Edellisessä blogikirjoituksessani: Ratkaisu kirkon skismaan avioliittokäsityksestä, pohdiskelin mahdollisuutta, että kirkko toisaalta pitää kiinni perinteisestä käsityksestään, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen, mutta antaa toiminnallista tilaa myös niille, joiden käsitys poikkeaa kirkon käsityksestä.
Ratkaisussa kirkkokäsikirjan mukainen kirkollinen toimitus avioliittoonvihkimisestä koskisi edelleenkin vain mies-naispareja, mutta seurakunnat voisivat toimivaltuuksiensa puitteissa luovuttaa tilojaan muunkinlaisiin toimituksiin, myös toisille uskontokunnille. Yksittäinen seurakunta ei kuitenkaan muodostaisi erillistä kuplaa, jossa opetus kirkon avioliittokäsityksestä olisi muusta kirkosta poikkeava.
Yksittäisen papin osalta esitin ajatuksen, että pappi, joka on vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin, voitaisiin tapauskohtaisen harkinnan jälkeen jättää seuraamuksetta, jos hän muutoin on pitäytynyt kirkon opetuksessa. Tähän liittyi myös ajatus, että papin tulisi ennen vihkimistä käytävässä keskustelussa varmistaa heidän tietävän, ettei kyseessä ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymän kirkkokäsikirjan mukainen vihkitoimitus.
Nykytilanne on tuomiokapitulien käsissä, eikä koko maata kattavaa linjaa ole. Toki ei välttämättä tarvitse olla. Samaa sukupuolta olevien vihkimistä ei katsota papin virkavelvollisuuksien mukaiseksi toiminnaksi minkään hiippakunnan alueella.
Kokonaiskirkollisesti käynnissä on kaksi toisistaan erillistä prosessia. Toisaalta on kirkolliskokouksessa, sen valmisteluelimissä sekä päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivillä muilla foorumeilla käynnissä oleva dialogi mahdollisuudesta muuttaa kirkon avioliittokäsitystä. Toisaalta on joukko pappeja, jotka ovat sivuuttaneet kirkon yhteisen avioliittokäsityksen ja vastoin saamiaan ohjeita vihkivät myös samaa sukupuolta olevia pareja sekä joukko näiden pappien toiminnan tukijoita. Ensin mainittu prosessi koskee ensi sijassa opillista skismaa, jälkimmäisessä on kysymys kapinasta kirkon synodaalista järjestystä vastaan.
Tunnistan ns. kapinapapien huolen seksuaalivähemmistöjen osallisuudesta kirkosta. Tarkoitan siis kokemuksellista osallisuutta. Todellinen osallisuus Kristuksen ruumiissa riippuu täysin muista seikoista. Vihkiparin pelastuksen kannalta ei liene merkitystä vihitäänkö heidät maistraatissa vaiko kirkkosalissa. Vihkipappien osalta edellä oleva ajatukseni seuraamuksetta jättämisestä edustaisi lempeää linjaa, tosin joidenkin mielestä kyse olisi velttoudesta. Entäpä jos tuomikapitulien linja olisi nykyistä tiukempi?
Sikäli kun samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on tullut tuomiokapituleissa käsittelyyn, niiden linjaksi vaikuttaa muodostuneen varoitus. Kun seuraamuksena on varoitus, on tarpeen pohtia, mistä oikein on varoitettu. Entä jos vastaava toiminta jatkuu? Annetaanko varoituksen jälkeen vielä ”viimeinen varoitus” ja sen jälkeen ”viimeistä varoitusta seuraava varoitus”? Näin ei pidä menetellä. Kun on annettu varoitus, on samalla otettu kantaa, että jatkossa voidaan myös erottaa.
Entä jos erottamisia toteutuu? Seurakuntapappien osalta panokset ovat kovemmat. Erottamisen myötä menisi myös työpaikka. Niiden pappien kohdalla, joilla ei ole kirkon pappisvirkaa edellyttävää palvelussuhdetta, tilanne on toinen. Pappisviran menetys ei vaikuttaisi ansiotasoon. Niinpä ”korttien loppuun katsominen” voisi olla heille houkuttelevampaa.
Käsittelyajat tuomiokapituleissa ja hallinto-oikeuksissa ovat pitkiä, mutta mahdollinen muutosprosessi kirkolliskokouksessa olisi vielä pidempi. Niinpä ennen pitkää ”kortit” tulee kyllä katsottua. Entä sitten?
Esimerkiksi Helsingissä Paavalin seurakunnan kirkko on myös MCC-kirkon seurakunnan käytössä. MCC kirkko ei ole rekisteröitynyt Suomessa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mutta rekisteröidyn uskontokunnan perustamiseen riittää Suomessa 20 henkilöä. Seurakunta voisi toimivaltansa puitteissa luovuttaa tilojaan myös sellaiseen vihkitoimitukseen, jossa vihkivä pappi tulee kirkkokunnasta, jossa vihitään myös samaa sukupuolta olevia pareja.