Kuten olette ehkä huomanneet, minua on kiinnostanut se miten kirkon ja seurakunnan tehtävä ilmaistaan tässä ajassa. Tarkoitan muilla sanoilla kuin kirkkolain ja -järjestyksen kivitaulujen käskyillä. Minulla on asiasta joku ajatus, mutta olen kysellyt ja etsinyt ja halunnut löytää edes merkkejä niistä muualta. Olen sitä mieltä että ei ole kysymys minun keksinnöstäni, vaan ne ovat olemassa jossakin piilossa. Ne on tatuoitu kirkon peruskiveen aivan niinkuin oma nimeni Jumalan käden ihoon. Oman kirkkomme vuosisatainen toimintakulttuuri on peittänyt alleen paljon muutakin. Nähtäväksi jää miten paljon esimerkiksi tulevaisuuskomitean kannanotot ja toimeksiannot pystyvät raivaamaan esille.
Etsivä löytää. Kirkolliskokouksen sivuja selatessani törmäsin vuosi sitten hyväksyttyyn Suomen ev.lut. kirkon ja Namibian ev.lut. kirkon uudistettuun yhteistyösopimukseen. BINGO! Sen pitkähkö johdanto alkaa sanoilla ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Namibian evankelis-luterilainen kirkko, tunnustaen sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa”, ja jatkuu luterilaisen tunnustuksen lisäksi kahdeksalla muulla yhteisellä sitoumuksella tai julistuksella, joista kaksi ensimmäistä ovat tässä yhteydessä kauneimmat ja tärkeimmät:
lähetettyinä maailmaan kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, julistamaan evankeliumia;
osallistuen uskossaan Kristuksen yhteen universaaliin kirkkoon ja hänen antamaansa tehtävään edistää yhteistä todistusta, palvelua ja ykseyttä;
Siis oma kirkkommekin on lähetetty maailmaan! Ja se osallistuu Kristuksen antamaan tehtävään, joka on kirkkojen yhteinen todistus, palvelu ja ykseys! On aivan luonnollista, että tämä kirkon tehtävään aivan keskeisesti kuuluva asia löytyy kirkkojen välisestä yhteistyösopimuksesta. Kirkot maailmalla yksinkertaisesti toimivat näin.
Miksi oman kirkkomme on niin vaikea sisällyttää keskeisiin asiakirjoihinsa maailmaan lähetettynä olemistaan ja Kristukselta saatuun tehtävään osallistumistaan? Elämmekö jossakin lintukodossa suojassa maailman tuulilta? Miksi täällä vain kutsutaan ihmisiä kun heitä voisi myös lähettää – tai jo lähetettyinä varustaa matkallaan? Miksi tämä on niin vaikeaa? Yksi vastaus on mielestäni toimintakulttuuri.
Toinen ja valitettava vastaus on, että kirkkona osallistumme puuttellisesti esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton toimintaan yhteisessä todistuksessa ja palvelussa – painopiste on vuosikymmenet ollut niin vaimakkaasti ”yhteisen ykseyden” edistämisessä eli oppikeskusteluissa. On ollut puhuttelevaa viime päivinä lukea Suomen Lähetysseuran eläkkeellä olevan toiminnanjohtajan Seppo Rissasen elämänkertomusta Tehtävä suoritettu, jossa hän joutuu karvaasti toteamaan tämän asian. Se on kuitenkin toinen asia ja ehkä toisen blogin aihe.
Tarpeetonta lienee surra liikaa kirkkohallituksen toimintaa, joka sitoutuu lakisääteisiin tehtäviin. Piispainkokouksen sen sijaan tulisi tehtäviensä perusteella pitää koko ajan tutka päällä ja ikkunat avoinna maailmalle, kun se käsitelee ”kirkon ykseyttä, ekumeenisia suhteita, kirkon lähetystehtävää ja kirkon suhdetta muihin uskontoihin koskevia asioita”. Tähän kohtaan kuuluu sanoa se teesi, että kirkon strategian kirijoittamisessa yksi vinoutuma on että se on kirkkohallituksen käsissä ilman että piispainkokous on siinä mukana.
Ja mikä vielä tärkeämpää, seurakunnat ovat itsenäisiä ja vapaita soveltamaan tehtäväänsä ja toimintaansa maailmaan lähetettyinä olemista ja Raamatussa annettua tehtävää yhteisen todistuksen, palvelun ja ykseyden edistämisessä. Maailmaa löytyy seurakunnan alueella aivan riittävästi, samoin tarvetta ystävälliselle todistukselle, pyyteettömälle ihmisten auttamiselle ja sellaiselle ykseyden edistämiselle joka poistaa yksinäisyyttä ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Ei muuta kuin köydet irti laiturista ja purjeet tuuleen!
