Strasbourgissa on patsas, joka poikkeuksellisella tavalla muistuttaa maansa tai kansansa puolesta kuolleista. Äidillä on sylissään kaksi poikaa. Nämä ovat tappaneet toisensa, eikä keskinäinen paini näytä loppuvan kuolemassakaan.
Raja on liikkunut vuosisatojen aikana useasti Strasbourgin yli. Se on ollut välillä ranskalainen kaupunki, välillä saksalainen Straßburg. Historia on heittänyt kaupungin pojat taisteluun jopa toisiaan vastaan.
Rajan ihmiset puhuvat, kulkevat, käyvät kauppaa ja rakastuvat yli rajan. Rajan ihmiset lyödään haavoille, kun perheitä rikkovat rajalinjat piirretään karttaan – usein kovin kaukana rajasta. Rajojen vetäjillä on valta, rajan ihmisillä kipu.
Reformaation merkkivuosi on myös rajan merkkivuosi. Tämä kävi ilmi Lundissa 31.10.2016, kun luterilaiset ja katolilaiset avasivat merkkivuoden yhdessä. Historian yhteinen muistaminen nosti esiin yhteiset synnit, rajat ja muurit.
Yhteisestä muistamisesta ja rukouksesta nousee halu pyytää ja antaa anteeksi, halu yhteyteen. Reformaation myötä syntyneet rajat eivät kulje ”meidän” ja ”niiden” välillä. Ne jakavat meidät, yhden perheen. Ne repivät siskoja ja veljiä eroon toisistaan.
Ekumeeninen reformaation merkkivuosi haastaa meidät uudella tavalla etsimään yhteyttä toisiimme ja Kristukseen. Kaiken reformaation tuoman hyvän ohessa joudumme kohtaamaan rajan: niin menneet kuin nykyiset virheet ja valheet seurauksineen.
Elän itse rajalla luterilais-katolisessa perheessä. Raja näkyy harvoin. Se tulee viiltävästi näkyväksi siinä, minkä pitäisi yhdistää kristityt toisiinsa yli ajan ja paikan rajojen: ehtoollisessa. Ehtoollisyhteydenpuute on haava ja kipu, joka ei ole vain rajan ihmisten kipu. Koko kirkko on sen haavoittama, huomattiin sitä tai ei.
Uskon, että rajan ihmisten kipu on myös Kristuksen kipu. Liian usein hänellä on strasbourgilaisen äidin tavoin sylissään toisiaan – ja häntä – pahoinpidelleet sisarukset.
Rajan ihmisten kipua tarvitaan häiritsemään itseriittoisuutta ja ylpeyttä. Rajan ihmiset voivat kertoa tarinansa eri suunnista ja avata uusia näkökulmia. Rajan ihmisten kipua tarvitaan motivoimaan askelia kohti yhteyttä, anteeksiantoa, parantumista ja yhteistä todistusta Kristuksessa.
Mitä Jeesus Sanoo seuraajistaan, tulee luopua kaikesta mikä estää seuraamasta Häntä, siis KAIKESTA.
Nyt jokaisen on henkilökohtaisesti itse tehtävä tuo päätös luopua kaikesta ja LÄHTEÄ seuraamaan Jeesusta ja näin olla todellisessa yhteydessä Häneen ja siitä taasen seuraa varmasti yhteinen ehtoollis yhteys toisten todellisten Jeesuksen seuraajien kanssa.
Kirjoittaja: ”Elän itse rajalla luterilais-katolisessa perheessä. Raja näkyy harvoin. Se tulee viiltävästi näkyväksi siinä, minkä pitäisi yhdistää kristityt toisiinsa yli ajan ja paikan rajojen: ehtoollisessa.”
Vieraanvaraisuutta on ehtoollispöytäänkin nähden jonkin verran olemassa evankelis-luterilaisen ja katolisen kirkon välillä. Erityisesti sitä toteutetaan avioparien kohdalla. Viisainta on aina, että pariskunta keskustelee asiasta henkilökohtaisesti niiden kirkkoherrojen kanssa, joiden kirkossa perheellä on tapana yhdessä käydä.
Jouni Parviainen, ihmisiäkö sitä tulee kuunnella ja kysyä lupaa ehtoollisen viettoon, eikö Jeesuksen Sanat riitä?
Henkilahjojen oikeaan käyttämiseen opastaessaan Paavali kirjoittaa: ”Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala.” (1. Kor. 14:33).
Uskossaan pitkälle edistyneitä Paavali neuvoi rajoittamaan omaa vapauttaan: ”Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme. Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan.” (1. Kor. 8:8-9)
Valistunut katolinen tai evankelinen kirkkoherra todennäköisesti löytää jonkin aikaa mietittyään riittävät perusteet, kuinka hän voi kutsua ehtoollista nauttimaan tahtovat eri kirkkokuntiin kuuluvat perheenjäsenet iloisin ja vapain sydämin yhteiseen pöytään. Mutta jos pöytään käydään omavaltaisesti, ikään kuin varkain, siitä voi jäädä epämiellyttävä jälkimaku.
Jouni Parviainen siis onko nyt todella että ihminen (kirkkoherra) päättää saako Jeesuksen seuraajat viettää ehtoollista yhdessä kokoontuessaan?
Voiko Jeesuksen Sanoja seurata varkain?
Kumpaa tulee totella Jumalaa vai ihmistä?
Herran pöytää tulee kunnioittaa vähintään yhtä paljon kuin minkä tahansa kodin ateriapöytää.
Jos sattuisin tulemaan johonkin vieraaseen taloon ruoka-aikaan, tuskin hakisin lupaa kysymättä itselleni kaapista lautasta ja täyttäisin vatsani perheen kattilasta.
Vieraanvaraisuus tai sen puuttuminen on yksi Raamatun keskeisistä punaisista langoista. Jos isäntä ei kutsu pöytään, pyyhi pölyt kengistäsi häntä vastaan. Mutta omavaltaisuutta on syytä varoa.
Jouni Parviainen, siis mistä olet saanut nuo ”vieraan” talon kohdat eli eikö Jeesuksen seuraajat olekkaan yhtä niin kuin Jeesus ja Jumala?
Mitä on esittelemäsi mukaan ”keskinäinen rakkaus” jos kerran ei voi yhdessä viettää ehtoollista?
Ari. Tämän blogin kirjoittaja on tunnistanut sen, että ehtoollisyhteyden puute on kirkon haava. Minä näen asian samoin. Minä en yritä toimia kuin haavaa ei olisi. Voi olla, että sillä tavalla, miten minä oppimani perusteella näen hyväksi toimia, joutuu odottamaan pitkäänkin kuin kerjäläisenä temppelin ovella. Mutta luotan myös siihen, että se tapa ei ainakaan pahenna haavaa.
Jouni Parviainen, entäpä se toinen vaihtoehto että todellisten Jeesuksen seuraajien keskuudessa ei tätä haava ole vaan se on ihmisrakennelmissa eli kirkoissa joita ei ole Jumala rakentanut, siis ilman Pyhää Henkeä ei ole yhteyttäkään eikä todellista keskinäistä rakkauttakaan.
Hedelmistä puu tunnetaan, voiko orjantappuroista koota viinirypäleitä?
Ari Pasanen :”Hedelmistä puu tunnetaan, voiko orjantappuroista koota viinirypäleitä?”
Subjektiivinen kokemus: Jos ”suurin niistä on rakkaus”, kuten Paavali 1. korinttolaiskirjeessä on sanonut, niin viime sunnuntaina saimme kokea, kuinka ”orjantappuroita” 90-luvulla poimimaan pakotetut nuoret marssivat yhdessä ”kahden maan kansalaisina” evl.kirkon ehtoolliselle, kun olivat päättäneet eri puolille Suomea muuttaneina miltei 20 vuoden jälken kokoontua lapsuutensa ja nuoruutensa turvanneen ja heidät ”sisäisesti vahvaksi kasvattaneen” evl.seurakunnan kuoroleirille. Lehdessä he kertoivat kokevansa, että he ovat ”perhe”. Uskon, että kun he nauttivat yhteisen ehtoollisen, he todella tekivät sen Hänen muistokseen, joka ehtoollisen miltei 2000 vuotta sitten asetti.
Tuula Hölttä, hiukan vaikea selkoisesti kirjoitit, muuttaako se että ihmiset todistavat omien kokemustensa perusteella jotain vai onko kuitenkin Jeesuksen Sanat Totuus?
Kun Jeesus selkeästi Sanoo ettei orjantappuroista voi viinirypäleitä niin kuinka niitä voi sieltä löytää?
Tässä Jumalan valtakunta asiassa on se yksinkertainen pointti ettei KUKAAN ihminen ole tullut sanomaan onko kenenkin kirkko oikeassa tai väärässä VAIN ainoastaan Jeesus tietää mikä on totuus ja Hänen Sanansa kautta se ilmoitetaan niille joille Jumala sen ilmoittaa.
Nyt kun ajatellaan reformaatiota niin mikä oli sen hedelmää, SOTIA ja vainoa ja uskoon pakottamista, voiko tuosta hedelmästä etsiä MITÄÄN saati iankaikkista elämää?
Ari Pasanen :”Nyt kun ajatellaan reformaatiota niin mikä oli sen hedelmää, SOTIA ja vainoa ja uskoon pakottamista, voiko tuosta hedelmästä etsiä MITÄÄN saati iankaikkista elämää?”
Miksi ajattelet vain kirkon olevan syyllinen sotiin ja vainoihin. Eikö maallisen vallan käyttäjien päätöksillä ollut mielestäsi mitään tekemistä siihen, että asiat menivät niinkuin ne menivät?
Tuula Hölttä, siis kun Luther ja kump tekivät oman ”uskonsa” eli reformaation niin sen todellinen harha oli koko kansan käännyttäminen sen mukaan mitä alueen hallitsija tahtoi, siis nämä ”reformaattorit” herroina hallitsivat kansalaisten uskoa, onko tämä evankeliumin julistamista?
Siis tyytymättömille ruhtinaille annettiin ”tekosyy” irtaantua hallitsijasta uskon tähden, esim ruotsi suomessa varakkaan katolilaisen kirkon varat otti kuningas, ei tässä ole kyse todellisesta evankeliumista tai uskosta eikä Jeesuksen seuraamisesta.
Ari Pasanen :”… nämä “reformaattorit” herroina hallitsivat kansalaisten uskoa, onko tämä evankeliumin julistamista?”
Mielestäni ei, vaan se oli oman aikansa populistista puoluepoliittista kirkkopolittiikkaa, mikä ei ole vierasta nykyisessäkään kirkossa.