Päivi Räsäsen oikeudenkäynti on herättänyt kysymyksiä Raamatusta ja sen tulkinnasta. Äskettäin Niko Huttunen julkaisi Vartija-lehdessä kiinnostavan kirjoituksen 1600-luvun raamatullisuuskäsityksestä. Pitääkin paikkansa, että raamatullisuus on eräässä mielessä aika uusi keksintö.
Pyhiin kirjoituksiin suhtauduttiin antiikissa kiinnostavalla ja mielestäni hedelmällisellä tavalla. Tuo tapa kyseenalaistaa osittain käsityksiä, joiden mukaisesti Raamatun kriittinen tai tulkinnallinen (hermeneuttinen) taito liittyisi ensisijaisesti uudenajan maailmaan.
Ensimmäiseksi on hyvä todeta, että patristisessa kirjallisuudessa Raamattua ei pidetä ensisijaisesti kriittisenä historiallisena selontekona.
Patristisen kirjallisuuden kirkkain tähti Origenes ajatteli, että Raamatussa on kolme tasoa, historiallinen, moraalinen ja allegorinen. Hänen mukaansa historiallinen taso sisältää virheitä. Hengellinen taso on spirituaalinen, Raamatun sisältöä Hengen avulla käsittävä taso.
Lukemastani kirjallisuudesta kekseliäin Origenesvaikutteinen teos on Gregorios Nyssalaisen Mooseksen elämästä. Siinä Gregorios esittää, että ensinnäkään faarao ei ole määrännyt esikoisia tapettavaksi historiallisesti. Sen sijaan kyse on siitä, että Vanhan testamentin kirjoittaja on ajatellut stoalaisen tunteiden esiliikkeiden torjuntaa. Esikoiset ovat allegoria näille.
Stoalainen tunneteoria ajatteli, että henkilöllä on tunteen arvostelmaa eli varsinaista tunnetta edeltäviä fyysisiä aistimuksia (propatheia), jotka tekevät sielun hegemonikon-hallintajärjestelmälle ehdotuksia siitä, miten sielun kannattaisi tuntea.
Vastaavasti juhlan aikana ei oikeasti ole tapahtunut niin, että ovenkarmeja maalattiin verenpunaisiksi. Sen sijaan ovenkarmit merkitsevät allegorisesti platonisen sielun kolmijaon osia siten, että yläpalkki on logistikon eli järkevä osa ja sivukarmit haluja merkitsevä epithymeia ja tahtoa merkisevä thymoeides. Kun logistikon on yläkarmina, sielun järjestys on oikein, jos se on kynnyslautana, sielunjärjestys on väärä.
Lännessä Augustinus otti käyttöönsä käsitteen ”kirjaimellinen merkitys” (ad litteram). Teoksessaan Genesiksen selityksestä hän sanoi, että Raamatun kirjaimellinen merkitys ei ole se, mitä sen tekstissä lukee vaan se, mikä Pyhällä Hengellä on ollut mielessään, kun hän ”saneli” Raamatun kirjoitukset.
Niinpä esimerkiksi puhe kuudesta luomisen päivästä on selitys ”tyhmille”. Oikeastihan on kyse siitä, että Jumala on luonut maailman yhdessä ikuisuuden momentissa ja kuusi luomisen päivää esittävät tämän yhden luomishetken erilaisia ulottuvuuksia.
Raamatun kaanonista eli siitä, mitkä kuuluvat sen kirjakokoelmaan käytiin vuosisatoja keskusteluita. 1970-luvulla julkaistiin kirjasarja Keksintöjen historia. Kun professori Lauri Haikola näki sen, hän totesi ilahtuneesti: Luther keksi Raamatun.
Haikola oli sikäli oikeassa, että Raamatun käsite oli Lutherilla omalaatuinen ja lisäksi tuohon mennessä ei ollut aivan selvää, mitkä kaikki kirjat ovat Raamattua. Lutherille Raamattu oli se, mikä ”ajaa Kristusta” (Christus agere), yhtälailla Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa. Haikolan ihastunut lausahdus sopii myös Niko Huttusen kiinnostavan artikkelin selittäjäksi.
Vaikka kirjallisesti Raamattu oli ihmisten kirjoittama, sen ns. semanttinen sisältö oli kauttaaltaan pyhää. Tästä syystä Luther suhtautui Raamatun painettuihin versioihin kunnioitettavina kappaleina: meillä on aarre saviastioissa. Jopa sukuluettelo saattoi ”ajaa Kristusta”.
Vanhakirkollinen ”raamatullisuus” eli pitkään ja jopa vieläkin. Esimerkiksi Amerikan Suuren Herätyksen oppinut johtaja Jonathan Edwards kirjoittaa teoksessaan Religious Affections, että henkilö on pahasti erehtynyt (badly mistaken), jos hän kuvittelee löytävänsä Jumalan lukemalla Raamattua. Edwardsin mielestä löytäminen voi tapahtua vain siten, että Pyhä Henki aiheuttaa henkilössä hengellisen aistimiskyvyn, jonka varassa hän voi käsittää, mikä on Raamatun tekstin vaikutus.
Yhtenä ulottuvuutena tulkintahistoriassa on ollut 1700-luvun lopulta syntynyt niin sanottu fundamentalismi, joka uskoo siihen, että Raamatun teksti pitää paikkansa.
Filosofiassa semantiikka tarkoittaa merkityksiä ja syntaksi kielioppia ja sanastoa. Fundamentalismin mukaan Raamatun syntaksin selitys on Raamatun syntaksi. Lauseen ”älä palmikoi hiuksiasi” selitys ja merkitys on ”älä palmikoi hiuksiasi” eli tämä sama syntaktinen jono. Tämä näkemys eroaa radikaalisti esimerkiksi siitä, minkä Augustinus ajatteli Raamatun tekstin merkitykseksi.
Nykyisessä keskustelussa raamattuargumentit pysähtyvät usein syntaktiselle tasolle. Myös Päivi Räsäseen liittyvässä keskustelussa tulkinnalliset ongelmat kilpistyvät tähän.
Mielestäni Päivi Räsänen oikeudenkäynti on käänteinen jumalanpilkkaoikeudenkäynti ja uskon sen järjestämisen olevan haitaksi suomalaiselle oikeustajulle.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että Räsänen itse on asiantuntematon kristillisen raamatuntulkinnan perinteen näkökulmasta ja asiaa auttaisi, jos tälle näkemykselle avautuisi hengellinen ja semanttinen taso syntaktisen uuden ajan filosofisesti ja teologisesti aika köyhältä vaikuttavan ajattelutavan sijasta.
Petri, kiitos blogista, vaikka olen monista asioista eri mieltä. Kolme ajatusta. (1) Itse asiassa vielä varhainen luterilaisuus tunnisti, että Raamatun kirjoitukset jakautuvat kolmeen ryhmään: Niihin, jotka kaikki kirkkokunnat tunnustavat Raamattuun kuuluviksi, niihin, joiden kuulumisesta kaanoniin on eri käsityksiä sekä niihin, jotka eivät koskaan ole Raamatun kaanoniin kuuluneetkaan. Jos keskeinen ongelma tässä ”Räsäsgatessa” on Roomalaiskirjeen 1. luvun tulkinta, se kuuluu ensimmäiseen ryhmään. Käsittääkseni sekä allegorista että kirjaimellisen tulkintaa on ohjannut sääntö: selitys ”olkoon uskon kanssa yhteinen”. Ollaan hermeneutiikan säännöistä mitä mieltä tahansa, mielivaltaisuutta on varottava. Samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa oleminen ei kuitenkaan edellytä erityisen fundamentalistista raamattukäsitystä, kuten mm. aihepiiriä käsittelevistä roomalaiskatolisista puheenvuoroista käy ilmi.
(2) Luterilaisuus tunnistaa, että usko Kristukseen avaa Kirjoitukset eli usko edeltää loogisesti ymmärrystä. Samalla pidämme kyllä kiinni siitä, että myös Kirjoitukset synnyttävät uskoa. Kuten Luther toteaa Schmalkaldenin artikloissa. (3) Osassa pietististä perinnettä ajatellaan, että vain Pyhässä Hengessä julistettu (uskovaisen julistama) sana synnyttää pelastavan uskon sen kuulijassa. Esimerkiksi Raamattu voi tämän käsityksen mukaan olla uskon ja elämän ohjenuora tai herättää ja vahvistaa uskoa. Nämä kysymyksethän nousivat pinnalle vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa 1960-luvun alussa.
Hei Marko,
kiitos asiallisesta kommentistasi. Minua kiinnostaisi, mitkä ovat ne asiat, joista olet eri mieltä, jotta keskustelun teemat täsmentyisivät.
Mielenkiintoinen kirjoitus.
Me ihmiset olemme todellakin selittämisen/selittelemisen mestareita. Ei siis vain nykyään vaan ihan kaikkina aikoina. Mielikuvitus on lentänyt kirkkoisilläkin…
”Mielikuvitus on lentänyt kirkkoisilläkin.” Heille suotiin mielikuvituksen armolahja.
Hyvä kirjoitus!
Tänään on Vainojen uhrien muistopäivä.
Minä väitän, että holokaustia ei olisi koskaan syntynyt, jos ei olisi ollut evankeliumin panettelevia ja syytteleviä kirjoituksia ja Lutherin vihakirjoituksia yleisen ilmapiirin luojina, siksi toivon, että tapaus Räsänen laajenisi suuremmaksi ja päästäisiin myös tähän rasistiseen puoleen ja sen seurauksiin käsiksi. Päivi itsekin oli myöntänyt, että kirjoituksia voi käyttää myös rasistisissa tarkoituksissa.
Itse olen yrittänyt aiheesta kirjoitella jo yli kymmenen vuotta, mutta olen saanut päälleni vain vihat, poistot, nimittelyt ja karkotukset. Ketään ei aihe kiinnosta, se on vaikea kun kivi, joka kengässä hiertää, mutta ei saa pysähtyä ajattelemaan itsestään niin kauheita uskomisen muotoja.
Petri Järveläinen, kolme nopeaa huomiota näin harrastelijan kahvikupin äärestä ennen ”iltavuoroon” lähtöä. Suomessa on seurattu mielestäni liikaa Miikka Ruokasen tutkimusta Lutherin raamattukäsityksestä. On jätetty huomiotta esimerkiksi ruotsalaisten Luther-tutkijoiden Tom G A Hardtin ja Ingemar Öbergin siihen suuntaama (massiivinen) kritiikki lähdeaineistoineen. Suppeasti samat näkökohdat ja Lutherin raamattukäsityksen pääasiat löytyvät myös Leif Eriksonilta.
Toiseksi huomasin, eräitä Augustinus-tekstejä ja kirkkoisien antologioita lueskellessani, että esimerkiksi suomalaisesta raamattukeskustelusta tuttu vastakkainasettelu ”tieteellinen” – ”fundamentalistinen” -tulkinta ei sovi kirkkoisiin. Pohtiihan Augustinus mm. käsikirjoitusten eri lukutapoja. Mutta minusta on kyllä selvää, että hengellisen tulkinnan tulee sisältyä kirjaimelliseen. Eikä niin, että harrastetaan pyhien tekstien villiä uudelleentulkintaa aina tarpeen mukaan. Esimerkiksi A:n tulkintasääntö UT kätkeytyy VT:hen on yksi niistä, jotka omana aikanamme on tietoisesti haudattu.
Lopuksi. Olen samaa mieltä siitä, että kärsimme pinnallisesta raamatuntulkinnasta. Päivi Räsäsen tulkintoja voi varmasti pitää vähän yksiviivaisena ja yksipuolisena. Mutta eikö se ole juuri sitä, mihin kaikkia suomalaisia teologejakin on vuosikymmenet opastettu: kirjaimellista. Hän vain ottaa sen tosissaan reformoidun ja luterilaisen tradition välimaaston kulkijana ja Raamatun yhtenäisyyden sekä ilmoitusluonteen näkökulmasta. Valtavirta väittää, että kirjaimellinen Raamatun lukeminen osoittaa Raamatun toivottoman ristiriitaiseksi, vanhentuneeksi ja siksi soveltamiskelvottomaksi. (Muistelen, että miehensä Niilo Räsänen väitteli Packerin reformoidusta raamattukäsityksestä. Jos Päivi on yhtään ollut siinä prosessissa osallisena, hän saattaakin olla huomattavan asiantunteva maallikko). Muistelen myös lukeneeni Augustinukselta lausumia, joissa hän puhuu Raamatun luotettavuudesta hyvinkin vahvasti.
Origeneeseen ei ole paluuta ja hyvä niin. Mutta mitä olisikaan kirkkoisien inspiroima raamatuntulkinta, jossa tehdään kirjaimellisen merkityksen pohjalta hengellistä tulkintaa selittämättä kirjaimellista merkitystä vastakohdakseen?
Järveläinen
”Mielestäni Päivi Räsänen oikeudenkäynti on käänteinen jumalanpilkkaoikeudenkäynti ja uskon sen järjestämisen olevan haitaksi suomalaiselle oikeustajulle. ”
Minä olen tästä aivan erimieltä, se ei suinkaan ole haitaksi oikeustajulle vaan nimenomaan oikeustajun seuraus, vihdoinkin tajutaan jotakin.
Uskovaiset ovat aina olleet sitä mieltä, että he voivat käyttää moite- ja syytesanoja jopa höystettynä kirosanoilla, koska tämä on saavutettu etu, ja akateeminen tutkinto. Ja vahvistuksena on käytetty termiä ” jumalan sana” ja ”pyhähengen vuodatus. ” Ja mitä rumempia ne sanat ovat, sitä enemmän tuliset lieskat päänpäällä liitelevät, ja sen pyhenpää se sitten on.
On tietysti vaikea heitä, jotka saavat palkkansa kirkosta, saada tajuamaan omaa tilaansa maailmanhistoriassa, mutta koska he ovat samassa uskossa, ja lisäksi tunnustavat uskonsa ääneen, on syyllisyyskin tietysti yhteinen. Oli sitten saksalainen, suomalainen, ranskalainen, tai kuka tahansa evankeelisen sanan levittäjä.
Natsit olisivat jo oikeudenkäynneissä voineet tuoda esille sen, että näin meille on opetettu juutalaisista.
Kun Jumala vie ihmisen alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen tavalla tai toisella, niin kaiketi silloin voidaan puhua ”raamatullisuudesta” sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Ristin alle vietynä ei tule pohtineeksi teologisia viisauksia, vaan kysymys kiteytyy kahteen sanaan; uskoon ja luottamukseen. Ja katso, ihmeellistä kyllä, risti, tuo Jumalan salattu viisaus saa aikaan kiitoksen ja ylistyksen. Ilmankos Paavali ja Silas esittivät ”dueton vankilassa” muurien murtuessa.
Kyynel ja kiitos.
Kosti, aamen!
Matt. 11: 25-30
Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta
mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.”
Jeesus valitsi apostolinsa tavallisista oppimattomista kalastajista. Paavali oli oppinut mies, fariseus, mutta hänkin kirjoitti tästä asiasta kuinka Jumala on valinnut sen mikä maailman silmissä on hulluutta saattaaksensa viisaat häpeään. Kohdattuaan Kristuksen, kaikki menikin uusiksi, kaikki arvoasteikot. Hän piti entisen elämänsä täysin roskana voittaaksensa omakseen Kristuksen ja hänen tuntemisensa.
”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: ”Minä hävitän viisasten viisauden ,ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi”. 1. Kor. 1:18-19
”Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.” 1. Kor. 1:26-29
Kun mopo pyrkii keulimaan, kannattaa muistutella millainen oli Jumalan Poika Jeesus kun hän vaelsi täällä maailmassa ja millaisia olivat hänen seuraajansa. Mitä tapahtui Jeesukselle ja mitä tapahtui hänen seuraajilleen.
Kun Saatana ei pysty Jumalan Poikaa enää vahingoittamaan, hän pyrkii vahingoittamaan kristittyjä.
”Ja lohikäärme vihastui vaimoon ja lähti käymään sotaa muita hänen jälkeläisiänsä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus.” Ilm. 12:17
”Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden; mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” Matt. 10:22
Riitta. Kun joudumme kukin omalla tahollamme seulottaviksi tavalla tai toisella, niin elämän ja kuoleman rajalla pohdinta väkisinkin keskittyy siihen mikä on ollennaista, kun usko ja luottamus Jumalaan joutuu kovasti ahdistetuksi. Mutta kuten totesin, ihmeellistä se on, kun tuo Jumalan salattu viisaus saakin lopulta aikaan kiitoksen ja ylistyksen.
Laitan tähän kommenttina vähän modifioituna Niko Huttusen artikkeliinkin laittamani kommenttien ydinosia:
Huttusen artikkelissa on vakava puute, ettei se mainitse lainkaan Philip Melanchthonia. Skolastista käsitteistöä suopeammin soveltaneen Lutherin sijaan Melanchthon laati ensimmäisen luterilaisen dogmatiikan yleisesityksen, Risto Saarisen suomentamat Ydinkohdat (Loci Communes). Niissä hänen tavoitteenaan oli johtaa oppi suoraan Raamatusta retorisen analyysin avulla ns. ydinkohtien varaan jäsenneltynä. Melanchthon laajensi teostaan useaan otteeseen. Saarisen varhaisversion suomennos päättyy seuraavaan Melanchthonin tiivistelmään:
”Nyt olet oppinut teologian tärkeimmät ydinkohdat. Niiden tarkempi sisältö sinun tulee etsiä Raamatusta; meille riittää, mitä tähän on luettavaksesi kirjoitettu. Luulen tehneeni oikein siinä, että olen käsitellyt näitä tärkeitä asioita lyhyemmin kuin oikeastaan pitäisi, jotta en vääränlaisen pikkutarkkuuden vuoksi houkuttelisi pois Raamatun luota omien pohdintojeni pariin. Olen nimittäin sitä mieltä, että ihmisten pyhistä asioista kirjoittamia selitysteoksia on kartettava kuin ruttoa, koska hengen oppia ei voi puhtaana nauttia muualta kuin itse Raamatusta. Eihän kukaan ole ilmaissut Jumalan Henkeä paremmin kuin Henki itse. ’Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa.’ (1. Kor. 4:20).” (s. 218-219).
Melanchthonin teos asetti suuntaviivat sekä luterilaisten dogmatiikkojen kehittymiselle että sille, miten dogmatiikan asema tieteenä luterilaisissa yliopistoissa ymmärrettiin. Siinä missä katolinen dogmatiikka oli opin teoreettista selvittelyä, luterilainen dogmatiikka ymmärrettiin käytännölliseksi tieteeksi, jonka tehtävänä oli toimia sananjulistuksen apuneuvona, koska usko tulee kuulemisesta. Sen tuli näin Melanchtonin esikuvaa seuraten esittää Raamatun keskeinen sanoma jäsennellysti.
Keskusteluun Raamatun käytöstä olisi hyvä ottaa mukaan se Melanchthoninkin sitaatissakin mielestäni jollain tavalla läsnä oleva ajatus, että Raamatulla on käsitteellisen tulkinnan lisäksi toisenlainen vaikutus. Tämä vaikutus on hengellistä, metafyysistä tms. eikä se palaudu vain sanalliseen analyysiin. Lutherilla tämä ajatus on läsnä mielestäni paljon vahvemmin. Sana armonvälineenä samanaikaisesti sekä välittää että kätkee. Kun puhutaan esimerkiksi kastettavan sylivauvan uskosta, sanan vaikutus ei ole lainkaan käsitteellistä.
Siksi pelkkä tulkintaan keskittyminen hämärtää sitä, miten sanan armonväliluonne ja ’hengellinen’ vaikutus on luterilaisuudessa ymmärretty.
Lutherilla varsinkaan ei raamatullisuus eikä historiallinen merkitys ole vain tekstin syntaktista tasoa, vaan juurikin semantiikkaa, jonka Pyhä Henki avaa ja usko tosi ymmärryksenä tavoittaa.