Taas kuluneella viikolla jutustelin henkilölle, jolla oli kielteinen käsitys kristinuskosta sen väkivaltaisen historian ja kolonialismin vuoksi. Eikö sitä paitsi koko länsimainen historia lähtenytkin parempaan suuntaan, kun valistusaate heitti uskonnon romukoppaan? Onko Raamattu oikeastaan sodan vai rauhan kirja? Tämän tyyppisiä keskusteluja tulee eteen varsinkin itseäni nuorempien kanssa.
Kirkon ympyröissä ja sisäpiireissä liikuskeleva ei aina muista sitä, kuinka Raamatun ja kristinuskon historian voikin nähdä täynnä väkivaltaa ja syrjintää. Ja onhan Raamattu ristiriitojen täyttämä kirja, se on myönnettävä, vaikka pyhään kirjaan olisikin omakohtaisen hengellisen elämän myötä muotoutunut hyvä ja lämmin suhde. Millä tavoin näissä keskusteluissa voisi raottaa ikkunan siihen todellisuuteen, että monelle ihmiselle uskonto ja sen pyhä kirja on tienviitta matkalla niin sisäiseen rauhaan kuin sopuisaan yhteiselämäänkin?
Pipliaseura julkaisi jokunen viikko sitten viime vuonna toimittamani julkaisun, jossa 14 erilaista kirjoittajaa tarkastelee rauhan teemaan oman elämänsä ja Raamatun näkökulmasta. Aineisto liittyy kirkon kasvatuksen rauha-vuosiaiheeseen. Kirjaa suunnitellessa oli mielenkiintoista ja haastavaa miettiä, millaiset kirjoittajat voisivat tarjota oivalluksia aiheesta niillekin, joille uskonto tai luottamus Jumalaan ei ole itsestäänselvyys.
Rauha-julkaisusta muodostui mosaiikki erilaisia näkökulmia yhden ilmiön äärellä. Muistelen lämmöllä viime kesän helteisiä päiviä, jolloin sain rauhassa lukea ja muokata lahjakkaiden kirjoittajien tekstejä ja miettiä niihin sopivia virikekysymyksiä sekä sopivia syventäviä raamatunkohtia, joista lähteä kerimään eteenpäin kysymystä Raamatusta ja rauhasta. Kuinka erilaiselta kysymys rauhasta näyttääkään, kun sitä tarkastelee tyhjenevän maaseudun maisemissa tai alkuperäiskansan tilanteen taikka perheväkivaltaa ehkäisevän työn parissa työtä tekevän ihmisen näkövinkkelistä? Raamatun lukeminen on aina tulkintaa, johon lukijan tausta, pohjatiedot ja asenne vaikuttavat. Näiden tulkintojen ja Petri Merenlahden kirjoittaman erinomaisen johdantoartikkelin myötä voi päätyä siihen, että Raamattu on sekä sodan että rauhankin kirja.
Olennainen on kysymys siitä, minkä vuoksi Raamatussa kuvataan ihmistä kaikessa raadollisuudessaan myös sortoon ja väkivaltaan taipuvaisena. Miksi pyhän kirjan sivuilla on niin paljon ihmisen pahuutta? Yksi syy on, että näin voidaan kuvata ihmislajin rajallisuutta. Ja toisaalta kärsimyksen kuvauksen ääressä voimme samastua ja surra kärsivien rinnalla.
Minna Mannert: ”Olennainen on kysymys siitä, minkä vuoksi Raamatussa kuvataan ihmistä kaikessa raadollisuudessaan myös sortoon ja väkivaltaan taipuvaisena. Miksi pyhän kirjan sivuilla on niin paljon ihmisen pahuutta? Yksi syy on, että näin voidaan kuvata ihmislajin rajallisuutta. Ja toisaalta kärsimyksen kuvauksen ääressä voimme samastua ja surra kärsivien rinnalla.”
Tämä on oleellista. Toiset lukevat Raamattua kirjaimellisesti ja fundamentalismin lasit silmillä voidakseen olla uskomatta – toiset tekevät samoin voidakseen uskoa.
Juutalaisuudessa ja profeettojen julistuksessa oleellista on ollut yksi oleellinen sana suhteessa Kirjoituksiin: ”muistakaa!” (se on ns. deuteronomistisen historiankirjoituksen ja teologian ydinsanoja (5 Moos – Jeremia).
Rabbit sanovatkin, että muistaminen johtaa lunastukseen, unohtaminen vie uuteen diasporaan (pkkosiirtolaisuuteen ja orjuuteen).
Raamattu on kirjoitettu siksi, että emme unohtaisi. Emme sitä, millaista tekoa itse olemme ja mitä olemme saaneet aikaan emmekä unohtaisi sitä, mitä hyvää Jumala on hyväksemme tehnyt.
Näillä ”muistakaa!”-laseilla katsellen Raamattu avautuu aivan uudella tavalla. Sellaisesta näkökulmasta, josta sen kirjoittajatkin sitä katselivat.