Edellisessä blogikirjoituksessani: Ratkaisu kirkon skismaan avioliittokäsityksestä, pohdiskelin mahdollisuutta, että kirkko toisaalta pitää kiinni perinteisestä käsityksestään, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen, mutta antaa toiminnallista tilaa myös niille, joiden käsitys poikkeaa kirkon käsityksestä.
Ratkaisussa kirkkokäsikirjan mukainen kirkollinen toimitus avioliittoonvihkimisestä koskisi edelleenkin vain mies-naispareja, mutta seurakunnat voisivat toimivaltuuksiensa puitteissa luovuttaa tilojaan muunkinlaisiin toimituksiin, myös toisille uskontokunnille. Yksittäinen seurakunta ei kuitenkaan muodostaisi erillistä kuplaa, jossa opetus kirkon avioliittokäsityksestä olisi muusta kirkosta poikkeava.
Yksittäisen papin osalta esitin ajatuksen, että pappi, joka on vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin, voitaisiin tapauskohtaisen harkinnan jälkeen jättää seuraamuksetta, jos hän muutoin on pitäytynyt kirkon opetuksessa. Tähän liittyi myös ajatus, että papin tulisi ennen vihkimistä käytävässä keskustelussa varmistaa heidän tietävän, ettei kyseessä ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan mukainen vihkitoimitus.
Nykytilanne on tuomiokapitulien käsissä, eikä koko maata kattavaa linjaa ole. Toki ei välttämättä tarvitse olla. Samaa sukupuolta olevien vihkimistä ei katsota papin virkavelvollisuuksien mukaiseksi toiminnaksi minkään hiippakunnan alueella.
Kokonaiskirkollisesti käynnissä on kaksi toisistaan erillistä prosessia. Toisaalta on kirkolliskokouksessa, sen valmisteluelimissä sekä päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivillä muilla foorumeilla käynnissä oleva dialogi mahdollisuudesta muuttaa kirkon avioliittokäsitystä. Toisaalta on joukko pappeja, jotka ovat sivuuttaneet kirkon yhteisen avioliittokäsityksen ja vastoin saamiaan ohjeita vihkivät myös samaa sukupuolta olevia pareja sekä joukko näiden pappien toiminnan tukijoita. Ensin mainittu prosessi koskee ensi sijassa opillista skismaa, jälkimmäisessä on kysymys kapinasta kirkon synodaalista järjestystä vastaan.
Tunnistan ns. kapinapapien huolen seksuaalivähemmistöjen osallisuudesta kirkosta. Tarkoitan siis kokemuksellista osallisuutta. Todellinen osallisuus Kristuksen ruumiissa riippuu täysin muista seikoista. Vihkiparin pelastuksen kannalta ei liene merkitystä vihitäänkö heidät maistraatissa vaiko kirkkosalissa. Vihkipappien osalta edellä oleva ajatukseni seuraamuksetta jättämisestä edustaisi lempeää linjaa, tosin joidenkin mielestä kyse olisi velttoudesta. Entäpä jos tuomikapitulien linja olisi nykyistä tiukempi?
Sikäli kun samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on tullut tuomiokapituleissa käsittelyyn, niiden linjaksi vaikuttaa muodostuneen varoitus. Kun seuraamuksena on varoitus, on tarpeen pohtia, mistä oikein on varoitettu. Entä jos vastaava toiminta jatkuu? Annetaanko varoituksen jälkeen vielä ”viimeinen varoitus” ja sen jälkeen ”viimeistä varoitusta seuraava varoitus”? Näin ei pidä menetellä. Kun on annettu varoitus, on samalla otettu kantaa, että jatkossa voidaan myös erottaa.
Entä jos erottamisia toteutuu? Seurakuntapappien osalta panokset ovat kovemmat. Erottamisen myötä menisi myös työpaikka. Niiden pappien kohdalla, joilla ei ole kirkon pappisvirkaa edellyttävää palvelussuhdetta, tilanne on toinen. Pappisviran menetys ei vaikuttaisi ansiotasoon. Niinpä ”korttien loppuun katsominen” voisi olla heille houkuttelevampaa.
Käsittelyajat tuomiokapituleissa ja hallinto-oikeuksissa ovat pitkiä, mutta mahdollinen muutosprosessi kirkolliskokouksessa olisi vielä pidempi. Niinpä ennen pitkää ”kortit” tulee kyllä katsottua. Entä sitten?
Esimerkiksi Helsingissä Paavalin seurakunnan kirkko on myös MCC-kirkon seurakunnan käytössä. MCC kirkko ei ole rekisteröitynyt Suomessa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mutta rekisteröidyn uskontokunnan perustamiseen riittää Suomessa 20 henkilöä. Seurakunta voisi toimivaltansa puitteissa luovuttaa tilojaan myös sellaiseen vihkitoimitukseen, jossa vihkivä pappi tulee kirkkokunnasta, jossa vihitään myös samaa sukupuolta olevia pareja.
Pekka hyvin sanoitettu, entä kuinkas tuon sovitat Jeesukseen, Hänhän Sanoi ettei ole tullut tuomitsemaan ketään, mutta Sanoi juuri tuon että:
Joh. 12:48 Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa: se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä.
Jeesus rakasti jokaista lähimmäistään ja meni ristille myös ristiinnaulitsijoidensa tähden, miksi Hän Sanoi noin, varoittaakseen ihmisiä että nämä tekisivät parannuksen.
Luuletko Pekka minun tuomitsevan ketään vai varoitanko siitä mikä tulee varmasti tuomitsemaan meidät jokaisen viimeisenä päivänä?
Juhani & Joona
Tämä äänioikeuskeskustelu ei suoranaisesti liity blogin aiheeseen.
Tuomitseminen kai kuitenkin liittyy. Vastakkaiset näkemykset kun molemmat vetoavat eri argumentteihin ja hylkäävät toisten perustelut täysin. Jos halutaan löytää yhteisymmärrys, niin se voi tulla vain sen kautta että hyväksytään vastakkaiset näkemykset keskustelun pohjaksi.
Pekka mistä tulee kaikki pahuus riidat jne… ihmisiltä puuttuu rakkaus, yhteys Jumalaan ja Totuuden tunteminen.
Totuus ei koskaan ole ”kyllä ja ei” vaan ”kyllä tai ei” ja kun tuntee Totuuden niin on varma onko asia ”kyllä vai ei”.
Voitko orjantappuroista koota viinirypäleitä?
Voitko väkivallan keskeltä löytää rakkautta?
Edellä keskustelussa 07.01.2019 19:48 Jorma Hentilä esitti näkemyksen ettei eduskunta hyväksyisi sellaista Kirkolliskokouksen 3/4 määräenemmistöllä tekemää kirkkolain muutosta, että vaatimus kihlaparin sukupuolesta kirjattaisiin suoraan kirkkolakiin. Kysymys on sikäli akateeminen, että nykyisestä kirkolliskokouksesta tuskinpa löytyisi asialle riittävää määräenemmistöä.
Jorma Hentilän näkemys on sikäli hämmentävä, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksia edistäviltä tahoilta on päin vastoin nimenomaan esitetty ,että ollakseen kirkon pappeja sitova, kirkon avioliittokäsityksen rajaus mieheksi ja naiseksi nimenomaan pitäisi olla kirjattuna joko suoraan kirkkolakiin taikka kirkkojärjestykseen. Aiemmassa vuoden 1964 ja sitä edeltäneessä vuoden 1869 kirkkolaissa avioliittoon vihittävät määriteltiin selkeästi miehesi ja naiseksi. Sittemmin vihkitoimitusta koskevat määräykset on siirretty kirkkolaista kirkkojärjestykseen ja kirkkokäsikirjaan.
Näkemys on myös sikäli hämmentävä, että esimerkiksi vapaakirkko on avioliittolain muutoksen jälkeen lisännyt kirkkojärjestykseensä kohdan, jonka perusteella kihlaparin tulee olla mies ja nainen. Olisi kovin outoa, jos maamme eduskunta ei kunnioittaisi luterilaisen kirkkomme opillista autonomiaa.
En tiedä, kannattaako tätä sananvaihtoa enää jatkaa, kun se yhä uudelleen näyttää harhautuvan sivupolulle. Arveluni, että kirkolliskokouksen esitys, jonka mukaan kirkkolakiin olisi lisätty maninta vihittävien sukupuolesta, olisi pysähtynyt eduskuntaan, liittyi vuoteen 1993, ei siis nykypäivään. Jukka Kivimäki ”harmitteli” kommentissaan, ettei tuolloin arvattu sisällyttää kirkkolakiin ko. rajausta. Sananvaihto oli siis puolin ja toisin spekulatiivista, vähän tuollaista itkemistä kaatuneen maidon perään.
Eduskunta päättää kirkkolaista kirkolliskokouksen esityksestä ja voi joko hyväksyä tai hylätä esityksen, käyttää siis lopullista valtaa.
Ei ole tavatonta, että kirkolliskokous ei ole saanut läpi esitystään kirkkolain muuttamisesta. Kirkolliskokous päätti 1948 äänin 104-7 esittää kirkkolain muuttamista niin, että siinä olisi kielletty eronneiden vihkiminen, jos entinen puoliso on elossa. Presidentti J.K. Paasikivi kieltäytyi esittelemästä lainmuutosesitystä eduskunnalle, ja se raukesi.
Kiitos tarkennuksesta. Asia lienee kuitenkin niin, ettei katsottu tarpeelliseksi mainita kihlaparia mieheksi ja naiseksi, koska asia ilmeni jo silloisesta avioliittolaista. Kirkkokäsikirjassa oli edelleen tarpeen viitata erikseen sulhaseen ja morsiameen.
Presidentti J.K. Paasikivi teki ratkaisun aikakaudella, jolloin maamme perustuslaki oli toinen.
Erikseen vielä huomioksi niille, jotka laskeskelevat montako vuotta ”kirkolliskokouksella on ollut aikaa ratkaista kysymys samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta.”, ettei Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ole koskaan ollut aikomustakaan rinnastaa samaa sukupuolta olevien rekisteröity parisuhde avioliittoon. Siinä vaiheessa kun asialle olisi jo ollut merkittävää kannatusta, se ei ollut enää ajankohtaista. Emme siis ole hiihtäneet samaa latua Ruotsin kirkon kanssa.