Radiojumalanpalvelus varuskuntakirkosta

Kristittyjen yhteys toteutui tänään radioidussa ekumeenisessa jumalanpalveluksessa. Riihimäen 100-vuotiaassa varuskuntakirkossa lauloi Lumen valo – taivaallisesti mm. Rahmaninovin Bogorodize Djevo – Helluntaiseurakunnan Gospel-kuoro ja ortodoksiseurakunnan lauluryhmä. Liturgina oli sotilaspastori Markus Korpela, teksinlukijoina eri seurakuntien kristittyjä. Katolinen piispa Teemu Sippo luki Vastuuviikon evankeliumin Vuorisaarnasta.

Minua kosketti syyrialaisen ortodoksin Tarek Al-Khouryn puheenvuoro, jossa hän kertoi arabiaksi kirkkonsa pitkästä historiasta ja sodan aiheuttamasta ahdistuksesta. Hän pyysi rukousta rauhan puolesta Syyriaan 

_ _ _ 

Tässä saarnani. ”Nuori äiti seisoo lapsi sylissään ja katsoo luottavaisesti eteensä. Vieressä on itse rakennettu, vielä keskentekoinen savimaja. Ruohokatto on jo päällä ja peltoa kuokittuna majan ympärillä.

Tämä kohtaaminen on jäänyt koskettavana mieleeni. Kuinka rohkeita pienen lapsen vanhemmat ovat!  He ovat syntyneet pakolaisleirillä ja nyt palanneet isiensä maille, tyhjin käsin, mukanaan ilo vapaudesta ja halu selvitä hengissä. Majassa heitä odottavat moskiittoverkko, vesikanisteri, keittoastia sekä pieni öljytuikku. Ne ovat suomalaisten kristittyjen antamaa avustusta nuorelle ugandalaisperheelle.

Aikaisempi leirielämä oli pakon sanelemaa. Terroristiarmeija ajoi ihmiset kylistään ja hävitti asumukset. Lukemattomat ihmiset eri puolilla maailmaa elävät samoin sodan jaloissa. He eivät odota muuta kuin rauhan palaamista ja vapautta. Rauha tuntuu usein olevan toivottoman kaukana. Siksi tarvitaan toivoa – ja ihmisiä toimimaan rauhan hyväksi.

Olemme viettäneet tällä viikolla Rauhan, ihmisoikeuksien ja kansain-välisen vastuun rukouspäivää. Rukouksella on maailmaa muuttava voima. Lukemattomat rukoilijat kodeissa ja työpaikoilla, sairasvuoteilla ja vanhainkodeissa ottavat todesta Jeesuksen lupauksen: ”Anokaa niin teille annetaan”.  Itsessään heikko ihminen valmistaa rukouksellaan tietä Jumalan vaikutukselle ja valtakunnalle. Mutta Jumala itse päättää viisaudessaan ja armossaan, miten ja milloin hän toimii.

Monen luottamus on koetuksella. Kärsimystä täynnä olevassa maailmassa kuuluu syytöksiä: miksi Jumala on kaukana? Samalla hän on silti lähellä, mutta tuntemattomana. Ihmiseksi tullut Jeesus on kätkeytyneenä sodan jaloissa kärsiviin ihmisiin.

Äsken kuulimme Jesajan kirjassa Herran kärsivästä palvelijasta. Hän on nöyryyden esikuva, joka on täynnä voimaa ja tuo oikeuden kansoille. Jumala on laskenut Henkensä hänen ylleen. Hän ei huuda eikä melua, mutta silti hänen sanomansa leviää kaikkien kansojen keskuuteen. Sen saa aikaan oikeus, jonka hän toteuttaa.

Oikeutta tarvitsee koko luomakunta, joka nyt kärsii. Se heijastuu väistämättä ihmiseen. Emmehän ole irti muista luoduista ja elämän ehdoista. Jos luonto kärsii, jos metsät, meret, pellot ja eläimet kärsivät, samalla kärsii myös ihminen. Kohtuullisuus merkitsee oikeutta luomakunnalle. Silloin ihminen kuluttaa vain luonnon uusiutumiskyvyn verran, sen, minkä luonto vuodessa kasvattaa. Mutta riittääkö se?

Tässä on perustava kysymys: kuinka saavuttaa ihmisten hyvinvointi loukkaamatta samalla koko luomakunnan tulevaisuutta? Mikä voisi hillitä ihmisen loputonta itsekkyyttä ja antaa tilaa Luojan työlle elämän säilyttä-misessä?  Siihen ei auta muu kuin herääminen tuhon todellisuuteen ja kääntyminen Jumalan puoleen, Hänen puoleensa, jolta kaikki elämä tulee. 

Maatamme ravistelee suuri murros osana maailman murrosta. Työtä ei ole riittävästi tarjolla tai ei ole tekijöitä. Osattomuus kasvaa, kun ei ole mahdollista ansaita elantoa. Tasavallan presidentin rukouspäiväjulis-tuksessa puhutaan osattomuuden monista kasvoista. Niitä ovat ”kadotettu vanhemmuus, päihderiippuvuus, kyvyttömyys pärjätä arjessa sekä nuorten syrjäytyminen koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle. Kaikille ihmisille kuuluu kuitenkin oikeus ja velvollisuus tavoitella turvallista ja hyvää elämää itselleen ja lapsilleen. Toiveikkuus ja yritteliäisyys saavat talouden pyörät pyörimään.”

Ympärillämme tässä maassa on paljon murtuneita ruokoja ja hiipuvia kynttilän sydämiä –  murtumispisteessä olevia ihmisiä, jotka ovat menettämässä toivon valon.  Heidän rinnallaan elää hiljaa Herran kärsivä palvelija. Hänestä Jesaja sanoo: ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta”. Jeesus on murheellisten toivo. Hänen liekkinsä ei himmene. Hän murtui ristillä maailman synnin vuoksi. hän oli kiusattu voidakseen auttaa kiusattuja. Hän kutsuu myös meitä hoitamaan murtuneita ja levittämään toivon valoa.

Jeesuksen elämää antava valo on siellä, missä seurakunta kokoontuu yhteen. Kuulimme Apostolien teoista, kuinka Jeesuksen seuraajat pitivät huolen toisistaan: ”Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin.” Tähän yhteyteen kutsutaan kaiken aikaa uusia ihmisiä.

Tämä kuvaus kristittyjen kokoontumisista tuntuu tänä päivänä ihanteelliselta, kun taas todellisuus on karumpi. Vain pieni osa seurakuntalaisista haluaa tai jaksaa tulla jumalanpalveluksiin. Hiipuva hengellinen elämä kuihduttaa kirkot sisältäpäin. Lisäksi me Jeesuksen seuraajat olemme jakaantuneet erimieliseksi joukoksi. Mutta eihän Kristuksen ruumis ole jaettu, vaan yksi? Miten kirkko voisi todistaa yhtenäisesti ja vakuuttavasti? Avoimena haavana on se, ettei yhteinen ehtoollisen vietto vielä toteudu kristittyjen kesken. Sitä kohti pyritään.

Kaikkine puutteineenkin kirkko kantaa Jumalan pelastavaa läsnäoloa ja Jeesuksen sanomaa voittavasta rakkaudesta. Kirkot pitävät yhdessä esillä oikeudenmukaisuutta. Siitä merkkinä on Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous, joka alkaa ensi viikolla Etelä-Korean Busanissa – teemalla ”Elämän Jumala, johdata meidät oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan.” 

Äsken kuulimme katkelman Jeesuksen vuorisaarnasta: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta!” Jeesuksen kehotus haluaa liittää ihmisiä yhteen yli vihan muurien. Entiset viholliset kääntyvät ystäviksi. Epäoikeudenmukaisuus ja sota lakkaavat. Tämä on kerrassaan järisyttävää puhetta, ja samalla vaikeaa ottaa vastaan ja käsittää. Siihen toivo kuitenkin kurottuu.

Mitä pitäisi ajatella Jeesuksen sanoista: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa?” Jeesus neuvoo ottamaan vastaan häväistyksen ennemmin kuin kostamaan. Ehkä toisen posken kääntäminen, yllättävä antautuminen, riisuisi vastustajan väkivallasta.  Opetuslasten alttius kärsiä ja halu antaa enemmän kuin vaadittiin, oli merkkinä Jumalan valtakunnasta.

Yksityisen ihmisen elämään tämä voi hyvinkin sopia, mutta ei valtion. Vai mitä tulisi siitä, jos esivalta kääntäisi poskensa, eikä tekisi pahalle vastarintaa? Kuka silloin suojelisi heikkoja ihmisiä vahvojen väkivallalta ja rikoksilta?

Varautuminen puolustamaan maata on lähimmäisen rakastamista. Silloin valtio ei jättäydy väkivallan armoille. Uskottava puolustus yhdessä diplomatian kanssa nostaa hyökkääjän kynnystä. On huomattava, että valtioilla on voimankäytön monopoli. Sen sijaan aseiden leviäminen on suuri riski, sillä aseita päätyy vääriin käsiin tuhoisin seurauksin.

Vuorisaarnan lopuksi Jeesus kehottaa: ”Olkaa te siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”. Mitä Jeesus meiltä vaatii? Kuka yltää Jumalan täydellisyyteen kärsivällisyydessä ja rakkaudessa?

Ei kai minusta tule itse tekemällä pyhää, kun sisimmässä on pahaa?  Jeesus laittaa peilin eteeni: En täytä vuorisaarnan mittaa, lähimmäisen rakasta-mista. Tällä tiellä en tavoita Jumalan täydellisyyttä, vaikka parhaani teen. Siksi tarvitsen armahdusta, Jeesuksen uhrin tuomaa sovitusta peittämään synnit. 

Rukoilen mielessäni iltavirren sanoin: ”Jeesus, kaiken pahuuteni / jätän jälleen käsiisi, / levottoman sydämeni / turviin laupeutesi. / Sinä minut lunastit, / Isän kanssa sovitit. / Kasvoistasi hyvyys loistaa, / armo tuomioni poistaa.” (Vk 553: 3)