Rakkauden uskonto, osa 2: Vainojen viikko

Kotimaa24 kertoi, että kristillisen opiston rehtori erosi kirkosta. Kyseessä oli testi, jonka suorittaja rekisteröi, millaista on Internetissä – ja erityisesti teekkareiden nettisivuilla. Rehtori totesi, ettei kyse on kannanotosta.

Tämä on tärkeä kohta. 1800-lukulaiseen keskieurooppalaiseen henkeen kuului, että kaikki teot punnitaan sen mukaan, voisiko niistä tulla yleisiä toimintamalleja. Ymmi Hinaaja, joka henkilönä sopisi mainiosti vaikkapa konsulttifirmaan tai kirkkohallitukseen, on sisäistänyt tämän ajattelumuodon syvällisesti. ”Ei se yhteiskunta kuulkaa sillä tavalla pyöri, että täällä kaikki vain…” Tässä mallissa joulupukkikin joutuu pohtimaan, voisiko hän pieraista Rovaniemen torilla, koska tästä pierusta tulisi uusi kaikkia velvoittava ohjesääntö.

Opiston rehtorin, TT ja dosentti Järveläisen teko ei ollut tätä lajiketta eurooppalaista henkeä. Sitä vastoin Järveläinen toimi niin kuin englantilainen liberaali. Liberaali katsoo olevansa itsenäinen ja vapaa yksilö, joka ohjautuu itsenäisesti ilman, että joku yhteisöä kaitseva rovasti kaukosäätimellään pyrkii ohjaamaan häntä. Perinteinen luterilaisuus pitäisi tällaista ns. omavoimaisuutena.

Journalismi jakautuu näihin kahteen leiriin. Toiset ovat sitä mieltä, että lukijoita on valistettava ylhäältä syötetyllä oppimateriaalilla. Toiset puolestaan ovat sitä mieltä, että lukijat itse tuottavat sisällön. Ehkä Vesan OnnenHelvetistä kertova tosi-tv on äärimmäinen esimerkki liberaalista journalismista. Persut ovat liberaaleja siinä mielessä, että he luottavat ”vaihtoehtomediaan”, so. omiin blogeihinsa.

Liberaali tarkoittaa myös Tuomas Enbuskea ja Bob Dylania. Bob Dylanin individualismi nostaa hänet vasemmiston ja oikeiston ylittäväksi Lain pojaksi. Tämä lausunto oli ankara kritiikki niille, joiden mielestä Abrahamin Jumala on tyranni. Se ei ole ollenkaan niin.

Teologian tohtori Teemu Kakkuri esitti edellisen blogini kommentissa tärkeän näkökohdan. Hän halusi aloittaa suoraan ydinasiasta siltä varalta, että eksyisikin. Hänen mukaansa kristinuskon ydin ”ei ole se, että te saatte kaiken anteeksi”, Kakkuri kirjoittaa. Ja hän puhui näin sanoen:

”Se on nimittäin kristinuskon lähtökohta. Kristinuskon sanoma on, että antakaa te toisillenne kaikki anteeksi. Armon evankeliumi ei ole kristinuskon lopputulema, vaan siitä kertomus vasta alkaakin. ei ole se, että te saatte kaiken anteeksi. Se on nimittäin kristinuskon lähtökohta. Kristinuskon sanoma on, että antakaa te toisillenne kaikki anteeksi. Armon evankeliumi ei ole kristinuskon lopputulema, vaan siitä kertomus vasta alkaakin.”

Olen monien kanssa samaa mieltä, että Kakkurilla on taito käyttää näppäimistöä. Ennen Kakkuria tämän asian esitti herättäjäjuhlapuheessaan mikkeliläinen körttipappi Urpo Karjalainen. Vuonna 2013 hän puhui näin sanoen:

”…paratiisissa vain ensimmäinen synti tehtiin Jumalaa vastaan. Tämä jäikin pysyväksi tilaksi ennen kuin mikään ehti alkaakaan. Siis vain ensimmäinen synti eli lankeemus oli synti Jumalaa vastaan. Kaikki muu oli ja on, ja on tulevaisuudessakin rikkomusta toista ihmistä vastaan. Tämän vuoksi ihmisten väliseen sopimiseen ei tule kutsua Jumalaa sovitusvälineeksi, Jumalaa ei tule vaivata. Ihmisten täytyy tulla keskenään toimeen. Kysymme, loppuiko aito, todellinen ihmisyys syntiinlankeemukseen?”

Olin pohdiskellut totista rakkauden uskontoa lukiessani Jerusalemin heprealaisen yliopiston toisen temppelin kauden emeritusprofessoria David Flusseria. Urpo Karjalainen johdatti Flusserin jäljille jo 15 vuotta sitten. Oliko sattumaa, että Karjalainen oli edennyt teologisessa effortissaan niinkin pitkälle kuin Jerusalemiin? En aikapäiviin ole lukenut suomen kielellä mitään niin tärkeää kuin Karjalaisen kirja Lunastuksen säteet Kirjapaja, Herättäjä-Yhdistys 2013). Se on Karjalaisen paras kirja. Flusser sitä vastoin on paras tähän asti lukemistani sananselittäjistä, mitä tulee juutalaiseen traditioon ennen Talmudia ja vähän sen aikaankin.

Ainoa eroni Kakkuriin nähden oli se, että tällainen rakkauden usko ei välttämättä ole primaarisesti kristinusko – vaan juutalaisuus.

Kristinusko ei varsinaisesti muuttanut mitään. Keskeisin maailmanhistoriaa muuttanut kristillinen doktriini oli oikeutetun sodan etiikka. Sen pohjalta kristilliseen elämänmenoon sisällytettiin väkivalta. Kannatan tätä oppia, vaikka siinä ei toista poskea käännetäkään. Mutta se, mikä muutti maailmaa, oli tämän doktriinin eräs sovellutus 1000-luvulla. Silloin eurooppalaiset ihmisoikeusrikolliset rupesivat sovittamaan syntejään paavin luvalla tappamalla Perkeleen valtoja eli muhamettilaisia vastaan. Ylösnousemususkon varmuudella, varmana voitosta, kristillinen sivilisaatio asetti koko muun maailman polvilleen.

Rabbien opetus oli, että koska emme tiedä, mihin Jumala asettaa rakkautensa rajat, ei meidän ihmisten ole soveliasta niitä rajoja omiin nimiin vedellä. Meidän tulee suvaita ja rakastaa niin paljon kuin mahdollista ihan ketä tahansa riippumatta hänen mistään ominaisuuksistaan, koska niin suvaitsee ja rakastaa ”meidän taivaallinen isämmekin”, kuten sitä sanotaan.

Sitä tarkoittaa käsky ”rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Essealaiseen Kahdentoista patriarkan testamenttiin sisältyi aivan sama käsky rakastaa vihollista, aivan sama vaatimus kohdella laupiaasti erityisesti muukalaisia ja pakanoita. Johtava patriarkka Zebulon paineli pitkät pätkät muukalaisen matkassa ihan silkasta myötätunnosta muukalaista kohtaan.

Jerusalemin Herzlin vuorella sijaitseva holokaustimuseo Jad Vashem tuntee tämän asian, suvaitsevaisuuden. Juutalaiset eivät maksa kärsimäänsä pahaa pahalla. He maksavat sen museolla, jonka tunnus ja nimi Jad Vashem perustuu Jesajan 56. lukuun:

3 Älköön murehtiko muukalaisen poika,
joka on liittynyt Herran palvelijoiden joukkoon:
”Näinkö Herra sulkee minut kansansa yhteydestä?”
Älköön eunukki huokailko:
”Minähän olen kuivettunut puu.”
4 Sillä Herra sanoo näin:
— Myös eunukit, jotka pyhittävät minun sapattini,
jotka tahtovat noudattaa minun mieltäni
ja pysyvät minun liitossani,
5 saavat kunniakkaan nimen
pyhäkössä, muurieni sisäpuolella.
Heillekin minä luon muistomerkin,
poikia ja tyttäriä kestävämmän,
annan nimen, joka ei koskaan katoa.
6 Samalla tavoin myös muukalaiset,
jotka ovat liittyneet Herran palvelijoiden joukkoon,
jotka rakastavat hänen nimeään ja kunnioittavat
häntä,
kaikki jotka varovat loukkaamasta sapatin pyhyyttä
ja pysyvät minun liitossani,
7 he kaikki saavat tulla pyhälle vuorelleni.
Minä täytän heidät riemulla, kun he rukoilevat
siellä.
Minä hyväksyn polttouhrit ja teurasuhrit,
jotka he tuovat alttarilleni.
Ja minun temppelistäni tulee huone,
jossa kaikki kansat saavat rukoilla.
8 Näin sanoo Herra, minun Jumalani, hän, joka kokoaa yhteen Israelista karkotetut: — Minä kokoan tänne vielä enemmän kansaa, yli sen nykyisen määrän.

Kristinusko on hieman toisenlaista. Semmoinen tärkeilijä kuin Thascius Caecilius Cyprianus esitti 200-luvulla, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Piittaamatta eri tulkinnoista totean, että osaltaan tämä opetus kytkeytyy suoraan ehtoolliseen: ehtoollisyhteydestä karkottaminen on sama kuin kirkonkirous ja pahan valtaan jättäminen. Erityisesti luterilainen kasteopetus on ammentanut tällaisesta, sillä ilman kastetta tässä systeemissä ei voi pelastua. Vastasyntynyt on syntyjään Jumalan vihan alla ja iankaikkisen kadotuksen oma. Nice.

Luterilaisen opin kannalta Petri Järveläinen klikkasi itsensä pelastuksen ulkopuolelle. Onko ulkopuolella elämää? Luulenpa, että nykyistä systeemiä ajatellen siellä juuri on se elämä. Elämä, jossa aggressio ja libido ovat pyhässä liitossa, ja ihminen kiinni vaistoissaan. Kuulostaako nietzscheläiseltä? Pitääkin kuulostaa.

Sitä paitsi. Jos Jumala on luonut maailman kokonaisuudessaan, niin se ulottuvuus on läsnä jokaisessa hienosyisimmässäkin partikkelissa ja jopa mustassa aukossa. Ajattelette kasteen sakramenttia, niin tämä tämmöinen ”sana yhdistyy aineeseen”-läpändeerus perustuu siihen, että sillä aineella sellaisenaan on kyky pitää sisällään sana. Ja se kyky tulee siitä, että se on ”sanalla tehtyä” ainetta, sana on jo siinä. Kaikki on joka tapauksessa sakramentaalista. Näitä jäsenkortteja tarvitaan etupäässä ihmisiä varten, jotta ihmiset voivat tenttailla, minkä kerhon jäsen olet.

Järveläisen eksperimentti oli siis mielestäni erittäin kiehtova. Se pakottaa miettimään luterilaisen rakkauden rajoja. Juutalaisen rakkauden rajat tuli sanotuksi jo edellisessä blogissa. Mielestäni juutalaisuus näyttäytyy siten alkuperäisempänä ja viime kädessä paljon suvaitsevaisempana ja aidommin rakkauden uskontona kuin kristinusko. Kristillisessä antisemitismissä kuitenkin vedotaan aina, miten Jumala pakottaa Abrahamin uhraamaan Iisakin. Se on niin hirveä kertomus. Miten joku voi vaatia sellaista uhria. Jumala peruuttaa vaatimuksensa. Mutta toisin oli kristinuskossa. Taas lauantai-iltana porukka kokoontuu kirkkoon iloitsemaan, miten tuo sama Jumala oikeasti listi oman Poikansa roomalaiseen kidutuspaaluun Hilti-pyssyllä elävänä roikkumaan. Really nice.

Ehdotan, että hiljaisesta viikosta tehdään antisemitismin muistamisen viikko. Historiassa tämä aika on ollut juutalaisille äärimmäisen raskasta, kun ”Kristuksen murhaajia” on hakattu tohjoksi.