Kuulin taannoin hienon, määritelmäntapaisen sanalle raja: rajan ei pitäisi olla erottava tekijä, vaan liitoskohta, joka yhdistää.
Rajattomuus on harvoin hyvä asia, jos koskaan. Rajaton lapsi on sairas. Rajaton aikuinen vielä sairaampi.
Raja voi olla rajoittava sanan kielteisessä mielessä. Suljettu raja merkitsee aina jonkun sulkemista sisään ja toisten ulos. Joskus varmaan sellaisiakin tarvitaan, mutta kyse on aina poikkeuksesta.
Rajojensa tunteminen on tärkeä osa omaa identiteettiä sekä yksilön että yhteisön kohdalla. Tällöin on toivottavaa, että rajat eivät merkitse umpiota, vaan juuri tuota liitoskohtaa, jonka avulla voimme yhdistyä toinen toiseemme.
Omat kokemukseni rajoista ja rajojen ylittämisistä yllättivät minut itseni. Suurimmat törmäykset ovat tulleet Euroopassa ja Perä-Pohjolassa – eivät suinkaan Afrikassa tai Etelä-Amerikassa. Oli huomattavan paljon helpompaa ymmärtää omaa erilaisuuttaan keskellä länsiafrikkalaista pikkukaupunkia kuin ranskalaista markettia. Luulo siitä, että olen samanlainen, vei välillä pohjan toisten ymmärtämiseltä. Sen näkeminen, että olen ulkoisesti täysin erilainen, auttoi suhtautumaan omaan itseen ja toisiin totuttua avoimemmin ja uteliaammin.
Kirkon kansainvälinen työ pyrkii suljettujen rajojen ylittämiseen, siis kansojen ja kulttuurien välisyyteen. Liian usein kieleen, uskoon, kulttuuriin ja maailmankuvaan liittyvät asiat ovat erottamassa meitä toinen toisestamme. Pahimmillaan rajat luovat vihollisuuksia, joiden seurauksena yksilö ja jopa ihmishenki menettää merkityksensä. Erottavia rajoja osaamme piirtää sekä kotimaassa että muissa maissa liiankin hyvin.
Universaali kirkko globaalissa toimintaympäristössä on kutsuttu taistelemaan kaikkea elämää ja yhteisöjä sitovaa vastaan. Meidät on kutsuttu pitämään esillä yhteyttä, armoa ja ilosanomaa. Rajoja saa olla, kunhan ne ovat liitoskohtia.
Harmi, että välillä on paljon helpompi toteuttaa tätä kaikkea sellaisen kanssa, joka edustaa suurta erilaisuutta, kuin sellaisen, joka ponnistaa samasta kielestä ja samoista perinteistä.
