Kuinka kauan meitä koetellaan sumealla sanahelinällä (etten sanoisi diibadaaballa) rekisteröidyssä parisuhteessa olevien oikeudesta olla kirkon työssä! Kuopion piispa on Perustan opintopäivillä toisaalta todennut, että Suomen lain mukaan rekisteröidyssä parisuhteessa olevilla ei ole estettä olla kirkon palvelussuhteessa. Samalla hän on taas kerran muistuttanut, että piispainkokous ei ole ottanut asiaan yhteistä teologista kantaa (puolesta eikä vastaan), vaan ainoastaan todennut kannanotossaan ns. ”selonteossa” vuonna 2010 nykyisen juridisen tilanteen. Piispa katsoo Suomen lähetysseuran ”ylitulkinneen kirkolliskokouksen päätöksiä” perustellessaan samaa sukupuolta olevan parin rekrytoimista lähetystyöhön. Piispa viittaa kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöön ja piispojen selontekoon, mutta jättää mainitsematta kirkkohallituksen asettaman työryhmän syrjintäkieltoa koskeneen selvityksen vuodelta 2012, jota hän oli mukana laatimassa.
Tilannehan on tämä: luterilaisen kirkon seurakunnissa on työssä henkilöitä, jotka ovat rekisteröineen parisuhteensa. Yhteenkään tällaiseen tapaukseen ei ole puututtu piispan tai tuomiokapitulin toimin (eikä tietenkään olisi voitukaan puuttua!) Parisuhteen rekisteröinti on Suomen lakiin perustuva oikeudellinen järjestely, joka viranomaisen on pakko asianomaisten hakemuksesta tehdä, jos edellytykset rekisteröinnille täyttyvät. Rekisteröity parisuhde ei edes edellytä tiettyä sukupuolista suuntautumista sen osapuolilta. Se, että kirkon toimivaltainen elin (vaikkapa piispainkokous) ei ole ottanut kantaa rekisteröidyssä parisuhteissa olemisen hyväksyttävyyteen, ei oikeuta sanomaan, ettei kirkko niitä hyväksy. Ei siinä ole mitään jännitettä. Toki voi olla erilaisia perusteltuja tai perustelemattomia mielipiteitä siitä, miten asioita haluttaisiin muuttaa, mutta ei se tee asioista kiistanalaista. On siten väärin väittää, että Suomen Lähetysseura olisi ”ylitulkinnut kirkon kantaa” asiassa.
Piispojen tärkeimpänä tehtävänä on ottaa kirkon uskoa ja oppia koskevia tai niihin pohjautuvia periaatteellisia kantoja. Jos jokin asia on teologisesti tärkeä, ottakaa hyvät piispainkokouksen naiset ja miehet kanta! Jos (ja niin kauan kun) kantaa ei ole otettu, ei ole kielteistäkään kantaa. Ja silloin voi perustellusti sanoa, että kanta on myönteinen. Ja niin on hyvä.
Riston kirjoitus on selventävä ja hyvä. Quo usque tanden abuere, Catilina, patientia nostra. Catilina=piispat tässä yhteydessä.
Öh. Lyöntivirheitä. Po: Quo usque tandem abutere patientia nostra Catilina. (Ciceron puheesta Catilinaa vastaan Rooman senaatissa).
Vanhurskaus kansan korottaa jne……
Laittaisin piispan vokatiiviin: ’episcope’. Muistaakseni käänsimme lauseen Norssissa tähän tapaan: ’Hamaan mihinkä määrään asti, oi Catilina, käytät väärin meidän kärsivällisyyttämme?’.
Martti, olet aivan oikeassa. Korjasin otsikon. Cura ut valeas, o fratre!
Risto Voipio, vielä hyvin pitkään, kuten varmaan arveletkin vastauksen kuuluvan retoriseen kysymykseesi. Joitakin piispoja ja kirkkohallitusta myöten viestinnän tarkoituksena on sumentaa, johtaa harhaan ja pyrkiä luomaan epäselvyyden ja epätietoisuuden ilmapiiriä. Se on oikeastaan aika vakava asia. Kirkolla ja sen edustajilla on valtaa ja tämä on yksi tapa käyttää sitä, etiikan ja totuuden ammattilaisen mandaatilla.
Muiden tehtäväksi jää – vuodesta toiseen – pyrkiä selittämään asiain todellista tilaa. Haastattelun Jolkkonen näkee siinä selittämisessä asiantuntemattomuutta ja syrjinnän vastustamisessa suvaitsemattomuutta, muutaman esimerkin mainitakseni. Kiitos kuitenkin tästä kirjoituksesta!
Mutta asialla on laajempikin ulottuvuus. Olen miettinyt, että miksi kirkko, jonka piispat ja korkeassa asemassa olevat viranhaltija vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkavat tällaista toimintaa, ansaitsisi tukea tai kunnioitusta.
Eivät ansaitsekaan. Ja huonoon aikaan toimivat noin. Todella tyhmyyttä. Kaatuu vielä Katajanokkakin kumoon.
Tämä on nyt vähän uskallettu kommentti. Mutta olimme 1980-luvulla seurakunnan asioissa tapaamassa Katajanokan keskushallinnon herroja. Meidät ohjattiin kahville kirkon keskushallinnon työntekijöiden ruokalaan, missä kymmenet työntekijät istuivat porisemassa ruoka- ja kahvitarjotinten äärellä. Seurassamme ollut vanha lääninrovasti huokasi: ”Tällaistako tyhjäntoimittajien laumaa me kirkollisveroillamme elätämme?” Eipä vieläkään tuo huokaus ihan harhaan osuva olisi, jos nyt lääninrovastimme kanssa ruokasaliin astuisimme. Anteeksi vaan. Eihän se työntekijöitten vika ole, vaan työnantajan.
En olisi edellistä ennen uskaltanut sanoa. Mutta nyt jään eläkkeeelle.
Kauppisen lääninrovasti ei siis olisi antanut työntekijöiden pitää lounas- ja kahvitaukoja? Mahtoi olla kovastikin nokkela epeli. Onhan siinä nyt tyhjäntoimittaminen huipussaan, kun ruokatunnilla lkäydään ruokalassa oikein syömässä.
”Olen miettinyt, että miksi kirkko, jonka piispat ja korkeassa asemassa olevat viranhaltija vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jatkavat tällaista toimintaa, ansaitsisi tukea tai kunnioitusta.” Niinpä. Miksi? Sanokaapa se. Kansa ansaitsee ne johtaja joita sillä on?
Seurakuntapapin työaika on erilainen kuin virastoihmisillä. Byrokraatilla on ruokatunti. Seurakuntapappi syö, milloin ehtii, yleensä kotona ennen iltamenoja..
Pahemman kerran näyttää siltä, että kukaan kirkossamme ei ole ottanut kantaa koskaan yhtään mihinkään. Ainoa, joka on uskaltanut ottaa johonkin kantaa on antiikin Rooman Marcus Tullius Cicero. No hyvä kun hänkin. Toinenkin antiikin henkilö löytyy, nimittäin Diogenes Sinopelainen (koira), joka 300-luvulla eKr otti kantaa, kun Aleksanteri Suuri astui hänen eteensä ja sanoi: ”Saat esittää yhden toivomuksen, niin täytän sen, oli se sitten mikä tahansa.” Diogenes vastasi tynnyristään, missä asui ilman mukavuuksia: ”Astu pois auringon edestä.” Toivomus oli varsin perusteltu.
“Astu pois auringon edestä.”
Tuossapa vasta viisas vastaus. Jeesus on vanhurskauden aurinko, valkeus teillämme. Olkoonpa ihmisten käsitykset/toivomukset mitkä tahansa, puolesta tai vastaan, niiden on siirryttävä pois valon tieltä.
Diogenes Koira etsi lyhdyn kanssa kirkkaassa päivänvalossa Ateenan kaduilla viisasta ihmistä. Ei löytänyt. Tämäkin hyvä. Ihmisviisaus on kovin rajallinen.
Piispat ja teologit eivät voi ottaa asiaan kantaa, sillä he voivat vain tutkia, miten aiemmat sukupolvet ovat asian ymmärtäneet. Lopputulos on selvä ja epäkorrekti tässä ajassa.
Maallikko voi pohdiskella sitä, mitä Jumala on mahtanut tarkoittaa ja mitä Hän tahtoo. Näin voi päätyä siihen, että tämän kehityksen oli tarkoituskin tapahtua. Mutta tälle ei kirkossa tai sen liikkeissä ole tilaa…
Normaalin logiikan mukaan kielteisen kannan puuttuminen ei ole myönteinen kanta eikä myönteisen kannan puuttuminen ole kielteinen kanta. Kun ei ole ilmaistua kantaa, se merkitsee vain sitä, että ei ole ilmaistua kantaa. Kantaaottamattomuus on selitettävissä kahdella perusteella, joko on niin kuin 1960-luvun pääministeri Paasio mielellään ilmaisi: ”Asiaa tutkitaan”, jolloin siis kannanotto on ehkä tulossa joskus tulevaisuudessa, tai asiaa pidetään semmoisena, ettei siihen pidäkään ottaa mitään kantaa.
Yrjö Sahama, kuten foorumilla on lukuisia kertoja todettu: Teologisesti asia voi toki olla auki. Juridisesti se ei kuitenkaan enää ole auki. Henkilöiden palkkaaminen, syrjintä jne., ovat juridisia kysymyksiä. Toki syrjintä, jota kirkko sanoo vastustavansa sen kaikissa muodoissa ja kaikessa toiminnassaan, on myös eettinen ja teologinen kysymys, siinähän on kyse suhtautumisesta lähimmäiseen.
Tuosta teologisesta auki olemisesta. Vastaavasti vaikkapa eronneen, uudelleen avioituneen toimimisen kirkon virassa voi kaiketi sanoa olevan kysymyksen, joka on teologisesti auki. Tällaisia henkilöitä aivan kuten parisuhteensa rekisteröineitä kuitenkin toimii kirkon viroissa, kuten blogisti jälkimmäisen osalta toteaa.
Katson asiaa käytännön kannalta. Piispainkokous on todennut nykytilaksi, ettei parisuhteen rekisteröineellä ole estettä olla kirkon työssä. Piispainkokous ei ole ottanut ”yhteistä teologista kantaa” puolesta eikä vastaan, mutta on kirjannut asiaan liittyviä näkemyksiä. Käytännössä rekisteröidyssä parisuhteessa olevia työskentelee kirkon työssä ja siis on olemassa selkeä noudatettu (oikeus)käytäntö tässä kysymyksessä. Kun nykylain mukaan estettä ei ole, lakia on noudatettava. Ei ole millään tavalla hyväksyttävää kirkon henkilöstön oikeusturvan kannalta, että heitetään ilmaan ja ylläpidetään näkemyksiä, että nyt työssä olevat voisivat tulevaisuudessa jonkin mahdollisesti joskus epämääräisessä tulevaisuudessa tapahtuvan teologisen pohdiskelun jälkeen säädettävällä lainsäädännöllä menettää oikeutensa työhönsä. Ja on myös – jollei muuten niin ainakin henkilöstöpoliittisesti – tyhmää ylläpitää tätä epätietoisuutta sellaisten keskuudessa, jotka eivät nyt ole kirkon työssä mutta olisivat mahdollisesti halukkaita edistämään kirkon työtä sen työntekijöinä. Ei tällaista asiaa voi vain roikuttaa ilmassa vuosikausia.
Lisäksi kirkon nyt puheena olevissa dokumenteissa on myös tuotu selkeästi esille, että perusoikeuksien rikkominen (eli virkakiellon säätäminen lakiin) on mahdollista vain tiukkojen reunaehtojen täyttyessä. Yksi näistä on opillinen selkeys ja yksimielisyys (vrt. papin sukupuoli kat. tai ort. kirkoissa). Vaikka nyt lähdettäisiin vain siitä, että kirkolliskokous v. 2003 ei ottanut kantaa asian puolesta, on selvää, että se kuitenkin otti kantaa, eikä kirkon päättävä elin silloin lähtenyt valmistelemaan virkakieltoa tai edes selvittämään sen edellytyksiä, sellainen aloite kun hylättiin. Vallitseva tilanne on siis se, että kirkon virassa voi toimia rek. parisuhteessa oleva ja tämä on dokumenteissa toistuvasti todettu ja oikeuskäytännöllä vahvistettu. Lainsäädännön näkökulmasta opillinen asia ei voi muuttua selkeäksi ja yksimieliseksi enää nyt tai myöhemmin jos se ei sitä nyt ole kirkon omankaan käsityksen mukaan.
Voidaan toki käydä teoreettista, spekulatiivista keskustelua sillä, että tulevaisuudessa kirkko voisi esittää virkakieltoa jollekin tietylle ryhmälle ja tämä johtaisi sitten jo kirkon työssä olevien irtisanomiseen. Onhan osa kirkon papeista sitäkin mieltä, että naispappeuspäätös tulisi peruuttaa teologisin perustein tai sitten voidaan ottaa teologinen kanta, että käytännön teoin osoitettu naispappeuden vastustaminen on (teologisin perustein) este toimia kirkon virassa. Kyllä näitä piisaa.
”Ei tällaista asiaa voi vain roikuttaa ilmassa vuosikausia.” Kun asiaa roikuttaa tarpeeksi kauan ilmassa, siitä tulee ’vallitseva käytäntö’. Kun aikaa kuluu lisää, siitä voi tulla vaikka ’perinteinen tapa’ Joskus se sitten muodostuu ’klassiseksi käsitykseksi’.
Janille: Kun eei ole päästy yksimielisyyteen siitä, miten suhtaudutaan, on tietysti toimittava voimassaolevien lakien mukaan, jolloin mikään siviilisäätyyn liittyvä ei ole juridinen edellytys virkaan pääsylle,toisin kuin esim. teologisen tutkinnon taso. Piispan vastuulle jää silloin soveltuvuuden arviointi. On muistettava, että kenelläkään ei ole oikeutta tulla vihityksi papiksi, vaan viime kädessä piispa ratkaisee, kuka kelpoisuusehdot täyttävistä on henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan papiksi sopiva.
Yrjö, kyllä, soveltuvuutta sopii arvioida ja niin varmasti tehdäänkin oli siviilisääty se tai tämä. Mutta tosiaan rek. parisuhde ei ole sen arvioinnin peruste suuntaan tai toiseen.
Tuo yksimielisyyteen pääsemättömyys on tosiaan tässä se erittäin oleellinen asia, joka nyt Jolkkoseltakin näyttää unohtuvan, vaikka asia niissä virallisissa dokumenteissa tuodaankin esille. Nimittäin juuri se opillinen ja teologinen yksimielisyys olisi ollut yksi keskeinen edellytys, jolla virkakieltoa olisi voitu perustella. Kirkon viesti, ja Jolkkosenkin, on, että asiassa ei nimenomaan ole yksimielisyyttä vaan on monenlaisia näkemyksiä. Siitä vääjämätön lopputulema on, että virkakiellon edellytyksiä ei enää ole olemassa ja asian auki oleminen on illuusio, jonka ylläpitäminen on lähinnä politikointia ja ikävä kyllä myös sumuttamista.
Teologisesti lienee aivan auki myös ahneuden ja ahmimisen synnin vuoksi liikalihavien vihkiminen aviliittoon, onhan tässä kyseessä ilmiselvä julkisynti ja sen ilmeinen jatkaminen liitossa kyseessä?
En tiedä, mutta näin maallikkona tulee mieleen että onko suomen kirkon piispoilla se käsitys että jos ehkä vielä muutaman vuoden tai vuosikymmenen voisi tätä lopullista kannanottoa naispappeuskysymykseen tai erilaisten ihmisten muodostamiin parisuhteisiin viivästää, niin ehkä nämä asiat painuisivat unholaan ?.
Voin vakuuttaa että ihan varmasti naisten pappeus ja kaikkien ihmisten parisuhteiden hyväksyntää koskevat kysymykset eivät painu unholaan seuraavinakaan vuosina.
Näihin tulisi arkkipiispan organisoida tarvittavat työryhmät ja niistä koostaa kaikkien piispojen yhteinen kannanotto sekä näistä yhteenvetää, maallikonkin ymmärrettävä, suomen ev-lut kirkon selkeä kannanotto näihin kysymyksiin.
Risto Voipio ja Jani Salminen ovat selkeästi valottaneet näitä nykyisiä ev-lut kirkon piispojen ristiriitaisia kannanottoja näihin kysymyksiin liittyen, sekä vaatineet selkeitä kannanottoja jotta näitä asioita ei roikutettaisi ilmassa vuosikausia tuon kirkon nykyisen sumean sanahelinän sijaan !