mirhavoitelun ja tulin oikeutetuksi nauttimaan ehtoollista ortodoksikirkossa.
Katolisen kirkon ehtoollisen sain Tallinnan Piritan luostarin aamupalveluksessa, johon luostarin igumenia oli minut pyytänyt, koska olin ortodoksikirkon jäsen. Hän sanoi, että luostari on ekumeeninen ja ehtoolliselle voivat osallistua myös ortodoksit, mutta eivät luterilaiset. Ehtoollisen nauttiminen tuntui erityisen juhlalliselta, koska sen jakoi katolisen kirkon kardinaalina toiminut ja eläkkeelle jäänyt monsignore Vello Salo, joka nuorena oli osallistunut virolaisten vapaaehtoisten joukossa Suomen puolella mm. Viipurinlahden taisteluihin. Sen pituinen se.
Tuula: No, nyt tuli asia harvinaisen selväksi.
Tosin tahtoisin tehdä jatkokysymyksen: Ensi pyhänä luterilaisen kirkkoallakan mukaan on ns. leipäsunnuntai. Tekstissä Jeesus sanoo olevansa Elämän leipä. Joka ei syö tätä leipää, ei pääse osalliseksi iankaikkisesta elämästä.
Teen sinulle kokemusperäisen kysymyksen: Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä havaitsit koettuasi kolmen eri kirkkokunnan ehtoollisen vieton ja miten koit ne?
Hannu Kiuru :”Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä havaitsit koettuasi kolmen eri kirkkokunnan ehtoollisen vieton ja miten koit ne?”
Hyväksyin erilaisinakin kyselemättä ne kaikki. Ehtoollisen siunattu viini ja leipä symboloivat Kristuksen henkeä ja elämää, ja aina kun me niitä nautimme, me teemme sen hänen muistokseen.
Tuon muistoateriaidean koen niin, että saan muistella Kristusta juuri sellaisena kuin hänet tuossa hetkessä ”muistan”. Luterilaisessa kirkossa painotetaan sitä, että Jeesus on ehtoollisella läsnä leivässä ja viinissä (reaalipreesens). Kuolleita ihmisiä pruukataan muistella, mutta kun Jeesus elää ja hallitsee… 🙂
Hannu Kiuru :”mutta kun Jeesus elää ja hallitsee… :-)”
Kun Jeesus eläessään asetti ehtoollisen, hän sanoi, että ”tehkää se hänen muistokseen”. Mielestäni ehtoollista voi hyvin viettää Jeesuksen muistoksi.
Tuo muisto-käännös ei taida olla ihan paras mahdollinen. Toisaalta Jeesus ei siinä katkeran kuolemansa edellä olisi ehtoollista asettaessaan voinut sanoa, että ”tehkää tämä minun kunniakseni”.
Muistaminen tarkoittaa tässä kaikkea sitä, mitä Jeesus on meidän kaikkien hyväksi tehnyt. Meidän tulee muistaa, emme saa unohtaa.
Koska Jeesus on itse läsnä ehtoollisella, en osaa ajatella eukaristiaa muistoateriana. Tai voinhan minä yrittää ensi sunnuntaina, jolloin Vanhan kirkon messun jälkeen vietän 60-vuotispäiviäni, esittää, että vietetään tätä juhlaa minun muistokseni. Kornia, eikö vain?
Kutsu on muuten avoin. Hyvin mielelläni tapaan elämäni varrella tutuksi tulleita ihmisiä, myös teitä virtuaalituttuja.
Ehtoollisyhteys ei ole kirkkojenvälisessä ekumeniassa vain jokin yksityiskohta, vaan se on ekumenian päämäärä. Elias Tannia täydentäen voisi sanoa, että se ehtoollisyhteyden puuttuminen ole vain (yksi) este, vaan se merkitsee koko erillään olemista. Ekumeenisia neuvotteluja käydään, jotta voitaisiin osallistua yhteiseen ehtoollispöytään. Silloin voidaan sanoa kaikkien esteiden poistuneen.
Meillä Suomen luterilaisilla on ehtoollisyhteys Porvoon sopimukseen osallistuneiden luterilaisten ja anglikaanisten kirkkojen kanssa. Niiden lisäksi olemme solmineet ehtoollis- ja saarnatuoliyhteyden metodistien kanssa 2010. Ehtroollisyhteys on myös Inkerin luterilaisen kirkon kanssa. Porvoon sopimuksen allekirjoittaneet kirkot ovat: Islannin, Liettuan, Norjan, Ruotsin, Suomen ja Viron luterilaiset kirkot sekä Englannin, Irlannin, Skotlannin ja Walesin anglikaaniset kirkot.
Yhteyden puuttuminen johtuu eri kirkkokuntien kohdalla eri syistä. Roomalaiskatolinen kirkko ei tunnusta luterilaista virkaa. Meidän ehtoollisemme on Rooman näkökulmasta vain maallikkojen puuhastelua leivän ja viinin kanssa. Luterilaiset taas eivät tunnusta reformoitujen käsitystä ehtoollisesta sikäli mikäli reformoidut eivät tunnusta Kristuksen todellista läsnäoloa leivässä ja viinissä. Ero tapahtui Marburgin uskontokeskustelussa vuonna 1529.
Ehtoollisyhteyden puuttuminen ei tarkoita sitä, että kirkot eivät tunnustaisi toistensa jäseniä kristityiksi. .
Hannu Kiuru :”Tai voinhan minä yrittää ensi sunnuntaina, jolloin Vanhan kirkon messun jälkeen vietän 60-vuotispäiviäni, esittää, että vietetään tätä juhlaa minun muistokseni. Kornia, eikö vain?”
Onnittelut tulevan merkkipäivän johdosta. Se mikä luterilaisessa kirkossa on mielestäni kornia, on se, että papisto ilmeisesti kokee jollakin tavalla olevansa ”Jeesus”. Eiväthän Jeesuksen työn jatkajina toimineet apostolitkaan ”kehottaneet viettämään juhlia” itsensä vaan Mestarinsa muistoksi. Ihmisen ”minä” on mielestäni hyvin pieni pisara siitä ”Minästä”, jota Jumalaksi sanotaan.
Juuri saamiemme tietojen mukaan (K24-uutiset, Johannes Iäs) emeritus-piispa Huovinen kirjoittaa Kanava-lehdessä samoista asioista kuin mekin tässä keskustelussa. Ote uutisesta:
Sooloilun sijaan tarvitaan nöyryyttä
Huovinen kysyy, onko kristillinen kirkko erilaisista näkemyksistä koostuva mielipideyhteisö vai onko se Jumalan antamalle tehtävälle uskollinen totuusyhteisö? Hänen mukaansa vaihtoehto on kärjistetty, mutta kuvaa nykytilannetta.
”Totuutta pidetään näkökulmakysymyksenä. Tässä ajattelutavassa on oikeutuksensa. Kenelläkään ei ole yksinvaltaa totuuteen. Jäljelle jää kuitenkin vaikea, mutta välttämätön kysymys: Onko kirkko vain erilaisten tulkintojen kattojärjestö?”
”Jos kirkko on vain tai ensi sijassa mielipideyhteisö, silloin yhteyden tavoittelusta tulee erilaisten näkemysten kartoitusta ja kohteliasta tasapainoilua. Tärkeämmäksi kuin yksimielisyys uskosta tulee tilan raivaaminen tulkintojen ja näkemysten moninaisuudelle. Totuudesta tulee uskonnollisten kokemusten kirjava tilkkutäkki.”
Huovisen mukaan totuuden tavoitteleminen ei saa tarkoittaa sitä, että ihmisten kysymykset sivuutettaisiin tai että keskustelun merkitystä väheksyttäisiin.
”Kristillisessä perinteessä kirkkoruumiin ykseys ei perustu siihen, että jäsenten mielipiteet summattaisiin yhteen, vaan siihen, että kaikki erilaiset jäsenet ovat yhteydessä ruumiin päähän eli Kristukseen. Tätä yhteyttä on totuusyhteisössä jatkuvasti vaalittava ja syvennettävä. Vain siten myös erilaisuus saa sille kuuluvan paikan.”
Eero Huovisen mukaan omat tulkinnat on suhteuttava siihen, mitä yhdessä voidaan sanoa.
”Sooloilun sijasta tarvitaan nöyrtymistä yhteiseen ajatteluun”, Huovinen kirjoittaa Kanavassa.