Jos tavallinen suomalainen kahden pienen lapsen äiti puhuu tai kirjoittaa äitiyden, vanhemmuuden tai perheen kipupisteistä, nousevatko muut vastaavassa elämäntilanteessa olevat vanhemmat takajaloilleen puolustamaan äitiyden ihanuutta ja vakuuttelemaan suurta rakkauttansa lapsiinsa? Alkavatko he epäillä epäkohdista puhuvan äidin vain yrittävän tehdä vaikutuksen ihmisiin puheillaan, kun onnellisuudesta puhuvan pienperheellisen äidin puhe ei ”myy”?
Suomalainen vanhoillislestadiolainen ehkäisyä vastustava suurperheen äiti nousee joskus takajaloilleen sellaisista puheista ja kirjoituksista, joissa tulee ilmi suurperheen myönteisten ja onnellisten asioiden kääntöpuoli. Se suorastaan suututtaa joitakin tällaisia äitejä.
Ensimmäisenä alkaa hirmuinen rakkauden vakuuttelu lapsia kohtaan, kuinka ne ovat ihania ja kuinka heiltä saa enempi kuin ikinä ehtii itse heille antamaan. Miksi? Jos vanhempi puhuu uupumuksestaan perheensä keskellä, se EI tasan tarkkaan tarkoita sitä, että lapsi ei ole rakastettava. Miksi tästä asiasta on niin vaikea puhua vl-liikkeessä? Johtuuko se vanhemman syyllisyydestä?
Äiti, joka on vastahakoisesti ja ei omavalintaisesti suurperheen äiti, on kenties joka raskauden alussa itkenyt tilanteensa johdosta ja toivonut jopa keskenmenoa, mutta myöhemmin rakastunut lapseensa ihan perinpohjaisesti, ei kestä muistutuksia ajatusrikkomuksistaan ja nousee heti barrikadeille kun joku rohkenee ottaa asian puheeksi.
Äiti, jonka kuuluu haluta Jumalan lahjoittamia lapsia itselleen ja asia on peräti pyhä ja jumalallinen, joutuu kieltämään kielteiset ajatukset ja puheet kohtalostaan tai ainakin käsittelemään niitä ”oikealla” tavalla; puhumaan niistä vain tietyissä tilanteissa ja sallituissa paikoissa, esimerkiksi liikkeen järjestämillä aviopuolisoleireillä toisten kohtalotovereidensa kanssa. Jumalan valitsemaa kohtaloa vastaan ei sovi jupista ja jos tuleekin jupistua, tulee myös pyytää jupinoitaan anteeksi.
Syy uupumukseen ja ”paskamaisiin” tuntemuksiin äitiydestä, perheestä ja jopa lapsista, löytyy aina joko itsestä tai sielunvihollisesta ja ne asiat ovat sovittavissa hengellisesti niin että niitä ei enää ole, joten oikeasti uupumusta ja ikäviä tuntemuksia ei edes ole; ne on upotettu pohjattomaan armonmereen synninpäästössä.
Pitää vain kestää ja kestää, yrittää ajatella positiivisesti, pyytää välillä napinoita ja vääriä valvomisia anteeksi ja taas vain kestää ja yrittää ajatella positiivisesti.
Yksiselitteisesti kun äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät kielteiset ajatukset ja tuntemukset ovat vääriä, ne täytyy myös kiistää. Tai ainakin superrakkautta lapsia kohtaan ja onnea tulee hehkuttaa ja korostaa, että koko juttu ei näytä peräti järjenköyhyydeltä.
Mitään ehkäisykieltoa ei ole, kun uskovainen vain haluaa ottaa kaikki Jumalan lahjoittamat lapset vastaan, vaikka asiasta on muodostettu yhteinen kanta ja päätös jo vuosikymmeniä sitten mustapukuisten miesten uskonkäsitysten voimin.
Kyse on omasta vapaaehtoisesta valinnasta, vaikka puhujat muistuttavat tuon tuostakin seuroissa, miten tulee toimia: ”Ja te rakkaat vanhemmat: älkää väsykö ottamasta lapsia vastaan”. Ja antoipa joku puhuja varoitukseksi myllynkivivertauksen ehkäisijöille. Sanoisin, että TOSI vapaaehtoinen oma valinta on tuo lasten vastaanottaminen vl-liikkeessä. Minullekin ystäväni sanoi aina aikoinaan: ”meillä ei ole lupa alkaa ehkäistä”. En edes koskaan ymmärtänyt miksi hän niin aina muistutteli, koska ei minulla ainakaan ollut aikomustakaan ehkäistä.
En saa oikein kunnolla kiinni siitä, mikä saa suurperheen äidin kimpaantumaan siitä, jos suurperheen kipupisteistä puhutaan. Hapuilen ja ihmettelen. Itseäni asia ei ole koskaan pahemmin suututtanut. No mutta minähän alun perin halusinkin ison perheen, se oli suoranainen haaveeni. Mutta vaikka mieli muuttui sitten matkalla (työmatkalla, hih!), niin ei minua saanut asian johdosta barrikadeille. Miksi sitten jotkut tekevät niin? Mitä suuttumista siinä on, jos joku kertoo ongelmistaan? Saako pelkkä samaistamisen pelko vastaavissa elämäntilanteissa olevat hätääntymään: ”nyt kaikki ajattelevat, että minullakin on samanlaista ja kasvoni ovat mennyttä”.
Syyllisyys ja häpeä. Niin, olisiko syy niissä? Ainakin tiedän tosi monien syyllistäneen itseään siitä, että eivät aina jaksaneet iloita lastentulosta niin kuin liikkeen opetuksen mukaan kuuluisi. Se myös lisää syyllisyyttä, kun on riittämätön huolehtimaan lapsikatraastaan niin hyvin kuin haluaisi. Ja häpeähän liittyy ilman muuta useimpien vanhoillislestadiolaisten suurperheellisten tuntemuksiin ihan kroonisena tautina ja sitä on ilmennyt paljon jo ennen nettiaikakautta, eli julkisuuskaan ei ole suurperhehäpeään syypää. Sekin hävettää, jos joku luulee, että hommassa ollaan painostetusti ja pakotetusti; kuka nyt niin alistettu voisi olla…?
Niin, liikkeessä oltaisiin tyytyväisiä jos se käsitys, että liikkeessä painostetaan olemaan ehkäisemättä, saataisiin muutettua sellaiseksi, että asia koetaan täysin omana vapaaehtoisena valintana ja haluna. Ensin harhautetaan itseä ajattelemaan niin ja sitten yritetään muutkin harhauttaa ajattelemaan samalla tavalla. Mutta eihän se mene läpi millään ilveellä, vaikka kuinka yrittäisi. Sitten se voisi mennä läpi, jos liikkeen opetukseen ei kuuluisi niin vahvasti opetus ehkäisyn synnillisyydestä ja lasten vastaanottamisesta, johon pelastus on sidottu.
Siksi jälleen taas tällainen kirjoitus, josta olen jo niin paljon kirjoittanut, kun eräässä blogissa oli samaisesta asiasta kirjoitus ja siellä rajoitettiin keskustelua omanlaiseensa suuntaan. Blogistilla oli oma visionsa siitä, kuinka keskustelua tulee käydä ja mistä asioista siellä saa puhua, joten laitoin nyt sitten omaan blogiini niitä mietteitä, mitä siellä ei sallittu. Käyhän se näinkin. Blogistit taaplaavat tyylillään.
Huh, olipas osuvaa! Jotku ei ymmärtääkseni tykkää, että näistä puhutaan, mutta voin omalla kokemuksellani vakuuttaa, että ylläoleva tarinointi ei ole omasta päästä keksittyä. Olen yrittänyt jälkikäteen pureutua tuohon ajatusmaailmaan, jossa itsekin elin.
Viime aikoina mielessäni aktivoitui jostain syystä vuosien aikana kuulemani lauseet. Lauseet, jotka lipsahtavat herkästi, ja tekevät rumaa jälkeä vastaanottavan sielussa. Koin nyt terapeuttiseksi koota blogiini nuo lauseet, vastauksineni:
https://saulikarhu.wordpress.com/2015/06/15/fraasidialogeja/
Ulkopuolisena ei voi muuta sanoa kuin, että ei ymmärrä. Olen seurannut kirjoituksiasi ja julkisuuteen tulleita uutisia vl-liikkeestä, myös tätä perhejuttua.
Mieleeni on joskus tullut, että mitähän ne lapset jopa yli 10-päisessä katraassa ajattelevat. Saako jokainen lapsi ehdottomasti tarvitsevansa huomion? Vai onko se sitä, että he hoitelevat toisiaan, kun äiti ja isä eivät millään vain ehdi hyvästä tarkoituksesta huolimatta? Minusta se on väärin. Lapsuudenhan pitäisi olla parhaimmilaan huoletonta aikaa. Ehkä heidät vain kasvatetaan kurissa hyväksymään oikeana ko. järjestys periaatteella, että muuta oikeaa tapaa elää ei ole ja paras totella tai käy huonosti? Pelottelua?
En kiistä, etteikö muissakin perheissä vanhempien uupumuksen tai jopa suorastaan välinpitämättömyyden takia lapset joutuisi hoitamaan toisiaan. Surullista.
Naapurinani on rouva, joka joutui vanhimpana lapsena hoitamaan 8 nuorempaa, kun vanhemmat hoitivat maatilaa. Eivät kuuluneet vl-liikeeseen. Hän on moneen kertaan toistanut kuinka raskasta se oli. Omia lapsia sen tuloksena ei halunnut vaikka mielellään seurustelee naapuriston lapsien kanssa.
Vl-liikkeen sisäänpäinkääntynyt ja mielestäni monessa suhteessa erikoinen tapa tulkita Raamattua, tuomita liikkeeseen kuulumattomia ja säännellä toistensa elämää on kummallista. Jatkuvaa kyttäämistä ja syyllistämistä? On liikkeellä todella vahva henkinen ote jäseniinsä! Aika erikoista ulkopuolisesta on, että ihmiset siihen alistuvat. Mutta uhkailulla ja pelottelulla se ilmeisesti onnistuu vl-liikkeessä kuten niin monessa muussakin systeemissä, joita maailmassa saa seurata. Ahdistavaa luettavaa.
Keskusteluille vanhoillislestadiolaisesta perhepolitiikasta, on ilmeistä se, että asiaa katsotaan yleisimmin äidin näkövinkkelistä. Miehen näkövinkkeli on harvinaisempi ja lapsen lähes tyystin unohdettu. Useat vl-perheenisät ja suurperheiden aikuiset lapset ovat asiasta harmitelleet ja joskus jopa pyytäneet kirjoittamaankin.
Tärkeintä homman vakuuttelussa ja perustelussa on A) että se on vapaaehtoista ja omaan haluun perustuvaa ja B) kuinka paljon rakastammekaan lapsia ja kuinka rikasta elämä heidän ansiostaan on. Muut asiat, esimerkiksi se, kuinka hyvin, huonosti tai hyvin huonosti hommasta on selvitty, on toisarvoinen asia.
Kaikissa vl-suurperheissä isompien sisarusten työkuorma ei ole ihan kohtuutonta, koska joskus vanhemmat itse saattavat olla niin supervanhempia, että he ehtivät ja jaksavat. Jotkut vanhemmat (minä mukaanlukien) vetävät taas omasta selkänahastaan niin paljon kuin irti saavat, jotta lapset eivät kuormitu liikaa. Noh tässä hommassa jää sitten liian vähän aikaa itselle ja toisaalta myös lasten kanssa mukavalle oleilulle, kun arkihommaa on yksinkertaisesti niin paljon.
Mutta sellainen hyvä puoli tuossa lasten osallistumisessa kodin touhuihin on, että useat vl-suurperheiden lapset ovat hurjan taitavia ja ahkeria tekemään kaikkea mahdollista kodinaskaretta laidasta laitaan, eli uusavuttomuus on lähes täysin vieras sana vl-piireissä. Mutta että milloin homma kääntyy miinukselle lapsen kohdalla, se on sitten mietinnän paikka itse kenelläkin vl-vanhemmalla.
Siis todellakin vl-piireissä esiintyy isommilla sisaruksilla ongelmia, kun on joutunut koko lapsuutensa uhraamaan vl-perhepolitiikalle kun vanhemmat eivät ole jaksaneet, kyenneet, halunneet ottaa vastuuta katraastaan ja se on siirtynyt isompien sisarusten harteille. Joidenkin kohdalla se on aiheuttanut tietoista lapsettomuutta kun niitä on saanut hoitaa ihan masennukseen asti.
Olisiko nyt vähän vedettävä käsijarrua. Kun mennään viimevuosituhannelle, eivä suuret perheet olleet harvinaisia, kun näitä avioautuuden vermeitä ei yksinkertaisesti ollut. Tarinat kertovat, että niitä ”enkelintekijöitä” oli joitakin josakin.
Yksinkertainen kysymys: Ovatko ihmiset nyt onnellisia, kun lapset voi ”tehdä” silloin, kun sopii talouteen tai muuhun aikatauluun, kun joku toinen ne vielä pääasiallisesti hoitaa?
Ei mitään käsijarruja, kun antaa mennä kun on alamäki vaan 😉 😀
Ennen vl-liikkeen tiukkoja kannanottoja ehkäisystä, myös liikkeen sisällä ehkäistiin niin halutessa (ei kaikki helunneet). Ensimmäinen kannanottohan jätti ehkäisypäätöksen äidin ja lääkärin väliseksi asiaksi. Ei silloin kaikki perheet olleet isoja. Varmaan osalla oli luonnolliset ehkäisymenetelmät käytössään ja ainakin jotkut antoivat sterilisoida itsensä eikä sitä nähty vääränä ennen tiukkoja kannanottoja asiasta. Näin minulle ovat jotkut iäkkäämmät vl-ihmiset kertoneet kokemuksen syvällä rintaäänellään.
Ei onnellisuus tai onnettomuus ole yksiselitteisesti kytköksissä perhekokoon. Kohtaloita on niin monenmoisia kuin on perheitäkin. On kuitenkin väkivaltaista puuttua kenenkään niin henkilökohtaiseen asiaan kuin perhepolitiikkaan, koska perhe itse kantaa vastiuunkin tilanteestaan. Ei sinne mene tarvittaessa hätiin ne puhujat, jotka yllyttävät oottamaan lapsia vastaan. Pyh ne mitään välitä puheidensa seuraamuksista!
Sielunvihollisen näkeminen paskamaisuuden takana ei ole aivan näköharhakaan. Se vain on kovin kapeasti katsottu, että piru olisi sen sielussa, joka kokee elämänsä sietämättömän uuvuttavana. Ne, jotka ovat muuttaneet lähimmäisen elämän kärsimykseksi – ihmiset, yhteisöt ja oppirakennelmat – ovat paholaisen asialla. Herra meitä armahtakoon!