Työviikon parhaita päiviä ovat ne, kun saa liikuttaa rahaa periaatteella ”tuolta se tuli ja tuonne se meni”. Oululainen koululainen tarvitsi tietokoneen. Alajärveläiset veljekset tarvitsevat perustarvikkeita tulipalon jälkeen. Iisalmelaiset maanviljelijät ovat neuvottomia EU-tukien viivästyttyä. Suuria suruja, ihmiselle päivät ja yöt täyttävä kysymys.
Diakoniatyöntekijä näkee tämän. Kun vanhus puolittaa lääkkeitään, hän ei hanki itselleen kunnollisia vaatteita tai kenkiä. Ammattiauttaja näkee myös sen opiskelijan, joka ei pysty käymään koulua ilman polkupyörää. Ruuan puute on arkipäivää, aikamme Suomessa, kaikesta lisääntyneestä ruoka-avusta huolimatta.
Kotimaanavun keräysluvan avulla diakoniatyöntekijä voi avata seurakuntaansa lähikeräyksen näkemäänsä tarpeeseen. Juuri siihen asiaan, mitä vähävarainen itse ei voisi kuvitella mistään saavansa. Kotimaanavun nettisivuilla keräys tulee myös valtakunnallisesti näkyväksi. Ja se saa minut iloiseksi, ketjun keskellä, monesta syystä.
Raha ei kysy seurakuntarajoja eikä kirkkoon kuulumista. Kun joku haluaa lahjoittaa rahaa yksinhuoltajaäidin pesukoneeseen, sen voi tehdä tietäen että sinne se myös menee. Ja koska äiti saa pesukoneen, myöskään sosiaaliturva ei häiriinny. Kaikki tämä sataa kirkon laariin. ”Ai se menee oikeasti siihen asiaan? Ai kirkko tekee oikeasti tällaista?”. Menee. Tekee se. Työntekijöidensä silmin ja käsin.
Olen onnellinen siitä, miten paljon ihmiset haluavat auttaa toisiaan myös rahalla. Tuolla tuo keräys täyttyi, tuonne sen rahan tilitämme. Raha on energiaa, muistuttaa työkaverini usein. Minä saan energiaa saadessani olla kierrättämässä muiden omastaan antamaa hyvää.
PS. Arvon diakoniatyöntekijät, antakaa anteeksi ikivanha puujalkavitsi otsikossa. Se on vain klikkijournalismia, hyvän asian eteen. Ei entinen toimittaja-koirakaan karvoistaan pääse, vaikka hommia vaihtaisikin.
Annmari ”Kotimaanavun keräysluvan avulla diakoniatyöntekijä voi avata seurakuntaansa lähikeräyksen näkemäänsä tarpeeseen. Juuri siihen asiaan, mitä vähävarainen itse ei voisi kuvitella mistään saavansa. Kotimaanavun nettisivuilla keräys tulee myös valtakunnallisesti näkyväksi.”
Muistelen joskus aiemmin nähneeni saman asian tiimoilta uutisen.
Ja löytyihän pikku hakemisella se valtakunnallinen Kirkkopalvelujen ylläpitämä verkkosivukin (http://www.kotimaanapu.fi/) jolta lähikeräyksistä ja niiden tavoitteista voi lukea.
Kyllä, ja kiitos kun kaivoit virallisetkin linkit esiin!
Mietin pitkään laitanko ne tuonne, mutta blogiteksti on hengeltään aina vähän vapaampi, ja siksi jätin sen pois. Kyseessä on nimenomaan Kirkkopalvelut ry:n hakema, hallinnoima ja saama keräyslupa (myös seuraavalle kaksivuotiskaudelle), jota seurakunnat voivat näin hyödyntää, tarvittaessa nopeastikin.
Kotimaanapu auttaa auttavien ihmisten avulla muillakin tavoin, kuten emoverkkosivulta näkyy.
Hyvä kirjoitus, joka kertoo maamme nykytilasta. Tässä markkinatalouden hallitsevassa maailmassa vanhan ajan hyväntekeväisyys on päässyt taas kunniaansa.
Muistan jo sen verran vanhana naisena ajan joskun 1950-luvulta, jolloin pihoilla oli katusoittajia ja rapuissa veitsenterottajia ansaitsemassa niukkaa elantoaan jne. Peruskoulua ei ollut, joten kansakoulua parempi koulutuskin oli varallisuudesta tai perheiden uhrautuvaisuudesta riippuvaa, muusta niukkuudesta puhumattakaan. Ihmiset, jotka mitenkään kykenivät, pakkasivat joulupaketteja köyhimmille eri järjestöjen kautta. Leipäjonoja en muista nähneeni.
Muutos tapahtui 1960-70 – luvuilla, jolloin tässä maassa pyrittiin yleisellä sosiaaliturvalla silloin paljon nykyistä köyhemmässä Suomessa, siis paljon köyhemmässä, takaamaan aivan kaikille taloudellisesti jonkinlainen ihmisarvoinen elämä.
No se on mennyttä aikaa. Olemme palanneet vanhoihin aikoihin tai tulisiko sanoa Amerikan malliin, jossa parempiosaisten kansalaisten omasta tahdosta ja kukkarosta riippuva hyväntekeväisyys on taas näköjään jokapäiväistä.
Tällä purkauksellani en suinkaan pyri väheksymään niin kirkon kuin muidenkaan järjestöjen työtä vähäosaisten hyväksi. Olen vain äärettömän surullinen ja huolestunut kehityksestä.
Kiitos mieleniintoisesta kommentistasi. Vaikka nyky-yhteiskunnassa on paljon avun tarvetta, saamme onneksi nähdä paljon myös auttamishalua. Ihmiset perustavat nopeita keskinäisen auttamisen facebook-ryhmiä, vapaaehtoistyö kiinnostaa ja monet eri auttamisjärjestöt lippaineen vievät apua sinne, minne tavallinen ihminen ei pääse. Pääasia on varmastikin nähdä toisemme ja tehdä voitavamme, jos olemme mahdollisuudessa auttaa. Koskaan ei voi tietää milloin itse on avun tarpeessa. Pidetään hyvä kiertämässä nyky-Suomessakin, kaikin mahdollisin keinoin.
Minäkin muistelen vähän vanhoja. Ollessani lapsi asuimme kaukana salomailla 20 km. Nurmeksesta . Sairastuin tulirokkoon. Kurkku oli hirvittävän kipeä ja punasöheröistä ihottumaa kauttaaltaan. Piti olla eristyksessa siten kuin se kotona onnistui. Kirkon diakonissa kävi pistämässä penisilliniä päivittäin. En kyllä tiedä miten hän meille tuli kun linja-autokin kulki vain aamuin illoin. Autoakaan hänellä ei ollut. Muutaman päivän päästä minun piti ottaa penisilliini tabletteina. Se olikin vaikeaa, sillä en osannut niellä isoja kapseleita ja ne sulivat suuhuni. Niitä sitten itkun kanssa nieleskelin alas.
Kirkon diakonissat tekivät sairaanhoitajan töitä. Apu tuli kotiin.