Kotimaan numerossa 30.8. oli useampi kirjoitus ja juttu, joka sai minut pohtimaan tuota otsikon teemaa. Seppo Rytkönen kirjoitti ”Luterilaisuuden hapattamat” otsikolla ja Anita Ojala otsikolla ”Jumala kutsuu, ihminen vastaa”. Lisäksi lehdessä oli Jussi Rytkösen juttu afrikkalaisen megakirkon profeetan Dr. Owuorin vierailusta Suomeen.
Rytkönen pohti Ari Pelkosen kirjoituksen pohjalta Lutherin sidotun ratkaisuvallan problematiikkaa. Hän viittasi Sana-lehdessä olleeseen Lauri Kemppaisen kirjoitukseen. Olen itse kuullut Kemppaisen pitkän alustuksen samasta tematiikasta. Anita Ojala pohti etsikkoaikoja sekä sitä, miksi tehdä vaikkapa lähetystyötä, jos ihminen ei voi vaikuttaa pelastumiseensa.
Itse sain luterilaisen teologian rautaisannoksen 1980-luvun alkupuoliskolla teologisessa tiedekunnassa. Silloin elettiin suomalaisen Luther-tutkimuksen renessanssin aikaa. Tuo ”hapatus” on kantanut minua lähes 40 pappisvuoden ajan ja kantaa edelleen. Harmikseni olen huomannut osalta nuorempaa pappispolvea sellaisen puuttuvan.
Edelliseen on toki sanottava, että myös Lutherin teologia vaatii kontekstuaalista (aika ja paikka) tulkintaa ja päivittämistä. Lutherin oppi sidotusta ratkaisuvallasta ei tarkoita ihmisen jäämistä passiiviseksi ”pölkyksi” kuten Lauri Kemppainen esittää ja kuten Rytkönenkin tulkitsi. Tuonkin Lutherin opetuksen voi ”selittää parhain päin”. Se tarkoittaa sitä, että pelastus on Jumalan lahja ja teko. Ihminen ottaa sen vastaan uskomalla. Uskominen syntyy evankeliumin kuulemisesta ja kääntymisestä Jumalan puoleen (kuulemaan).
Ihmisen osuutta voisi kuvata myös Lutherin kuvalla tyhjästä astiasta. Ihmisen osa on tyhjentyä, jotta Jumala voisi täyttää tyhjän astian. Luther ei kiellä pyhittymistä tai vanhurskautumista tai jumalallistumista vaan pikemmin opettaa niitä. Kun ihminen antautuu tyhjennetyksi ja Jumalan armon täyttämäksi ja kun hän pysyy sanan ja sakramentin vaikutuspiirissä, Jumala uudistaa ja muuttaa ihmistä. Ihmisestä tulee pikkuhiljaa enemmän Jumalan kaltainen.
Miten ihmeellinen afrikkalainen profeetta liittyy tähän? Mielestäni siten, että tuollaisessa on kyse juuri ihmisen vapaan tahdon ylikorostamisesta. Mielestäni tuollainen hengellisyys ei ole enää edes ”peruskristillistä” vaan hurmoksellista uskonnollisuutta ja ihmisten manipulointia hengellisten asioiden nimikkeillä. Vaikka Jeesus paransi joitakin ja vaikka muiden muassa Korintossa oli hurmoksellista hengellisyyttä, ei Jeesuksen seuraajien liike ole sensaatioita eikä jonkin jalustalle nostetun profeetan paatosta.
Luterilainen teologia puhtaaksi viljeltynä ei ole ainoa autuaaksi tekevä vaan muiden kirkkojen piirissä on hyvää teologiaa ja spiritualiteettia. Lutherin teologiassa on kuitenkin hyvät eväät uudistuvalle hengellisyydelle, josta mainitussa Kotimaan numerossa Aarne Pelkonen hienosti kirjoitti. (kirjoitus julkaistu Kotimaa-lehdessä 26.9.2024)
Toivo Loikkanen
Rovasti, Savonlinna
Kirjoitukseni pohjalta vastaus otsikon kysymykseen on: Ei kumpikaan! Meillä ei siis luterilaisella teologiassa ole puhdasta predestinaatio-oppia emmekä ajattele, että ihminen kykenee omalla ratkaisuillaan saavuttamaan pelastuksen. Tai voimme ajatella, että meillä on ”armon predestinaatio” eli Jumala tarjoaa kaikille armoa ja pelastusta. Siitä näkökulmasta kaikki on ”määrätty” pelastumaan. Kyse on kuitenkin siitä, avautuuko pelastus ja armo ihmiselle, ottaako hän sen vastaan, suostuuko hän syntiseksi ja armahdettavaksi.
Toivo Loikkasen blogi on tärkeä ja menee luterilaisuuden teologian ytimeen, syvään päätyyn. Tässä vaiheessa ilmoitan jo olevani melkein kaikesta Toivon kanssa eri mieltä. Älköön tämä kuitenkaan estäkö asiallista keskustelua.
Ihminen on enemmän kuin passiivinen pölkky, hän on kuollut. Hänen tahto on sidottu. Hän ei voi uskoa eikä kääntyä. Sillä ei ole myöskään mitään merkitystä kuuleeko ihminen Jumalan sanaa tai on sakramenttien vaikutuspiirissä. Luther sanoo asian näin;
”Kuitenkaan ei ole luvallista tutkia, minkä tähden
jumalallinen majesteetti ei poista tai muuta tätä tahtomme vikaa kaikissa ihmisissä, vaikka se ei
ole ihmisen vallassa, tai minkä tähden hän lukee sen ihmisen syyksi, vaikka ihminen ei voi
päästä siitä vapaaksi " (M. Luther, Sidottu ratkaisuvalta s. 139).
Luterilaisuudessa on mogergistinen Jumala kuva, tai suorastaan despoottinen, mielivaltainen, joka muuttaa edeltä valittujen tahdon salaisella päätöksellä. ( Viite FC, yksimielisyyden ohje 11:4,5). Ei myöskään ole olemassa mitään
armo predestinaatiota jossa kaikki on määrätty pelastumaan. Pelastus koskee vain valittuja, jotka on valittu kadotuksen massasta ennen maailman perustamista.
Monet luterilaiset eivät tunne luterilaista predestinaatiota ja sen filosofista koukkua. Predestinaatio määrittelee koko luterilaista teologiaa ja on sen syvä pohjavire.
Suomenkielessä löytyy uusin kirja tästä aiheesta joka kannattaa lukea. Miikka Ruokanen, Miten uskoa kun ei voi uskoa.
Kriittisempi näkemys luterilaiseeen predestinaatio on tämä kirja; Yrjö J. E. Alanen : Valinta ja vastuu : keskustelua predestinaatio-opista kristillisen aatehistorian valossa.
Sami, En näe, että olisimme asiasta välttämättä täysin eri mieltä. Kyse on siitä, miten – jälleen kerran – tulkitsemme Lutherin ja hänen teologiansa sekä sen kielellisiä ilmaisua. Itse toki pyrin tuomaan kirjoituksessa jonkinlaisen ”välittävän” teologisen mallin, kun torjuin sekä Rytkösen että Ojalan sekä Kemppaisen ajatukset.
Toivo, en ole lukenut, enkä kuunnellut Rytköstä, Ojalaa, Kemppaista, joten en osaa ottaa niihin kantaa. Lähinnä kerroin mitä luterilainen teologia noin yleensä predestinaatiosta kirjoittaa. Kuten sanoin monilla luterilaisilla ei ole asiasta mitään käsitystä. Tässä on tietysti se positiivinen puoli, että luterilainen kansanhurskaus ei ole omaksunut lutherin opillista linjaa, koska se ei tunne sitä. Tätä voi pitää Jumalan varjeluksena.
Sami, käsityksesi luterilaisuudesta on jostakin minulle tuntemattomasta syystä kovin negatiivinen ja tuot predestinaation sellaisessa muodossa, jota en ole teologiaa opiskelleena ja luterilaista teologiaa kohtuullisesti tuntevana tavannut. Tuo on lähellä sitä Kemppaisen kritiikkiä – sanoisinko tyrmäystä – Lutherin sidottua ratkaisuvaltaa kohtaan.
Toivo, pitäisikö minun kaunistella ja sanoa, että keisarilla on kauniit vaatteet ? Kyllä asioista pitää puhua oikeilla nimillä. En yhtään ihmettele, että et ole törmännyt predestinaatioon. Luther piti sidottu ratkaisuvaltaa tärkeimpänä kirjanaan. Se on vaikea ja sekava kirja. Erasmuksen vastaukset ovat kuitenkin hyviä. Tuo Miikka ruokasen kirja on selvittävä perusteos tuosta lutherin ajattelusta. Tosin Ruokanen ei osaa ratkaista, eikä hylätä Lutherin filosofista paradigmaa.
” Lutherin oppi sidotusta ratkaisuvallasta ei tarkoita ihmisen jäämistä passiiviseksi ”pölkyksi” kuten Lauri Kemppainen esittää ja kuten Rytkönenkin tulkitsi.
Vanhurskauttamisoppi on siitä hankala, että jos sitä ei käsitetä oikein niin se johtaa väkisinkin siihen, että seurakuntalaisista tulee ”passiivisia pölkkyjä”. Joten olisi tärkeää opettaa meille tuota oppia ja sitä mitä se meidän henkilökohtaisella tasolla merkitsee. Oppi nimittäin väärin käsitettynä johtaa automaattisesti passiivisuuteen.
Hyvin harvinaista kirkossamme on se, että tuota oppimme perustaa ryhdyttäisiin avaamaan kuulijoille.
Opin keskeinen ajatus ei ole se että olemme täysin syntisiä. Emmekä siksi voi tehdä mitään pelastuksemme eteen, vaan siinä että Olemme täysin vanhurskaita Jeesuksen sovitustyön tähden ja nämä kaksi täysin vastakkaista asiaa ovat yhtä aikaa voimassa. Joka asia on samalla meidän käsityskykymme ulkopuolella, mutta uskolla vastaanotettava ja uskon kautta ymmärrettävissä. Moni kuulee vain sen että on täysin syntinen, eikä voi tehdä mitään. Miksi siis enää yrittää mitään, Sillä kun ei ole mitään merkitystä.
Tämä vinoutunut käsitys keskeisest6ä opista johtaa väkisin väärään kuvaan Jumalasta, joka tarkkaa meidän syntejämme, mutta ei välitä hyvistä teoistamme mitään. Tämä on täysin väärä kuva Jumalasta rakastavana isänä.
Rakastava isä päinvastoin iloitsee suuresti jopa heikosti suoritetusta hyvästä työstä ja palkitsee myös ne.
Jumala joka on osannut luoda koko maailmankaikkeuden osaa kyllä aikanaan palkita meitäkin. Olemmehan hänen rakkaita lapsiaan.
Vanhurskauttamisoppi on taivaasta tullut oppi, joten se ei meidän ajattelumme mukaista ja siksi ajattelumme vie meitä herkästi harhapolulle. Uudelleen ja uudelleen yritämme tehdä jotain jonka avulla saisimme Jumalan suosion osaksemme ja näin unohdamme sen että sen saamme van Jeesuksen sovitustyön ansiosta ja syntien anteesi saamisen lupausta. Siksi tarvitsemme välttämättä jatkuvaa oikean vanhurskauttamisopin opettamista, jotta meistä ei tule puupölkkyjä.
Pekka P. Ongelma on kai lähinnä nykyään se, että synnistä puhumista ei kuulemma ymmärretä ja se mielletään jonkin laiseksi vihapuheeksi. Vaikka syntien anteeksi saaminen on vanhurskauttamisen keskeisin ydin, Jeesuksesta voi myös julistaa kuoleman voittajana, itseään häpeävän hylkiön vastaanottajana, sairaiden parantajana sekä seuraansa kutsujana. Kunhan nuo asiat eivät syrjäytä itse ydintä, syntien anteeksi saamista Kristuksen veressä. Näin minä ajattelen.
Hyvää pohdintaa, Pekka. Tuon lisäksi ihminen Lutherin ajattelun ja opetuksen mukaan vanhurskautumisen osana jumalallistuu eli alkaa muuttua Kristuksen kaltaiseksi, vaikka pysyy syntisenä. Kristus saa enemmän tilaa ihmisessä ja siten myös ihmisen toiminta voi muuttua.
Luterilainen vanhurskauttamisoppi on suoraa jatkoa luterilaiselle predestinaatio opille. Luther/ luterilaiset tunnustuskirjat opettavat että, vanhurskauttaminen ja teot on pidettävä erillään. Jaakobin kirjeen kohdalla ei ole mitään merkitystä; ”Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille”… ” Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” ( Jaakob 2: 21,24)
Luterilainen vanhurskauttamisoppiin liittyy monia kummallisuuksia ja se on monimutkainen aparaatti, jota on vaikea hallita. Esim luterilainen vahurskauttaminen on oikeudellinen tapahtuma, joka ei sisäisesti muuta ihmistä ( Ks Pieper kristillinen dogmatiikka, s. 385)
Lutherin vinoutunut tulkinta ihmisen antropologiasta, predestinaatiosta johti myös lain tulkinnan vääristymään. Niinpä hän eroitti vanhurskauden ja teot. Tästä seurasi passivoituminen ja koko kilvoitusperinteen alas-ajo. Luterilaisessa teologiassa väärä oppi kertautuu monissa teologisissa kysymyksissä ja monentuu, kertautuu.
Tämän voi havannoida vaikka seuraavasti; – kun puhutaan kilvoittelusta, hyvistä teoista, puhuja saa nopeasti laki henkisen puhujan leiman.
Sami, esität vanhurskauttamisopin ja sen seuraukset täysin yksipuolisessa valossa. En tiedä, oletko lukenut vaikkapa Mannermaan In ipsa fide Christus adest, jossa asia Lutherin teologian pohjalta esitetään aivan toisin. Siinä juuri kytketään se ortodokseilta peräisin oleva jumalallistuminen siihen forensiseen vanhurskauttamiseen. Olin aikaisemmin siinä käsityksessä, että olet luterilaisen teologian puolustaja. Nyt huomaan jotakin aivan muuta.
Toivo, kyllä tuo kirja on tuttu ja kirjahyllyssä. Mannermaassa on yritystä, mutta Hän jää kuin Vanhan testamentin telttamajan esipihalle. ( Luterilainen foressinen vanhurskauttamisoppi saa osansa ja esim evankelisessa liikkeessä Mannermaa haukuttiin harhautuneeksi) Toiseksi Mannermaan kirja ei ole johtanut luterilaista kirkkoa ortodoksiseen theosis tyyppiseen kristillisyyteen, se on akateeminen jolla ei ole reaalista todellisuutta luterilaisessa uskossa.
Sami, Mannermaan kirjat ovat vaikuttaneet kirkkoon paljon. Ne ovat olleet keskeisiä linjakirjoja sekä papistolle että kirkon tiettyjen kysymysten ratkaisuissa 1980-luvun alkupuolelta aina vuosituhannen loppuun. Vähättelet hänen merkitystään.
Toivo, jos näin on kuten kuvaat, voitko kertoa konkreettisesti missä tämä näkyy?
Pappien opetuksessa ja julistuksessa ja kristittyjen elämässä.
Toivo, hyvä jos noin on. Epäilen itse tuota näkökulmaasi, harva lukee tuota työryhmien tematiikkaa. Toiseksi useimmat lukevat luterilaisia tunnustuskirjoja jossa sovintokaavan vanhurskauttamisoppi on toinen kuin Lutherin. Näin ollen kallistun siihen, että väitteelläsi on heikko reaalinen todellisuus. Toivottavasti olen väärässä. Ja jos olen väärässä tämä tulee näkymään luterilaisessa kirjallisuudessa.
Kaksi teologianhistoriallista täydennystä. Philipp Melanchthon opetti 1543, että kääntymyksessä on kolme vaikuttavaa tekijää: Jumalan Pyhä Henki, sana ja ihmisen tahto. Anita Ojalan erittäin hyvä kysymys palautuu mutkien kautta tähän kolmijakoon ja kysymykseen: mikä on ihmisen oma ”osuus” kääntymyksessä? Kirjoitan tarkoituksella lainausmerkeissä, koska luterilaisuus ei opeta ihmisen vapaata tahdonratkaisua. Kuitenkin individualismin aikakaudella puhutaan tietysti yksilön pelastumisesta samalla kun kadotukseen joutuminen on täysin ihmisen oma syy, mutta pelastuminen Jumalan armoa. Tavallaan kysymyksenasetteluun ei ole meitä täysin tyydyttävää vastausta, koska uskon syntyminen on
aina kuolleen henkiin herättämiseen vertautuva Jumalan ihme.
Toiseksi taustalla vaikuttaa nyttemmin unohdettu teologinen kiista pietismin ja luterilaisen ortodoksian välillä. Pietismi opettaa, että pelastuminen on mahdollista vain silloin, kun Jumala antaa erityisen etsikon ajan kun taas luterilainen ortodoksia opettaa koko ihmiselämän olevan armon ja etsikon aikaa. (Luthardtin dogmatiikan kompendium jostain 1800-luvun lopusta).
Mitä predestinaatioon tulee, olen itse ymmärtänyt sen järeimmäksi sielunhoidon keinoksi rohkaista ja lohduttaa syvissä epäilyksissä olevaa uskovaista. Tietyissä tilanteissa siis. Joitakin vuosia sitten suomeksi julkaistiin amerikkalaisen fundamentalistin Wayne Grudemin kalvinistinen pienoisdogmatiikka kristinuskon perustotuuksista. Tosiasia on siis, että uskoon tuloa ja Jumalaa etsiville ihmisille tarjotaan nyky-Suomessa luterilaisuudesta vahvasti poikkeavaa opetusta TaivasTV7:n ja muiden vastaavien viestimien välityksellä. (Näin muuten joskus Owuorin ohjelman tällä mainitulla kanavalla. Hurmahenkistä touhua, sanoisin).
Anita Ojalan (jota myös Pekka Pesonen on täällä pohtinut) alkuperäinen kysymys on erittäin aiheellinen. Onko meillä luterilaisilla papeilla välineitä ja kykyä julistaa evankeliumia niin, että uskoa ihan oikeasti etsivät ihmiset saavat tulla uskoon ja löytää pelastuksen? Hiljaisuuden jooga, etsiminen ja jatkuva epävarmuus tai kaipaus Jumalan puoleen eivät tätä vastausta anna.
Klassinen tätä aihetta käsittelevä teksti on Lutherin Ison katekismuksen kasteluvun loppuosa. Se tarvitsee myös täydennyksekseen selvän sanan julistuksen heille, joita vielä ei ole kastettu.
Marko, kiitos hyvistä, täydentävistä tiedoista ja ajatuksista. Oma kirjoitukseni jäi vajavaiseksi pelkästään siksi, että viittasin siinä useampaan kirjoitukseen ja toiseksi tilan rajallisuuden suhteen. Jos tilaa olisi ollut enemmän, olisi asiaan voinut paneutua myös teologisesti laajemmin. Rytkösen väite siitä, että Luther torjuu pyhittymisen, on täysin virheellinen. Tai että luterilainen teologia torjuu sen. Ojalan kysymys on ymmärrettävä, mutta siihenkin on luterilaisuudessa selkeä vastaus: Pelastus on kokonaan Jumalan teko ja lahja, mutta ihmisen tulee kääntyä kuulemaan evankeliumi ja suostua syntiseksi ja armahdettavaksi. Mannermaa kirjoittaa Lutherin teologian osana olevan keskeisesti ”jumalallistuminen”, joka liittyy vanhurskauttamisoppiin. Vanhurskaus ei ole forensinen tai ”juridinen” vaan myös efketiivinen eli ihmistä muuttava, uudistava, enemmän Kristuksen kaltaiseksi.
Marko kirjoittaa; ”Mitä predestinaatioon tulee, olen itse ymmärtänyt sen järeimmäksi sielunhoidon keinoksi rohkaista ja lohduttaa syvissä epäilyksissä olevaa uskovaista.”
Tämähän on myös tunnuskirjojen ajatus. Ajatus on kyllä hyvin ongelmallinen ja toimii rajoitetusti. Pohjimmiltaan se on petollista. Se on sama kun sanoisi; ” kun olet nyt osanut meiltä huonon auton, niin koita pärjätä.”. Luterilaiset teologit syättivät ensin sidotun tahdon ja predestinaation ja sitten keksivät lohdutuksesi sielunhädässä olevalle ihmiselle, Jumala on sinut valinnut, jos pelkäät että et ole valittu. Suoraan sanoen järkyttävä sileunhoito neuvo.
Sami P. Totta kai mitä tahansa uskonopin kohtaa pitää soveltaa. En tietenkään ajattele, että predestinaatio-oppi olisi jokin koko teologiaa selittävä ydinasia. Luterilaisuus ei koskaan ole ollut täysin yhdenmukainen monoliitti, joskin lähelle tultiin 1500-1600-luvun akateemisessa puhdasoppisuudessa.
Olet monesti kritisoinut sidottua ratkaisuvaltaamme ja predestinaatio-oppia tavalla, josta en tunnista Lutheria enkä luterilaista uskonoppia. Kirkon historiassa on usein käynyt niin, että yksittäiset teologit ovat menneet liian pitkälle jossakin opetuksessaan ja seuraajat ovat maltillistaneet linjauksia. Keskeisin pointti molemmissa on syntisen ihmisen pelastuminen yksin Jumalan armosta, ilman omia tekoja. Ei tekojakaan kielletä, mutta ne seuraavat uskoa.
Marko sinäkin. Sitten vaan lukemaan luterilaista predestinaatiota. Luterilaisuus ei tosiaan ollut monoliitti, eikä ole nykyäänkään, vaan uusia luterilaisia kirkkoja syntyy kun he eroavat nykyisestä luterilaisesta kirkostaan.
”Keskeisin pointti molemmissa on syntisen ihmisen pelastuminen yksin Jumalan armosta, ilman omia tekoja. Ei tekojakaan kielletä, mutta ne seuraavat uskoa.” Juuri näinhän se on. Mutta sitten tulee iso mutta, kun ruvetaan perkaamaan tätä lausetta ymmärrämme sen aivan eri tavalla.
Sami P. Totta kai kristityt ovat yksimielisiä hyvien tekojen tarpeellisuudesta. Keskeisin kysymys on, voiko ihminen itse, omilla kyvyillään aikaansaada ensimmäisen liikahduksen Jumalaa kohti. Itse kysyn, kumpi on tärkeämpää: sekö, että kristityt tekevät hyviä tekoja vaiko se, missä teologisessa viitekehyksessä nämä teot esitetään?
Jos olen ymmärtänyt oikein, ortodoksisuudessa pelastus on kilvoitteluprosessi, vapaan tahdon ja katumuksen sekä Jumalan hengellisen näkemisen varassa toteutuva pyhittyminen, kohti jumalallistumista. Itse koen tällaisen asioiden esittämistavan vieraaksi, mutta pyrin ymmärtämään. Mutta minun on kyllä vaikea ajatella vaikkapa siihen tapaan, että esimerkiksi joukko munkkeja olisi kilvoitellut niin vakavasti Jumalalle mieleisessä enkelien kaltaisessa elämässä, että juuri tämä kivoitus on perustuksena vaikkapa luostarin ympärilleen levittämälle hengelliselle siunaukselle. (Kilvoittelija itse voi kuvata tätä kaikkea hyvin armollisena ja vapauttavana asiana).
Luterilaisuus ei torju edistystä pyhityksessä, mutta erottaa sen käsitteellisesti vanhurskauttamisesta. Kristuksen käsittävä usko (=Kristuksen omakseen ottava usko) ei voi olla ilman vaikutuksia eli hyviä mielenliikkeitä, tekoja jne.
Olen itse sitä mieltä, että esimerkiksi Pieperin dogmatiikka – varsinkin sen lyhennetty ja suomennettu laitos – antaa tietyistä asioista hyvin rautalankamaisen ja kapean kuvan, ilmeisesti fundamentalistisen raamattukäsityksensä ja tiukan forenssisen vanhurskauttamisoppinsa vuoksi poleemisuudesta puhumattakaan. Tällöin pitää muistaa, että 1) ”taivaan tori” jolla vanhurskaaksi lukeminen tapahtuu, on itse asiassa kaikkialla, koska Jumala on kaikkialla läsnä oleva. 2) Pieper opettaa tiukasti Jumalan meissä asumisen olevan vain seuraus vanhurskauttamisesta.
Itse asiassa luterilaisuuden yksi keskeinen korostus on siinä, että me yhdistymme uskon kautta Kristukseen ja vanhurskaaksi julistaminen tapahtuu samassa silmänräpäyksessä kuin tämä yhdistyminen ja Pyhälle Hengelle omistettu sydämen uudistaminen Jumalan asuinsijaksi. Tavallaan forenssinen vanhurskauttaminen on vain yksi, vaikkakin välttämätön, osa isompaa kokonaisuutta. Nämä painotukset elivät vahvoina myös evankelisessa liikkeessä ennen Pieperin dogmatiikan ja yleisen vanhurskauttamisen opin korostamisen läpimurtoa. 1800-luvun tilanteessa luterilaisuus muuten korosti pelastumisen prosessiluonnetta mm. nykyisten pyhitysliikkeiden äitiä, metodisteja vastaan.
Kristuksen hyväksemme luettu ja uskolla omistettu pelastava armo on niin iso ja vapauttava asia, että sitä ei pidä luovuttaa. Samalla kristittyjä sopii ja tuleekin opastaa kristilliseen elämään. Ja se usko, joka omistaa Jeesuksen ja Hänen armonsa, syntyy ja pysyy yllä evankeliumin kuulemisesta.
Marko, kirjoitat;
”
Mutta minun on kyllä vaikea ajatella vaikkapa siihen tapaan, että esimerkiksi joukko munkkeja olisi kilvoitellut niin vakavasti Jumalalle mieleisessä enkelien kaltaisessa elämässä, että juuri tämä kivoitus on perustuksena vaikkapa luostarin ympärilleen levittämälle hengelliselle siunaukselle. (Kilvoittelija itse voi kuvata tätä kaikkea hyvin armollisena ja vapauttavana asiana).”
No itse en pidä tätä mitenkään ihmeellisenä, ihan normaalia ortodoksisuutta. Kilvoittelu on tärkeää, mutta ortodoksisuudessa ei ajatella, että kilvoittelija omalla kilvoituksellaan vetäisi Jumalan siunaukset, armon luokseen, ympärilleen. Voit kilvoitella miten paljon tahansa, paastota, noudattaa kanonisia ohjeita, rukoilla, valvoa jne… Jumalan armo ja siunaukset ovat aina armoa. Jeesus sanoo, ilman minua te, ette voi tehdä mitään”.
Aiheesta tuntuu joskus puhuttavan joko ihmisen tekoina tai Jumalan määräämänä ilman Kristuksessa osallisuutta .Kuitenkin on ehkä yksinkertaisempaa ajatella että Kristuksessa on pelastus ja sillä tavalla Jumalan määräys on pelastaa ne jotka ovat Kristuksessa. Alussa on Jumalan suuri rakkaus että hän tahtoo kaikki pelastaa ja tehnyt uuden liiton hänen verensä kautta ja lahjoittaa sovitustyön ansion kun siinä Jeesuksen kuolemassa oli voitto synnistä , perkeleestä ja kuolemasta ja tähän voittoon ihminen kastetaan eli Jeesuksen kuolemaan . Siellä 2tim kirjeessä Paavali sanoo että Jos olemme kuolleet yhdessä Kristuksen kanssa niin saamme myös elää yhdessä hänen kanssaan … Tämä vähän ennen mestausta sanottu oli Paavalin vetoomus siihen mikä on pelastuksen perusta (kaste , usko). On siis Jumalan lapseksi ottaminen ( perusta)ja lopussa perusta pelastukselle . Siihen jäävä aika meidän elämämme on Jumalan rakkautta , jossa hän lupaa että joka syntinsä tunnustaa niin niin hän uskollinen ja lupaa ehtoollisessa pysyvyyttä jne . Ristiinaulittu Kristus on alussa ja matkalla koko elämän ajan jota haluamme oppia tuntemaan ja kuoleman hetkellä ristiinnaulitun voiton turvin saamme täältä lähteä . Aihetta voi lähestyä laajasti , mutta se riittää ainakin minulle että olemme Kristuksessa määrätyt pelastukseen kun olemme Kristuksessa .Jumalan ihmeellinen rakkaus antaa itsensä oli hänen määräys , meille ihmisille tämä rakkaus esittäytyy ; tahdotteko tekin mennä pois ? tahdotko tulla terveeksi ? Itseään kohtaan hän oli ankara mutta meitä kohtaan rakastava , kuitenkin Jumalan pyhyydelle on mahdotonta synti ja se tulee tuomituksi ilman Kristusta . Asian vaikeutta pohtiessa voi lisätä se että meillä on aika ja emme voi ajatella elämää ilman aikaa ja Jumala on ennalta näkevä ja tietävä
Timo G, kalvinismissa ajatellaan, että Kristus on kuollut vain pelastukseen ennalta määrättyjen puolesta. Luterilaisuus opettaa toisin: Kristus on kuollut kaikkien puolesta, mutta Hänen työnsä jää turhaksi niiden kohdalla, jotka eivät pääse siitä armonvälineiden ja omakohtaisen uskon kautta osallisiksi. Lestadiolaisuus jatkaa tästä opettamalla eräänlaista koko maailman autuutta. Kaikki syntyvät Kristukseen uskovina, mutta ne, joiden usko tukahtuu ylitsekäymisten ja syntien kautta, tarvitsevat uudestisyntymistä Pyhässä Hengessä saarnatun sanan kautta. Samalla puhutaan siitä, kuinka Jumala ”tällä ajalla” kokoaa ”valittunsa” esimerkiksi Afrikasta kuten Hän on tehnyt kautta kirkkohistorian. Avara vanhurskauttamisoppi yhdistyy siis tiukkaan seurakuntaoppiin ja samalla predestinaatio-oppi antaa taustaselityksen evankeliumin vastaanottamiselle. (?)
Luterilaisuudessa on kaksi Jumalan pelastus tahtoa. 1) Yleinen Hän haluaa kaikkien pelastusta ja 2) erityinen Hän pelastaa vain iankaikkisuudessa määrätyt ja valitut henkilöt. Ainoastan heitä koskee tosiaasiallisesti pelastus. Jokainen osaa varmasti päätellä tästä, että luther oli sala kalvinisti, vaikka ei sitä suoraan sanonut.
Sami, Luther oli salakalvinisti… Höpö, höpö! Luther edusti jakamattoman kirkon uskonoppia ja halusi kirkon löytävän sen. Hän halusi ihmisten löytävän armollisen Jumalan, koska hänen aikansa kirkko oli luonut sille paljon esteitä.
Toivo, salakalvinisti sopii hyvin lutherin predestinaatioon, hän ei vaan sanonut sitä suoraan ääneen. Jos luther edustaisi jakamatonta kirkkoa, luterilista kirkkoa ei olisi syntynytkään, eivätkä he olisi ruvenneet vihkimään omia pappejaan ja piispojaan. Vaikka en tunne katolista teologiaa, tiedän historiasta sen, että katolinen kirkko oli jo ennen uskonpuhdistusta aloittanut sisäisen reformaationsa. Ja trenton kirkolliskokous oli myös jatkumoa tälle.
Sami, voitko ilmaista, mistä kirkollisesta ”positiosta” tai taustasta käsin kirjoitat? Olisi helpompi ymmärtää ja keskustella, kun tietäisi sen.
Toivo, kyllä tässä ortodoksi teologiasta käsin asioita tarkastellaan.
Hyvä tietää, Sami – ja sehän on hyvä viitekehys! En tiedä, oletko lukenut juuri Mannermaalta, että hän piti Lutherin vanhurkauttamista ja vanhurskautumista hyvin lähellä ortodoksien jumalallistumista.
Toivo, kyllä piti. Toki lutherilta löytyy katolisen kirkon poikana, jäänteitä yhtenäisen kirkon teologiasta, vaikkakin hänellä katkeaa isien patristinen perinne ja hän luo uuden tradition.
Sami, tuo on sinun tulkintasi. Luther itse halusi liittyä nimenomaan jakamattoman kirkon perinteeseen. Uusi traditio syntyi osin olosuhteiden myötä. Ehkä et, Sami, huomaa, että näet vain oman näkemyksesi teologiasta ja traditiosta oikeana. Itse näen, että kirkkojemme traditiot täydentävät toisiaan ja muodostavat sen maailmanlaajan Kristuksen kirkon ja sen tradition. Siihen tietyin rajauksin liittyvät myös uudemmatkin kirkot tai osa niistä.
Mannermaalle vanhurskauttaminen merkitsi alkavaa jumalallistamista. In ipsa fide Christus adest. Uskossa Kristus on läsnä tai jos halutaan käyttää Lutherin hiukan lennokkaampaa kieltä: Ihminen elää uskosta niin, että hänestä tulee uskossa Kristuksen kanssa ”yksi kakku.”
Hyvä aatehistoriallinen katsaus jumalallistumisesta löytyy Suomen patristisen seuran julkaisusta nro. 14, Jumalan kaltaisuuteen, s 71-113, Serafim Seppälä.
” Tulkaamme Kristuksen kaltaiseksi, sillä Kristus on tullut meidän kaltaiseksemme. Tulkaamme jumaliksi hänen tähtensä, sillä hän on tullut ihmiseksi meidän tähtemme” ( s. 94, ko. teos).
Toivo Loikkanen kirjoittaa;
”Itse näen, että kirkkojemme traditiot täydentävät toisiaan ja muodostavat sen maailmanlaajan Kristuksen kirkon ja sen tradition. Siihen tietyin rajauksin liittyvät myös uudemmatkin kirkot tai osa niistä.”
Tämä on luterilaisten keskuudessa tyypillinen kirkko näkemys. He myös perustelevat sen mm. uskontunnustuksella ja siinä olevalla sanalla katollinen ( yleinen, maailmanlaajuinen) uskontunnustuksen intentio ei tietenkään ollut tämän kaltainen, koko luterilaisuutta ei ollut olemassa, joten uskontunnustuksen sisään on ajettu luterilaisten on kirkko-oppi 1500 luvulta. Tähän voidaan sanoa, että kirkko on aina määritellyt rajansa, kanoniset rajat.
Sitten toiseksi luterilaisuudessa määräävänä prinsiippinä on yksin Raamattu, jolle traditio on alisteinen. Tässä uskonpuhdistus määritteli tradition toisin kuin yhtenäinen kirkko. Kirkossa Raamattu ei ole ikinä ollut ylin auktoriteetti, ei ikinä.
Sami P. Voiko sitten ekumeeninen kirkolliskokous tai synodi päättää jotakin Raamatun ilmoituksesta poikkeavaa?
Marko, pitäisi tietää tarkemmin mitä tarkoitat kysymyksellä. Raamatussa esimerkiksi ensimmäinen kirkolliskokous päätti, että jotkut Vt;n käskyt eivät ole voimassa.
Monista kristillisistä opinkohdista kerrotaan Raamatusta hyvin niukalti, mutta kirkolliskokoukset tulkitsevat tekstit ja niistä tulee normatiivisiä.
Raamatussa ei tietysti kerrota kaikkea, mutta kristillinen usko pitää niitä oikeana, eikä Raamatun vastaisena ko. asioista kirkolliskokoukset ovat myös voineet antaa sitovia päätöksiä ja niiden noudattamatta jättäminen johtaa kirkosta ulossulkemiseen.
Ortodoksit pitävät 7(8) kirkolliskokousta ekumeenisina.
Edelliseen vielä että Paavali ei siis kuoleman läheistyessä ei vedonnut Damaskoksen tien tapahtumiin eikä ananiaan kohdatessa pitkän kadun päässä olevassa talossa tapahtuvaan näkönsä saamiseen vaan Kristuksen kuoleman voittoon joka hänelle lahjoitettiin kasteessa .
Marko, kalvinistit ja myös vapaat suunnat opettavat Kristuksen sovitustyön koskevan vain ennalta määrättyjen puolesta , josta mielestäni puuttuu ajatus että Kristus on annettu lahjaksi meille . Ja mielestäni luterilaisuutta ei ole ilman armonvälineiden yhteyttä . Kuten kirjoitit armonvälineiden osallisuudesta ja omakohtaisesta uskosta. Ja ei varmaan ole väärin puhua omakohtaisesta uskosta tai henkilökohtaisesta uskosta , mutta Paavalin kirjeistä tulee esiin yhteinen usko ja Kristuksen ruumiin osallisuus . Olla seurakuntana yhtä perhettä yksi usko yksi kaste ja yhteisestä leivästä murtaminen . Peilaan omakohtaisen ajattelun muuttumista ns herätyskristillisyyden parista seurakunnalliseen ajatteluun.
Timo G. Hyviä näkökohtia.
En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi ns. herätyskritillinen ja ns. seurakunnallinen ajattelu olisi (tai tulisi olla) – ”olemuksellisesti” – jotenkin ristiriitaista.
Suomessa ”perusluterilaisuuden” piirissä tuntuu olevan käytäntönä, että usko on jotain, mistä ei oikein voi puhua, saati siitä, että usko olisi jossain vaiheessa ruvennut ”oikeasti” ohjaamaan elämää. Tunnutaan luotettaevaan (ja pysähtyvän) siihen, että kastettu ja rippikoulun käynyt on automaattisesti pelstuksesta osallinen (ymmärsi sitten ristin sanoman tai ei). Ajatus ”kääntymyksestä” tuntuu usein olevan vieras; ”hihhuleita” vain. Voidaan kenties mainita ajatus ”armon kirkastumisesta”, ”kasteen armoon palaamisesta” tms. – mutta jo pelkkä armon käsite tuntuu nykypuheissa olevan kovin moniselitteinen ja abstrakti. Monissa vapaissa suunnissa sitten taas asian on ihan päinvastoin: kääntymys (tai ”uskoontulo”) on ikäänkuin kaikki kaikessa, suorastaan elämän ehto. Ymmärrys voi siinäkin jäädä puolitiehen. Ueimmiten ymmärrys kuitenkin syvenee seurakunnallisessa elämisessä. Joskus ihminen tartvitsee (joskun jopa kaipaakin) herättelyä.
Oma käsitykseni on, että ”kääntymykset” kohti Kristusta ovat (ja olisivat!) itse kullekin useamminkin tarpeen, ja armon kirkastuminen syntynee uskovalle kritityllekin useamankin kerran – ainakin silloin kun hän huomaa (edes vajavaisesti) jälleen kerran langenneensa synnin viettelyksiin; huomaa siis(jälleen) oman syntisyytensä. Unohtuakin ne ymmärrykset usein tuppaavat, jos asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä.
Joskus paras ymmärrys syntyy yksinkerttaisuudesta: totuuteen myöntymisestä.
Nähdäkseni perusongelma on, että Jeesuksen viitoittamaa tietä ei julisteta niin ymmärrettävästi (eikä ehkä niin armahtavastikaan) että sen moni voisi uskoa omalle kohdalleen todeksi.
Hyviä pointteja. Ei maltillista herätyskristillisyyttä ja ”seurakunnallista ajattelua” tarvitse nähdä ristiriitaisina. Meillä kirkossa on vaikuttanut perusluterilaisuuden ja vanhojen herätysliikkeiden lisäksi uudempi pietismi eli mm. Kansan Raamattuseura, Raamattuopisto ja Kansanlähetys. Lopun ajatus on myös tärkeä: Pitäisi julistaa kirkkaasti Jumalan ehdotonta armoa ja samalla opastaa kristityn polulle.
Nähdäkseni perusongelma on siinä, ettemme tunne Jumalaa tunnetasolla Rakastavana isänä. Jos tuntisimme Hänet, niin Hänen rakkautensa vaikuttaisi meissä vetovoimaisella ja puoleensa vetävällä tavalla. Nähdessään meidän rakkaudellisen olemuksen kuulijat haluaisivat kuulla mistä me olemme sen asenteen saaneet. Se herättäisi ihmettelemään heitä siksi, että positiivisuudestamme huolimatta olemme saman kärsimyksen alaisuudessa kuin hekin. Jospa saarnan aluksi voisi tunnustaa oman syntisyyteni ja raihnaisuuteni synnin vastustamisessa. Tuoden esiin todella tapahtuneen asian. Kiittää sen jälkeen Jeesuksen ihmeellisestä rakkaudesta tätä syntistä raukkaa kohtaan. En ihmettele sitä, ettei näin saarnaa yleensä aloiteta. On helpompi puhua muiden kuin omista synneistä ja varsinkin niiden, jotka ei kuulemaan tule. Jeesuksen ristin kuolemasta ja hänen verestään puhuminen on vanhalle minälle kaikkein vastenmielisintä. Sitä ei voi julistaa muutoin kun laittamalla oma minä täysin sivuun ja se on mahdollista vain Jumalan armon avulla.
Ihmiset heräisivät heti, jos heidän silmiensä eteen voisimme kuvata Jumalan suuren rakkauden ja Hänen pyhän olemuksensa. Herätys kun on vain sitä että sumuvero katoaa sen tieltä, että olemme syntisinä elävän Jumalan kasvojen edessä.
Jukka M. : ” Joskus paras ymmärrys syntyy yksinkerttaisuudesta: totuuteen myöntymisestä.”
Pekka, kirjoitat:
”Ihmiset heräisivät heti, jos heidän silmiensä eteen voisimme kuvata Jumalan suuren rakkauden ja Hänen pyhän olemuksensa.”
Jeesus sanoi, ”,, vaan kun Pyhä Henki tulee yllenne, niin te saatte Voiman ja te tulette olemaan MINUN TODISTAJANI … ”
Tuo voima vuodatetaan ylhäältä uskoontuleitten päälle. Tässäkin seurataan W&H ”alkuperäisyyttä, mikä on harhaa, eikä mikään Raamatun käännös väitä, että jo Pyhstä Hengestä uudestisyntyneet, vt. Joh. 20:22, tarvitsisivat toisen kerran Pyhän Hengen sisimpäänsä. Se on päälle, ”epi, niinkuin Pyhän Hengen kaste, koko Vanhan Testamentin ennustaa tästä helluntaipäivän vuodatuksesta.
Nyt ei todellakaan tarvi lisää ”tietoa”, vaan uskovien sisltälukutaitoa.
Reijolle voisi sanoa, että edustamasi Kastaja liikkeen dokumentaatiot sinulta puuttuvat edelleen. Ei riitä se, että siteeraat ekumeenisia ortodoksia kirjoituksia. Raamattua.
Eikö Pyhän Hengen tule näyyttää toteen synti, (lahja)vanhurskaus ja tuomio? Harvalle tuo Hengen toteennäyttö kuitenkaan putkahtaa suoraan taivaasta.
Nähdäkseni Pyhällä Hengellä on hyvinkin erilaisia tapoja tuon toteennäyttämisen toteuttamiseen. Valitettavasti (meillä) ihmisillä on taipumus luoda stereotyyppisiä käsityksiä ja ilmaisuja siitä, miten pelastus ihmisten osaksi tulee. Ja meillä ihmisillä on myös n+1 tapaa ilmaista tämä asia. Me mielellämme tietäisimme (”ääneen”) sen varman tavan ja prosessin, joka kaikille tepsisi. Jotkut ovat pitkään etsineet saamatta itselleen ymmärrettävää vastausta, toiset taas ovat ”pakoilleet” ja tulleet löydetyksi, kolmannet ehkä pikkuhiljaa kasvaneet ymmrtämään.
Voi hyvinkin pohtia, onko ihmisellä itsellään ja muilla ihmisillä minkäänlaista vaikutusta siihen, että joku on alkanut ymmärtää pelastuksen todellisuutta. Oudolta tuntuisi, jos em. vaikutusta ei olisi. Se ei silti tarkoita, että kyseessä olisi ensisijaisesti vain ihmisen (oma) valinta.
Mutta valitsemattomuuskin on valinta.
Olisi perin outoa, jos emme kehoittaisi myös selväsanaisesti ihmisiä valitsemaan pelastavan tien vaan antaisimme heidän kulkea eksyksissä siinä toivossa, että tie vain jotenkin löytyisi.
Kun asenne on negatiivinen niin tulkitakin muodostuu kielteiseksi. En tiedä mikä mielestäsi meni pieleen tuossa lainaamassasi kohdassa.
En tiedä onko provosoivasti sanottu että herätyskristillisyydessä mietitään mitä me tehdään ja miten saadaan ihmisiä juhliin? Kun seurakunnallinen ajattelu on mitä Kristus on tehnyt ja usko siihen että keskinäinen yhteys on jonka kautta Jumala vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Puhun nyt omasta kokemuksesta että Paavalin opetukset seurakunnalle ilman omaa seurakuntayhteyttä ( ilman armonvälineitä, paimenta jne) eivät puhuttele niin kuin olla seurakuntayhteydessä . Olen kokenut että esim. Paavalin opetuksien sisältö on seurakunta joukolle tai perheelle omaksuttavissa paremmin kun on heijastuspintaa. Ja ajattelen löyhää tai jopa vain jäsenyyttä niin synnytettyä hengellistä toimintaa leimaa aina jossain määrin synergismi , se voi olla pientä tai suurempaa ja myös asioiden ilmaisuissa .