[Niko Huttunen – Itsenäisyyspäivän saarna] Maailma on taas muuttunut epävakaaksi. Viimeiset kaksi vuotta ovat karistaneet viimeisetkin harhaluulot siitä, että uusi historiallinen rauhankausi olisi alkanut kylmän sodan päättyessä. Arabikevät muuttui kaaokseksi, jonka heijastusvaikutukset näkyvät pakolaisvirtoina kaukaisessa Suomessa asti. Venäjä haluaa taas olla se sotilasmahti, jollainen Neuvostoliitto oli kylmän sodan aikana. Pienemmät sotapolitiikan harjoittajat ovat keksineet, että sotaa ei tarvitse käydä avoimesti. Sen sijaan voi synnyttää pelkoa terrori-iskuilla. Rauhantekijöille on taas kysyntää. Mutta mitä on rauhan tekeminen? Mitä se voisi tarkoittaa maailmassa, joka jälleen uskoo aseisiin?
Svenska bibelöversättningar har traditionellt kommit till korta med den här versen. Den nyaste översättningen tolkar den så att fred upprätthålls: ”Saliga är de som håller fred”. Tidigare översättningar talade om de fridsamma, alltså om ett sinnestillstånd. Båda översättningarna är för statiska. I den grekiska urtexten är det inte fråga om att bibehålla ett tillstånd, utan om att skapa det aktivt. Ordet ’fredsstiftare’ är redan bättre, men finskans ’rauhantekijät’ uppnår betydelsen nästan exakt. Textens tanke förutsätter att det råder ofred, ty annars hade man inget behov av att stifta fred. När vi läser nyheter blir det klart att Jesu ord är mer än aktuella. De är värda en närmare belysning: vad betyder egentligen fred och vad betyder att stifta fred?
(Ruotsinkieliset raamatunkäännökset ovat perinteisesti kääntäneet tämän jakeen huonosti. Uusin käännös tulkitsee, että rauhaa ylläpidetään: ”autuaita ne, jotka pitävät rauhan” Aiemmat käännökset aina 1500-luvulle asti puhuvat ’rauhallisista’, siis mielentilasta. Molemmat käännökset ovat liian staattisia. Kreikankielisessä alkutekstissä ei ole kyse jonkun tilan ylläpitämisestä vaan sen aktiivisesta luomisesta. Sana ’fredstiftare’ on jo parempi, mutta suomen ’rauhantekijät’ tavoittaa merkityksen lähes täydellisesti. Teksti edellyttää, että rauhan tila ei vallitse, sillä muutoin rauhan tekemistä ei tarvittaisi. uutisista saamme lukea, että Jeesuksen sanat ovat enemmän kuin ajankohtaisia. Ne ovat siis lähemmän tarkastelun arvoisia: mitä rauha ja rauhantekeminen tarkoittavat.)
Voittajan ehdoilla: hegemoninen rauha
”Rauhantekijä” oli Rooman keisarien arvonimi, joka esiintyi hänen sotasaavutustensa rinnalla. Jouluevankeliumissa mainittu keisari Augustus nimitti ottoisäänsä Julius Caesaria sekä ”erinomaiseksi sotilaaksi” että ”rauhantekijäksi”. Itsestään Augustus kertoo, että hän – sananmukaisesti käännettynä – teki rauhan imperiumin pohjoisrajalle käymättä yhtään epäoikeudenmukaista sotaa. Rauha siis luotiin käymällä sotia, Augustuksen mielestä oikeutettuja sotia. Se rauha oli voittajan rauhaa, hienommin sanottuna hegemonista rauhaa.
En hegemonisk fred skapas i ett segerrikt krig så att fredstiftaren tillvinner sig en fullkomlig makt över sina fiender. Detta var fredstiftandets ideologi in antikens Rom. Kejsarna kallades fredstiftare för sin makts skull. Denna fredstiftandets ideologi byggde på en teori om ett berättigat krig. Den klassiska formuleringen av teorin kommer från den romerska statsmannen och statsfilosofen Cicero: ett berättigat krig måste föras endast för att återställa freden. All överflödig blodutgjutelse är oberättigad. Teorin är inte utan problem. Hur länge kan freden hållas om den bara är en tvångsfred baserad på vapnen? En hegemonisk fred är alltid en osäker fred.
(Hegemoninen rauha luodaan voitokkaassa sodassa niin, että rauhantekijä saavuttaa täydellisen vallan vihollisiinsa. Tämä oli rauhantekemisen ideologia antiikin Roomassa. Keisareita kutsuttiin rauhantekijöiksi heidän hegemoniansa perusteella. Tämä ideologia perustui teorialle oikeutetusta sodasta, jonka klassinen muotoilu on peräisin valtiomies ja -filosofi Cicerolta: oikeutettua sotaa saa käydä vain rauhan palauttamiseksi. Mikään muu verenvuodatus ei ole oikeutettua. Teoriassa on ongelmansa. Kuinka pitkään rauhaa voidaan ylläpitää, jos se on vain aseille perustuva pakkorauha? Hegemoninen rauha on aina epävarma rauha.)
Oikeutetun sodan ajatus on altis propagandalle. Augustuksen kukkaispuheiden takana oli vähemmän kaunis todellisuus. Rauhan tekeminen pohjoisrajalle tarkoitti – vain yhden esimerkin ottaakseni – salassit-nimiselle 40 000-päiselle kansalle pakkosiirtoa Italiaan orjamarkkinoille. Alistettujen kansojen näkökulma tiivistyy klassisella tavalla Calgacus-nimisen brittikapinallisen sanoissa roomalaisista: ”Ryöstämistä, murhaamista ja rosvoamista roomalaiset kutsuvat valheellisilla nimityksillä hallinnoksi; rauhaksi he nimittävät sitä, minkä he ovat autioittaneet.”
Evankeliumi ei tarkoittanut, että hegemonista valtaa tavoittelevat keisarit ovat autuaita. Vuorisaarnaa edeltävässä luvussa itse Saatana johdattaa Jeesuksen korkealle vuorelle näyttäen kaikki valtakunnat ja niiden loiston. Jeesus saisi ne, jos vain kumartaisi Saatanaa (Matt. 4:8–10). Jeesus kieltäytyi tästä maailmanhegemoniasta, joka keisareilla ajan käsitysten mukaan oli. Väittäähän jouluevankeliumikin, että Augustus pani koko asutun maailman verolle (Luuk. 2:1). Ei hegemoniaa; ei siis myöskään hegemonista rauhaa. Autuaat rauhantekijät tekevät rauhaa jollain muulla tavoin.
Ihmisen rationaalisuuden ylistys: pasifistinen rauha
Krig och våldsdåd kan anses vara resultater av förvrängda uppfattningar i människosinnet. Jakobsbrevet säger: ”Varifrån kommer all kamp och strid ibland er? Är det inte från begären som för krig i era lemmar? Ni vill ha, men får ingenting. Ni dödar av avund, men uppnår ingenting. Ni kämpar och strider” (Jak. 4:1–2). Skribenten följer här en tankelinje hos Platon, en av de berömdaste filosoferna i antikens värld. Platon tyckte att vi inte borde ge efter för de irrationella begären, som aldrig blir tillfredsställda.
(Sota ja väkivallanteot voidaan nähdä seurauksina ihmismielen kieroutuneista arvostuksista Jaakobin kirjeessä sanotaan: ”Mistä teidän keskinäiset kiistanne ja taistelunne syntyvät? Mistäpä muusta kuin haluistanne, jotka käyvät taistelua teidän ruumiissanne. Te himoitsette, mutta jäätte vaille, kiihkon ja kateuden vallassa te vaikka riistätte hengen toisiltanne, mutta ette silti saavuta päämääräänne. Te taistelette ja iskette yhteen.” (Jaak. 4:1–2.) Kirjoittaja seurasi tässä Platonin, yhden antiikin kuuluisimman filosofin ajatusta. Platonin mielestä meidän ei tule antaa periksi irrationaalisille haluille, joita ei voi koskaan tyydyttää.)
Rationella uppfattningar skapar – i motsats till begären – ”kärlek i familjen, enighet i staten, fred bland nationer och tacksamhet mot Gud”. Så tyckte Epiktetos, en filosof på den nytestamentliga tiden och en av de många som anslöt sig till Platons tankegång. Den tankegången utgör ett alternativ till den hegemoniska freden. Den byggs inte på våld utan tar konsekvent farväl av vapnen. Den beskriver en pacifistisk fred.
(Halujen sijasta rationaaliset käsitykset luovat ”perheeseen rakkauden, valtioon yksimielisyyden, kansojen välille rauhan ja Jumalaa kohtaan kiitollisuuden”. Näin totesi Epiktetos, yksi Uuden testamentin aikaisista filosofeista ja yksi monista Platonin ajatuskulun seuraajista. Tämä ajatuskulku muodostaa hegemoniselle rauhalle vaihtoehdon. Se ei rakennu väkivallalle ja aseille vaan jättää niille johdonmukaiset jäähyväiset. Sitä voidaan kutsua pasifistiseksi rauhaksi.)
Pacifistisk förlitan på det mänskliga förnuftet har alltid tilltalat filosoferna. Immanuel Kants lilla bok Om den eviga freden hyllar den pacifistiska freden. Men förutsätter detta fredsbegrepp för mycket av människonaturen? Apostel Paulus är pessimistisk: begär i lemmar för krig mot förnuftet och gör människan till krigsfånge hos sina syften (Rom. 7:23). Efter lovprisandet av de rationella uppfattningarna fortsätter Epiktetos: ”Vi är inte ens nära ett efterföljande av dem.”11 Verkligheten visar hur rätt han har. Vi har känt till medicinen mot krig ända från antiken men vi har låtit bli att använda oss av den.
(Pasifistinen luottamus ihmisen ymmärrykseen on aina puhutellut filosofeja. Immanuel Kantin pieni kirja Ikuiseen rauhaan ylistää pasifistista rauhaa. Mutta edellyttääkö tämä rauhankäsite ihmisluonnolta liikaa? Apostoli Paavali oli pessimistinen: halut ruumiinjäsenissä käyvät sotaa ymmärrystä vastaan ja vangitsevat ihmisen omiin tarkoituksiinsa (Room. 7:23). Ylistettyään rationaalisia käsityksiä Epiktetos jatkaa: ”emme ole lähelläkään niiden alle taipumista.” Todellisuus osoittaa, kuinka oikeassa hän on. Olemme tunteneet sodanvastaisen lääkkeen antiikista saakka, mutta olemme jättäneet sen käyttämättä.)
Kirjailija Pentti Saarikoski kohautti aikoinaan käännöksellään, jossa Jeesus julistaa pasifistit autuaiksi. Tahallisen provosoivalla käännöksellä on kuitenkin perusteensa. Sana ’pasifisti’ tulee latinan sanasta ’pacificus’, joka jo antiikissa vakiintui rauhantekijän käännökseksi. Vuorisaarna on perinteisesti kulunut pasifistien käsissä. Eihän siellä vain julisteta rauhantekijöitä autuaiksi vaan opetetaan muutenkin väkivallattomuutta: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.” (Matt. 5:39.)
Mutta Jeesus tuskin oli pasifisti. Poskelle läimiminen ei ole sodankäyntiä. Heti vuorisaarnan jälkeen kerrotaan, kuinka hän kohtasi sadanpäällikön. ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella”, Jeesus hehkuttaa tutustuttuaan tähän vierasmaalaiseen sotilaaseen (Matt. 8:10). Vaikka Jeesus ylistää rauhatekijöitä autuaiksi, toisaalla samassa evankeliumissa hän antaa hyvin vähän toiveita maailmanrauhasta.
”Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä.” (Matt. 24:6–8.) Ainakin toistaiseksi tämä ennustus on osoittautunut oikeaksi, mikä on tietysti kuin kylmää vettä pasifististen odotusten niskaan. Samalla se saa pettyneesti kysymään, mitä mikään hyödyttää.
Maailmaan pettyneen vaihtoehto: hengellinen rauha
Tämän pettymyksen pukeutuu sanoiksi Johanneksen evankeliumissa ja Johanneksen kirjeissä. ”Maailma on pahan vallassa”, 1. Johanneksen kirje julistaa suorasukaisesti. Opetuslapsistaan Jeesus toteaa: ”He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu” (Joh. 17:14). Tällä perusteella Jeesus irtisanoutuu myös sodankäynnistä: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet.” (Joh. 18:36.)
Valtiollinen propaganda korosti hallitsijoiden antamaa rauhaa maailmalle, esimerkiksi näin: ”Kun hän [Caesar] on antanut rauhan maailmalle, hän kääntää mielensä / yhteiskunnan asioihin ja oikeamielisenä lainsäätäjänä laatii lait.”13 Jeesus julistaa suoraan, että hänen antamansa rauha on jotain aivan muuta: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” (Joh. 14:27.) Katse kääntyy pois pahasta maailmasta taivaaseen, maallisesta rauhasta hengelliseen rauhaan.
Hengellisestä rauhasta lienee kyse myös autuaiden rauhantekijöiden kohdalla. Se kuuluu autuaaksijulistusten sarjaan, jossa köyhien sijasta autuaita ovat hengessään köyhät; nälkäisten ja janoisten sijasta he, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano; puhtauden sijasta he, joiden sydän on puhdas. Tässä seurassa rauhantekijäkin on luontevasti hengellisen rauhan tekijä.
Pessimismen inför världen som man inte mäktar förändra kan leda till likgiltighet. Likgiltighetens religiösa uttrycksform är spiritualiserandet: världen och det som finns där förlorar sin betydelse. I den spiritualiserande tolkningen är det inte freden utan friden som har betydelse. Saliga är inte fredstiftarna utan de fridsamma, de som – med Pauli ord – inte gör sig några bekymmer, och ”då skall Guds frid, som är mera värd än allt vi tänker, ge era hjärtan och era tankar skydd i Kristus Jesus” (Fil. 4:6–7).
(Pessimismi maailmassa, jota ei kyetä muuttamaan, voi johtaa välinpitämättömyyteen. Välinpitämättömyyden uskonnollinen ilmaisumuoto on hengellistäminen: maailma ja se, mitä siinä on, menettää merkityksensä. Hengellistävässä tulkinnassa tärkeää ei ole konkreettinen vaan hengellinen rauha. Autuaita eivät ole rauhantekijät vaan ne, joilla on hengellinen rauha, ne, jotka eivät ole mistään huolissaan niin, että ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 4:6–7).)
Karl Marx insåg spiritualiserandets samband med pessimismen inför världen. Han sade: ”Religionen är de betryckta kreaturens suck, hjärtat hos en hjärtlös värld, anden i ett andefattigdomens tillstånd.” Men enligt Marx är den bara ”folkets opium”, illusorisk lycka mitt uppe i världens elände. Han tyckte ”att upphävandet av religionen som folkets illusoriska lycka är detsamma som att kräva dess verkliga lycka.” Om jag avpassar Marx tanke för vårt tema, borde vi riva ner friden för att bygga freden. Det vore ändå en överdrift.
(Karl Marx oivalsi, miten hengellistäminen liittyi pettymykseen maailmassa. Hän sanoi: ”Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki.” Marxin mukaan se kuitenkin tarjosi vain ”kansan oopiumia”. Hänen mielestään ”uskonnon kumoaminen kansan kuvitteellisella onnena on sen todellisen onnen vaatimusta.” Jos sovittaisin Marxin ajatuksen aiheeseemme, meidän pitäisi repiä pois hengellinen rauha voidaksemme rakentaa todellista rauhaa. Se olisi kuitenkin hätäilyä.)
Takaisin maailmaan: realistinen rauha
Hengellinen rauha saattaa kuulostaa lähinnä ohuelta yläpilveltä, mutta sen aliarvioiminen olisi virhe. Kristillinen usko on nimittäin kaikkea muuta kuin todellisuudesta vieraantumista. Itse asiassa sen keskuksena on Jeesus, jonka tarina on kautta aikojen herättänyt inhorealismissaan suoranaista vastustusta – eikä vähiten siksi, että Jeesuksen hahmossa tiivistyy niin monen todellisuus. Tästä Jeesus myös muistuttaa viimeisen tuomion kuvauksessaan: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40.)
Nämä vastuusta muistuttavat sanat ovat vakuutus jokaisen ihmisarvosta ja hänen tekojensa merkityksestä. Meistä jokainen ansaitsee sellaisen kohtelun kuin Kristus ja meistä jokainen voi tehdä Kristuksen arvon mukaisia tekoja. Mittasuhteet ovat realistiset: ”minkä te olette tehneet yhdelle.” Tämä kaikki sopii myös rauhan tekemiseen. Sen lähtökohta on siinä arvossa – tai pitäisikö sanoa rauhassa, jonka Kristus on meille antanut. Se ei kuitenkaan jää vain maailmalle vieraaksi hengellisyydeksi, vaan muodostuu teoiksi niin kuin sana rauhantekijä ilmaisee.
Realistiset mittasuhteet tarkoittavat sitä, että rauhantekijä ei voi odottaa lopettavansa sotia koko maailmasta. On tyydyttävä rajoitetumpaan tavoitteeseen. Kirkkoisä Augustinus toi takaisin vanhan oikeutetun sodan teorian: ”Sotaa käydään, jotta saataisiin rauha”, hän kirjoitti kristitylle sotilaalle ja jatkoi: ”Ole siis jopa sotiessasi rauhantekijä niin, että ne, jotka kukistat, voittosi kautta johdatat rauhan hyötyihin.”
Kirkkoisä Augustinus tuo mieleen keisari Augustuksen ja hänen kukkaispuheensa. Eikö oikeutetun sodan teoria ole edelleen altis väärinkäytölle? Tietenkin on, mutta kierros pasifistisen rauhan ja hengellisen rauhan kautta toi mahdollisuuden muuhunkin kuin aseille perustettuun hegemoniseen rauhaan. Pasifismin aatteet eivät ole hävittäneet aseita, mutta ihanteeksi niiden käyttämistä ei voi enää nostaa. Hengellinen rauha taas toi inhimillisen arvokkuuden ja vastuun, joka tarjoaa tien pois kyynisyydestä ja epätoivosta.
Luterilainen kirkko on seurannut Augustinuksen linjaa. Augsburgin tunnustus, Raamatun jälkeen luterilaista kirkkoa eniten sitova dokumentti, toteaa, että kristitty voi olla asepalveluksessa ja käydä oikeutettua sotaa.18 Tämän lisäksi Luther teki yhden, varsin yllättävän, mutta näinä informaatiosotien ja trolliarmeijoiden aikakaudella varsin ajankohtaisen tulkinnan. Hän yhdisti rauhantekemisen kahdeksanteen käskyyn: älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Jokaisen velvollisuus on ylläpitää rauhaa oikealla ja sopivalla puheella.
Marx noterade skarpsinnigt att religionen samtidigt är ”uttrycket för det verkliga eländet som det är protesten mot detta verkliga elände”.Av något skäl insåg han inte att protesten ofta realiseras i handling. I enlighet med vad jag sade tidigare: saliga är inte de fridsamma, inte ens de som håller fred utan de som aktivt bygger fred. Marx kritik passar inte in på religion som betonar aktiv verksamhet. Friden uteslutar inte en handling inåt freden. Så betonade också det första svenska Nya testamentet i sin marginalkommentar för ordet ”fridsamma”: De ”är the som fridh elska och gerna göra fridh emellan alla såsom Christus haffver giordt fridh emellan Gudh och oss.”
(Marx pani tarkkasilmäisesti merkille, että uskonto ”on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan”. Jostain syystä hän ei oivaltanut, että vastalause usein konkretisoituu toiminnassa. Kuten sanoin: autuaita eivät ole rauhalliset eivätkä edes ne, jotka pitävät rauhan vaan ne, jotka aktiivisesti rakentavat rauhaa. Marxin kritiikki ei sovi uskontoon, joka korostaa aktiivista toimintaa. Hengellinen rauha ei sulje pois toimintaa kohti konkreettista rauhaa. Samaa painotti myös ensimmäinen ruotsinkielinen Uusi testamentti marginaalihuomautuksessaan sanasta ’rauhalliset’ (’rauhantekijät’): He ”ovat niitä, jotka rakastavat rauhaa ja mielellään tekevät rauhan kaikkien välille niin kuin Kristus on tehnyt rauhan Jumalan ja meidän välillemme”. )
Saarna itsenäisyyspäivänä 2015 Kauniaisten kirkossa kaksikielisessä jumalanpalveluksessa
Niko Huttunen, dosentti
Autuaita [ovat] rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. (Matt. 5:9) Saliga [är] de som håller fred, de skall kallas Guds söner. (Matt. 5:9)
Voimassa oleva Katekismus (eräänlainen virallinen uskontunnustus) määrittelee Raamatun Jumalan sanaksi, jonka sivuilla sen ilmaisun mukaan ”Jumala puhuu ihmisille.”
Raamattu taas rajaa fyysiset sukupuolisuhteet miehen ja naisen välisen avioliiton piiriin kuuluviksi. Ei hyväksy sen ulkopuolisia sellaisia.
”Päivityksien” pitäisikin siinä tapauksessa alkaa Raamatun aseman määrittelystä, jos sen ohjeita ja periaatteita ei enää pidempään mahdollisesti haluta kirkon piirissä hyväksyä.
Eikös Jehovan todistajilla ole oma Raamattu? Siinä on joitain kohtia ”käännetty” niin, että ne sopivat ennalta päätettyyn oppiin
Samalla tavoin menettelevät muutkin. Termi ”avioliitto” täytyy saada Raamattuun, koska uskonnollisten yhdyskuntien tärkein yhteiskunnallinen tehtävä (ja niiden erityisaseman syitä) on avioliittoon yllyttäminen ja vihkiminen. Niinpä sekä Uuden maailman käännöksen suomennoksessa että kahdessa uusimmassa kirkkoraamatussa on ympättynä sana avioliitto, vaikka alkutekstissä (Hebr. 13:4) puhutaan häistä.
Kyllä se liittokin Raamatussa mainitaan (Mal. 2:14), mikä ei tosin käy ilmi kahdesta uusimmasta kirkkoraamatusta. Sen sijaan UMK ja vanha Biblia käyttävät sanaa ”liitto”.
Raamattu ei käsittääkseni tunne lapsikastetta. Kuten Juha Kajander sanoi, Raamattu ei myöskään erityisesti kerro avioliitosta vaan kirkollinen vihkiminen on sangen tuore keksintö (vain muutaman sata vuotta vanha). Ja jäin miettimään, onko hautajaisten teologiaakaan aivan erityisesti korostettu.
Tästä huolimatta jos kirkko ei olisi mukana ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa, se olisi itseasiassa sangen irrelevantti suomalaisessa yhteiskunnassa.
”Tutkimusaineistossani oli heitä, jotka elävät avosuhteessa tai seurustelevat. He kirjoittivat, että rakastavat toisiaan, sitoutuvat ja noudattavat lähimmäisen rakkauden käskyä. Heidän oli vaikea ymmärtää, miksi parisuhteeseen tarvittaisiin avioliitto virallisena muotona. Tämä ajattelu korostui erityisesti saman sukupuolen parisuhteissa elävillä. Heidän kokemuksensa oli, että kirkon miehen ja naisen avioliittoa korostava linja hylkää heidät.”
Lainaamani katkelma väittää, että samaa sukupuolta olevien parien on erityisen vaikeaa ymmärtää, miksi avioliittoa tarvitaan parisuhteen muodoksi. Kuitenkin he ovat juuri sitä vaatimassa itselleen. Ota tuosta liirumlaarumista selvä!
Juhani Ketomäki: ”Eikös Jehovan todistajilla ole oma Raamattu? Siinä on joitain kohtia “käännetty” niin, että ne sopivat ennalta päätettyyn oppiin..”
Todistajat ovat tehneet Raamatunkäännöksen. Se on yksi monista käännöksistä, joita on etenkin maailman valtakielellä lukuisia.
Katolinen kirkko väitti aikoinaan Lutherin tekemää käännöstä väärennökseksi. Jotkut kirkolliset väittävät nykyisin myös uutta kirkkoraamattukäännöstä väärennökseksi. Kaikkien käännösten joistain harvemmista sanavalinnoista voi halutessaan kiistellä. Kuitenkin niissä asiasisältö on täysin sama.
Esim. uudessa kirkkoraamatussa on alkukielessä seurakuntaa merkitsevä sana käännetty kirkoksi. Joissain paikoin kun Kaikkivaltiaasta Jumalasta JHWH/Jehova/Jahvesta ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta käytetään molemmista nimitystä ”Herra.” Lukijalta voi helposti mennä ”herrat” sekaisin.
Uuden testamentin alkukielessä ei käytetty lainkaan välimerkkejä. Ne on lisätty sinne jälkeenpäin. Joidenkin kohtien käännösratkaisuista voisi sen takiakin kiistellä. Raamatun alkukieli ei käytä Jeesuksen tappamisen yhteydessä risti sanaa jne.
Perustietoa Raamatun kääntämisestä ja siitä mikä olisi hyvä tai huono Raamatunkäännös alla olevassa linkissä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan sivuilla:
http://www.helsinki.fi/teol/pro/emo/tutkimuksen/kaantaminen3.html#7
Oikeesti Matti Nissinen ei ole eksetiigan professori Martti Nisssinen.
Juha Kajander: ”Niinpä sekä Uuden maailman käännöksen suomennoksessa että kahdessa uusimmassa kirkkoraamatussa on ympättynä sana avioliitto, vaikka alkutekstissä (Hebr. 13:4) puhutaan häistä”
Häissähän vihitään nainen ja mies mieheksi ja vaimoksi, joka on Jumalan edessä tehty sitoumus. Ilmeisesti virallisluonteinen ja maallisenkin esivallan taholta säädelty asia uuden testamentinkin aikoihin, koska Raamattu puhuu jatkuvasti miehestä ja vaimosta ja käyttää tuomitsevasti sanaa avionrikkoisuus, aviorikos. Lisäksi Raamattu käyttää kuvaannollisissa ilmauksissa usein nimityksiä aviomies ja aviovaimo ja sulhanen ja morsian. Ne järjestelyt olivat kaikille tuttuja ja yhteisössä vakiintuneita.
Nykyisinhän on myös maallinen esivalta säätänyt lakeja avioliiton suhteen, joilla se muun muassa pyrkii suojelemaan osapuolten ja heidän lastensa oikeuksia.
Tietääkseni se Heprealaiskirjeen 13:4 alkukielen ilmaisu tarkoittaa nimenomaan avioliittoa ja voidaan siksi ilmaisuksi kääntää. Mutta sanotaan siinä alkukielessä mitä hyvänsä, niin Heprealaiskirje kehoittaa ”pitämään sen liiton kunniassa kaikkien keskuudessa ja aviovuode saastuttamattomana, sillä Jumala tulee tuomitsemaan haureelliset ja avionrikkojat.”
Raamattu ilmaisee ensimmäisen ihmisparin suhteen, että ”Jumala liitti heidät yhteen”, ja että naisen vuoksi ”mies jättää isänsä ja äitinsä, ja hän liittyy vaimoonsa.” Lisäksi kerrotaan ”Jumalan siunanneen heidät” ja kehoitti heitä lisääntymään.”
Mies ja nainen eivät siis siinäkään vain keskenään päättäneet elää yhdessä, vaan siihen liittyi myöskin korkeampi valta – heidän Luojansa. Nykyisin Jumalan edessä avioliitto on yhtä sitova sitoumus, oli vihkinen suoritettu siviilitahon tai jonkun uskonnollisen yhteisön toimesta, jolle on siihen annettu oikeus.
Jeesus käsitteli avioliittoa Matteuksen 19. luvussa (uusi kirkkoraamattu):
”7 Fariseukset kysyivät häneltä: ”Miksi sitten Mooses on säätänyt, että jos mies hylkää vaimonsa, hänen on annettava tälle erokirja?” 8 Hän vastasi: ”Mooses antoi teille luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä. Mutta alun perin ei ollut niin. 9 [i] Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen…”
”10 Opetuslapset sanoivat: ”Jos avioliitto merkitsee miehelle tätä, on parempi olla menemättä naimisiin.” 11 Mutta hän sanoi heille: ”Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. 12 On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon.”
”Ei hyväksy sen ulkopuolisia sellaisia..”
Ei se ihan noin mene. Jumala hyväksyi mm. Abrahamin rakastelun orjattarensa kanssa.
Avioero ja myös moniavioisuutta suvaittiin muinaisen Israelin parissa kristillisen seurakunnan aikaan asti, vaikka se ei ollutkaan Jumalan alkuperäinen järjestely.
Jeesus opetuksissaan ja Raamatun uuden testamentin kirjat osoittavat selvästi, että kristillisyyden piirissä sellainen ei enää ollut sallittua. Hän tuomitsi myöskin avioeron ottamisen.
Se oli nyt sallittua vain aviorikoksen perusteella.
Moniavioisuus alkoi pian Aadamin lankeamisen jälkeen. Ensimmäisen kerran se mainitaan Raamatussa Kainin jälkeläisen Lemekin yhteydessä, josta sanotaan, että hän ”otti sittemmin itselleen kaksi vaimoa”
Patriarkaalisen lain ja Mooseksen lain aikana otettiin sivuvaimoja. Sivuvaimolla oli kuitenkin laillinen asema ja näiden asemaan ei liittynyt haureutta eikä aviorikosta. Jos miehen esikoispoika oli hänen sivuvaimonsa poika, tämä poika sai Lain alaisuudessa esikoisen perintöosan.
Israelilaiset lisääntyivät sivuvaimojärjestelyn ja moniavioisuuden vuoksi paljon nopeammin, ja siksi niillä oli tuohon aikaan jokin tietty tarkoitus , vaikka Jumala ei asettanutkaan näitä järjestelyjä vaan ainoastaan salli ne ja sääteli niitä.
Koska Jumalan alun perin ihmiskunnalle asettama normi oli, että aviomiehen ja vaimon piti tulla yhdeksi lihaksi, siihen ei sisältynyt moniavioisuutta, ja moniavioisuus onkin siis kielletty kristillisessä seurakunnassa. Raamatussa on määritelty kristillisen seurakunnan vanhimpien, ”valvojien” pätevyysvaatimuksia. Yksi niistä on, että tällä ei saa olla kuin yksi vaimo.
Abrahamin aikana ei edes kymmenen käskyn lakia ollut vielä annettu. Jumalan tahto nykyajalle ei siksi ole luettavissa patriarkkakertomuksista eikä edes Mooseksen laistakaan. Se, että kymmentä käskyä pidetään kristittyjä sitovina perustuu siihen, että Jeesus opetti niiden olevan voimassa myös omiin seuraajiinsa nähden. Meidän pakanakristittyjen hyvän elämän ohjeet on luettava ensisijaisesti Uudesta testamentista, sekä Jeesuksen opetuksista että apostolien neuvoista.
Aabrahamin ja Saaran menettely (Sara asiaa ehdotti) oli sen ajan tapa ratkaista lapsettomuusongelma. Saman tekivät Jaakobin vaimot Leea ja Raakel: antoivat kumpikin orjattarensa Jaakobille ja molemmat orjattaret synnyttivät kaksi poikaa. Siinä ei ollut sinänsä mitään kummallista, koska se oli nähtävästi aivan yleinen menettely siihen aikaan.
On totta, että Ismaelista tuli harmia ja on harmia tänä päivänä, mutta kaikesta huolimatta Jumala ei antanut Ismaelin kuolla erämaahan. Ja sanotaan, että Jumala oli pojan kanssa. Ei Ismaelin huonosti käynyt. Myös Hagarin elämä muuttui Aabrahamin luota lähdön jälkeen: hän ei enää ollut orja. Hänestä tuli oman perheensä matriarkka.
Kyllä se muuten menee. Ei siitä parittelusta seurannut mitään hyvää jos niitä kohtia lukee tarkemmin. Nähdäkseni Ismaelista tuli Aabrahamin jälkeläisille vain hankaluuksia.
Asioita ei voi katsella ihan suoraviivaisesti miten ne väärin ja hyvin tehdyt asiat palautuvat takaisin tekijälle, niillä on usein viiveitä. Lisäksi väärintekemiset voivat koitua kiroukseksi eri sukupolville kolmanteen ja neljänteen asti, näin kymmenessä käskyssä. Hyvänä esimerkkinä on juopottelu. Kuitenkin Jumala on luvannut tehdän laupeuden tuhansille sukupolville kun he kuulevat Jumalan ääntä.
Se on ihan sama mitä siitä tuli,mutta homma oli selvästi Jumalan hyväksymä ja tarkoittama, jotta Abrahamista polveutuisi Jumalan suunnitelema suuri valittu kansa ja kertomuksen mukaan nimen omaan Jumalan enkeli saa Haagarin palaamaan ja synnyttämään Aabrahamille Ismael-pojan…
”Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat, ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä”(26:4)
”Ja sinun jälkeläistesi paljous on oleva kuin maan tomu, ja sinä leviät länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään, ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä”(28:14).
Pahan kerran alkaa näyttää siltä, että avioliittoon haluavat piakkoin vain samaa sukupuolta keskenään olevat. Avoliittoja on jo enemmän kuin avioliittoja. Eikö haluta sitoutua, vai mikä ihmisiä vaivaa?
Toasiaan on ristiriitaa siinä, että Tutkijan mukaan ”Avioliitto parisuhteen muotona menettänyt painoarvoaan” ja silti esim. samaa sukupuolta olevat haluavat oikeuden solmia avioliitto. Miksi, kun avioliiton painoarvo laskee väestön keskuudessa?
Lankapuhelimet menettävät myös painoarvoaan. Silti ymmärrettäisiin itsestäänselvästi syrjiväksi sellainen laki, joka kieltäisi samaa sukupuolta olevia pariskuntia hankkimasta lankapuhelinta.
Mun mielestä koko kristinuskossakin on kysymys sisällöstä eikä muodosta.
Teemu Ratisen väitöskirja on hieno ja suosittelen sen lukemista kaikille!
Ratisen mukaan kirkon ihanne (miehen ja naisen välinen avioliitto) aiheuttaa sen, että samasukupuoliset parit kokevat, että kirkko on hylännyt heidät.
Tämä on varmasti totta. Miehen ja naisen välinen avioliitto asetetaan nimittäin ihanteeksi erotuksetta kaikille ihmisille, myös homoseksuaaleille. Avioliitto on kirkon mielestä myös turvallisin paikka kasvattaa lapsia. Ja kun samalla vastustetaan avioliiton avaamista samasukupuolisille pareille, niin avioliitosta (eli kirkon ihanteesta) suljetaan nämä ihmiset ja parit ulos. Ja heidän lapsensa.
Kirkossa ei juurikaan mietitä mitä seurauksia sellaisten ihanteiden asettamisesta on, joita ihmisten on vaikea täyttää kieltämättä esim. seksuaalista suuntautumistaan. Mahdottomien ihanteiden asettaminen aiheuttaa juuri noita ulosjäämisen ja hylkäämisen kokemuksia, joista Ratinen puhuu tutkimuksensa pohjalta. Näitä asioita olisi hyvä miettiä niillä kirkon tahoilla (piispainkokous, kirkolliskokous jne.) joissa kirkon virallisia parisuhdeihanteita määritellään. Olisi hyvä miettiä, onko tällaisten hylkäämisen kokemuksia aiheuttavien normatiivisten ihanteiden asettaminen ristiriidassa kirkon muiden seksuaalieettisten periaatteiden kanssa. Ilmeinen ristiriita syntyy nimittäin siitä, että samalla kun kirkko asettaa miehen ja naisen välisen avioliiton ihanteeksi (erotuksetta kaikille), kirkko samalla lausuu, että kirkko sanoutuu irti kaikesta seksuaalivähemmistöihin kohdistuvasta syrjinnästä, eristämisestä jne. Kirkko toteaa (piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen lausunnoissa), että samasukupuolisissa parisuhteissa elävien omantunnonratkaisua on kunnioitettava kirkossa. Voisi miettiä, osoittaako hylkäämisen kokemuksia aiheuttavien ja mahdottomien ihanteiden asettaminen sellaista ”kunnioitusta”, jota kirkko toivoisi, että samasukupuolisille pareille osoitettaisiin.
Avioliitto on kyllä meille ikäihmisillekin ihan kiva, vaikka emme enää lapsia kasvatakaan, vaan lapsenlapset kasvattavat meitä.
Lainaus, Sari Roman-Lagerspez:
”Ratisen mukaan kirkon ihanne (miehen ja naisen välinen avioliitto) aiheuttaa sen, että samasukupuoliset parit kokevat, että kirkko on hylännyt heidät.
Tämä on varmasti totta. Miehen ja naisen välinen avioliitto asetetaan nimittäin ihanteeksi erotuksetta kaikille ihmisille, myös homoseksuaaleille. Avioliitto on kirkon mielestä myös turvallisin paikka kasvattaa lapsia. Ja kun samalla vastustetaan avioliiton avaamista samasukupuolisille pareille, niin avioliitosta (eli kirkon ihanteesta) suljetaan nämä ihmiset ja parit ulos. Ja heidän lapsensa.”
Kirkon, ainakin luterilaisen kirkon tunnustuksena on pitää Raamattua ylimpänä ohjeenaan ja jos tämä pitää edelleen paikkansa, ei kirkko syrji samaa sukupuolta olevia. Heitä ei ole suljettu kirkosta ulos, he vain eivät ole niiden rajojen sisäpuolella, jotka Raamattu asettaa kirkon toiminnalle.
Raamattu ei myöskään pidä miehen ja naisen välistä avioliittoa ihanteena, vaan normaaliina elämäntapana, joka tuottaa sitä hedelmää, jota Jumala odottaa, kun hän sääti lisääntymisen lain. Kaikki poikkeukset tästä käytännöstä ovat hedelmättömiä ja Raamatun mukaan luonnottomia.
Jos kirkko lähtee ihmisiä miellyttääkseen jollekin muulle tielle, se syrjii, tai oikeastaan pilkkaa sitä tehtävää, jonka se on itselleen ottanut. Se on silloin syönyt oman uskontunnustuksensa ja on luopiokirkko.
Kirkon tehtävä on levittää Raamatun mukaista armahtavaa evankeliumia ja koota Jumalan valtakuntaan ne, jotka ottavat evankeliumin vastaan ja tekevät parannuksen.
Sari Roman-Lagerspetz:
”Kirkossa ei juurikaan mietitä mitä seurauksia sellaisten ihanteiden asettamisesta on, joita ihmisten on vaikea täyttää …..”
Juuri näin Jeesus toimi ja toimii.
Jeesus kehotti rikasta nuorukaista, joka kuviteli täyttävänsä kaikki kymmenenkäskyä, luopumaan koko omaisuudestaan. Kaveri ei ollut siihen valmis ja lähti pois.
Entäpä jos kaveri olisi ollut valmis luopumaan kaikesta mitä omisti? Sitten Jeesus olisi varmasti kehottanut vielä jotain muuta, kunnes nuorukainen olisi joko luovuttanut tai myöntänyt, ettei kykene noudattamaan kehotusta.
Yksikään joka kuvittelee itse täyttävänsä kirkon ihanteet, ei ole tajunnut kirkon opetusta tai sitten kirkossa opetettu väärin. Olennaista ei ole missä kaikissa asioissa ihminen kokee olevansa kirkon ihanteihin nähden alimittainen, vaan se että kokee tämän alimittaisuuden. Vasta siitä alkaa armonalaisuus.
Jukka,
Onko kristinuskon ideana mielestäsi siis asettaa ihanteita/käskyjä jne. joita ei oikeastaan asetetakaan realistisiksi eettisiksi normeiksi tai toimintaohjeiksi (?). (Ovatko tällaisia mahdollisesti myös Älä varasta, Älä tapa, Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi jne.?)
Jos miehen ja naisen välinen avioliittoihanne/normi on samankaltainen normi kuin se, että rikkaan nuorukaisen pitäisi antaa pois kaikki omaisuutensa (jota ei tarkoitetakaan toimintaohjeeksi) niin kirkon pitäisi sanoa tämä suoraan. Kirkko voisi hyväksyä silloin myös samaa sukupuolta olevien avioliitot, sillä perusteella että se, että ihmiset ovat elämänmittaisessa heteroliitossa, on ”mahdoton ihanne” jota kaikki eivät voikaan täyttää (kuten ei rikas nuorukainenkaan voinut täyttää hänelle annettua ohjetta).
Toisaalta, kirkko onkin itseasiassa soveltanut tätä armollisuutta eronneiden uudelleenvihkimisten, avoparien jne. suhteen. Kirkko on osoittanut inhimillistä armoa, eikä vaadi esim. sen ihanteen/normin kirjaimellista soveltamista, että eronneet (siis ne, jotka eivät ole jääneet leskiksi) eivät voi avioitua uudelleen.
Sari
Kuka meistä täyttää käskyt? Jos katsot lähimmäisesi omaisuutta himoiten, olet jo mielessäsi ottanut sen itsellesi. Jos ajattelet lähimmäisestäsi ”tuo houkka”, olet jo mielessäsi hänet tappanut. Jos mietit valhetta lähimmäistäsi vastaan, olet jo sisimmässäsi lausunut väärän todistuksen.
Olet oikeassa, Jukka. Homoilta ei pitäisi edellyttää mahdottomien käskyjen täyttämistä – kuten ei heteroiltakaan. Muuten tulee hylkäämisen kokemuksia.
Juuri näin Sari
Ei edellytetä kenenkään täyttävan itselleen mahdottomien käskyjen täyttämistä, eikä myöskään edistetä ketään jättämään mitään mahdollista tai mahdotonta käskyä täyttämättä.
Vielä laajemmin: Annetaan ymmärrys ihmisten ja ihmiskunnan rikkinäisyydelle, mutta ei sitä edistetä.
Tämä sitten homoseksuaaleihin sovellettuna: Seurakunnan ja seurakuntalaisten ei pidä torjua samansukupuolisia pariskuntia, mutta ei myöskään edistää samansukupuolista parinmuodostusta. Tämähän on kirkon nykyinen linja.
Eikös kirkon näkökulmasta joku merkitys ole nimenomaan ”kristillisellä avioliitolla” eli kirkollisesti vihityllä avioliitolla?
Nythän avioliittoon vihkimisistä jo yli puolet on siviiliavioliittoja… Monet kirkon jäsenistäkin siis solmivat ”vain” ei-kristillisen avioliiton.
Ja suurin osa avioon astuvista pariskunnista, myös kirkolllisen vihkimisen ottavista, on asunut avoliitossa. Hyvin monilla on jo ainakin yksi lapsikin syntynyt tai ainakin alullaan.
Suurin osa parisuhteensa rekisteröineistä samaa sukupuolta olevista pareista ei ole pyytänyt mitään rukoushetkeä eikä siunaamistaan kinumassa. ”Jos ei tykätä, ei tupata.”
Ihmiset ovat ainakin näissä asioissa selvästikin kulttuurisekulaareja ja humanistisen etiikan pohjalta toimivia.
Ylikoski. Kyllä avioliitto taitaa antaa sullekin ihakn samat velvollisuudet, olit sitten vihitty maistraatissa tai kirkossa, valitettavasti. Otan osaa, mikäli olet naimisissa. Jos et ole, mitä koko asia sinulle kuuluu?
Muutoin, olen yhäkin sitä mieltä, että ihminen(kin) on yksineuvoinen nisäkäs, ja genitaalit on Evoluutio luonut nimenomaan suvun jatkamista varten. Jos Sivilisaatio ja Lääketiede sitten kehittelevät korvaavia käyttötarkoituksia, niin älköön uhnohdettako, mitä oli alussa!
Mitäpä Sonjasta jos joku haluaa kuulla Senjaa. 🙂
Eihän Matti ole täällä yrittänyt esiintyä Marttina.
Keskustelusta huomaa miten on unohdettu kokonaan avioliiton perustehtävä, eli lisääntyminen. Avioliitto on lapsen koti. Jos tämä otettaisiin tarkasteluun nykyisen hedonistisen ajattelun sijaan, niin me ymmärtäisimme paremmin nykyisiä ongelmia.
Aikojen alussa esim. Israelin kansan keskuudessa olivat myös ”vieraiden kansojen” kanssa solmitut ”avio”liitot kiellettyjä, eli suojeltiin yhteisöä ulkopuolisilta vaikutteilta ja tavoilta.
”Pakanat” olivat toimineet aina oman päänsä mukaan ja seksuaaliset toiminnat ovat olleet hyvinkin vapaat ja monimuotoiset, seurauksena lapsien asema oli hyvin heikko, koska yksiavioisuus oli harvinaista.
Naisen ja lasten asema on edelleen heikko juuri niissä maissa, joissa aviokäyttäytyminen on ns. ”pakanatasolla” (Sallikaa yleistäminen.)
Malinen: ”avioliiton perustehtävä, eli lisääntyminen.”
Kummallista, että Suomen avioliittolaissa ei mainita sanallakaan tuota perustehtävää. Jos lasten tekeminen olisi avioliiton perustehtävä, toki siitä olisi määräys myös laissa.
Kyllä lisääntyminen onnistuu ihan mainiosti ilman avioliittoakin. Sehän on vain puhdasta biologiaa.
Piti vielä sanomani, että ennen muinoin meikäpapan nuoruudessa 60- luvun Suomessa tahtoi monta kertaa olla niin päin, että lasten tekeminen johti avioliiton solmimiseen eikä avioliiton solmiminen lasten tekemiseen.
Nykyäänhän kaikki on paljon yksinkertaisempaa, kun lisääntymishommat voi hoitaa ihan kunniallisesti avoliitossakin.
Kimmo, avioliiton yhteiskunnallinen merkitys on juuri siinä, että mies ja nainen sitoutuvat toisiinsa ja huolehtimaan omista jälkeläisistään.
Avioliiton tehtävä ei ole lasten TEKEMINEN, vaan avioliitto on tarpeellinen instituutio nimenomaan sen vuoksi, että lapsia tuppaa syntymään miehen ja naisen välisistä suhteista.
Avioliiton perustehtävä on siis tarjota maailmaan syntyville lapsille turvallinen ja vakaa kasvuympäristö omien vanhempiensa kanssa. Siis avioliiton tehtävä ja tarkoitus on se, että lapset saavat syntyä omien vanhempiensa vakaaseen parisuhteeseen.
Erikoiskäytäntöjä, kuten adoptiota ja uusperhekuvioita sovelletaan vasta kun jokin ei ole mennyt ihanteiden mukaisesti.
”Piti vielä sanomani, että ennen muinoin meikäpapan nuoruudessa 60- luvun Suomessa tahtoi monta kertaa olla niin päin, että lasten tekeminen johti avioliiton solmimiseen eikä avioliiton solmiminen lasten tekemiseen.
Nykyäänhän kaikki on paljon yksinkertaisempaa, kun lisääntymishommat voi hoitaa ihan kunniallisesti avoliitossakin.”
Nimenomaan tästä syystä avioliittoa tarvitaan. Ja siksi juuri lapsen syntymän jälkeen pidettiin velvoitteena mennä avioliittoon. Tavoitteena siis oli ja on, että lapset syntyvät vanhempiensa vakiintuneessa ja virallisesti sitoutuneessa suhteessa. Tulikohan tämä nyt tarpeeksi monta kertaa sanottua 🙂
Sitä en tiedä mitä tarkkaan ottaen tarkoitit sillä, että kaikki on nyt yksinkertaisempaa. Mutta aika sotku avioliiton suhteen on syntynyt ilman sukupuolineutraaleja lakiuudistuksiakin. Nykyisin avioliiton ajatellaan olevan aikuisten rakkauden ”virallistamista” ja onnen maksimoimista varten…
Ja ennenkuin kysytään niistä lapsettomista pareista, niin nämä eivät ole olleet uhka avioliittoinstituutiolle, niin kauan kuin on muistettu avioliiton tarkoitus ja merkitys yhteiskunnalle. Se miksi avioliitto on tärkeä.
Lapsettomat ja vanhat pariskunnat ovat olleet harmittomia poikkeustapauksia. Mutta nyt, jos avioliiton ainoaksi merkitykseksi jää rakkauden virallistaminen, se ei kestä. Jos sen katsotaan olevan ensisijaisesti oikeus ja tarjoavan ensisijaisesti oikeuksia, ainoa motiivi pysyä yhdessä on se oman onnellisuuden määrä. ”Oikeuksistahan” voi aina luopua.
Olisi hyvä pistää kaikki itsestäänselvyydet sileäksi ja katsoa mitä perusteluja löydetään elinikäiselle sitoutumiselle ja uskollisuudelle, jos avioliiton alkuperäinen merkitys jätetään sivuun, ja jos katsotaan siinä olevan kyse vain (aikuisten) oikeuksista.
Sari Weckroth: ”avioliiton yhteiskunnallinen merkitys on juuri siinä, että mies ja nainen sitoutuvat toisiinsa ja huolehtimaan omista jälkeläisistään.”
Ja höpö höpö. Taas täällä jankataan omia pinttyneitä käsityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.
Avioliiton yhteiskunnallinen merkitys on ollut järjestellä aatelissukujen omaisuutta siirtämällä perheiden tyttöjä suvusta toiseen. Avioliiton historialla ei ole mitään tekemistä lasten tekemisen tai kasvattamisen kanssa vaan alunperin avioliitto oli omaisuusjärjestely.
Jos sitten katsot avioliittolakiin, tämä historia näkyy laissa edelleen. Avioliittolain keskeinen sisältö on kertoa, miten avioliiton osapuolten omaisuus jaetaan avioliiton päättyessä. Avioliittolaissa on erittäin vähän viittauksia lapsiin. Siellä lähinnä kerrotaan, että lapsensa kanssa ei saa mennä naimisiin ja että erotessa pitää sovitella lasten huoltajuudesta.
Sari, se että sinä henkilökohtaisesti annat avioliitolle jonkinlaisen merkityksen ei tarkoita sitä, että yhteiskunta olisi antanut avioliitolle saman merkityksen kuin sinä kuvittelet.
”Avioliiton yhteiskunnallinen merkitys on ollut järjestellä aatelissukujen omaisuutta siirtämällä perheiden tyttöjä suvusta toiseen. Avioliiton historialla ei ole mitään tekemistä lasten tekemisen tai kasvattamisen kanssa vaan alunperin avioliitto oli omaisuusjärjestely.”
Kyllä, tämäkin on ollut yksi osa avioliiton merkitystä. Samoin kuin naisen asema yhteiskunnassa ja naisen elämän turvaaminen.
Kyse onkin siitä mikä on avioliiton tehtävä, joka on niin merkityksellinen, että se on säilynyt kaiken edellämainitun kaltaisen merkityksen muuttuessa ja kadotessa kulttuurien murroksessa.
”Jos sitten katsot avioliittolakiin, tämä historia näkyy laissa edelleen. Avioliittolain keskeinen sisältö on kertoa, miten avioliiton osapuolten omaisuus jaetaan avioliiton päättyessä. Avioliittolaissa on erittäin vähän viittauksia lapsiin. Siellä lähinnä kerrotaan, että lapsensa kanssa ei saa mennä naimisiin ja että erotessa pitää sovitella lasten huoltajuudesta.”
Nii-in. Mutta ensin pitää olla jokin syy sille miksi kaksi ihmistä sitoutuu toisiinsa koko elämäksi. Ja miksi siinä ei voi olla useampia osapuolia omaisuuttaan jakamassa…
Jos kyse olisi vain tuosta, niin ei olisi mitään syytä rajata ”avioliittoa” kahden väliseksi, vaan kyse voisi olla mistä hyvänsä yhteiselämästä. Eikä olisi mitään syytä olettaa että ollaan yhdessä kuolemaan asti.
Myös sitä on syytä miettiä että miksi ei saa ”mennä naimisiin” lapsensa kanssa. ONKO avioliitolla siis jotain tekemistä seksuaalielämän ja jälkeläisten saamisen kanssa? Silloin tuollaiset rajoitukset ovat ymmärrettäviä.
Muuten, kuten sanottua, voi olla kyse keiden tahansa yhteiselämästä ja omaisuuden jaosta. Vaikka aikuisten sisarusten.
”Sari, se että sinä henkilökohtaisesti annat avioliitolle jonkinlaisen merkityksen ei tarkoita sitä, että yhteiskunta olisi antanut avioliitolle saman merkityksen kuin sinä kuvittelet.”
Lopeta holhoaminen. Sinä pidät monia asioita itsestäänselvyyksinä perustelematta niitä mitenkään. Olet viitannut usein siihen, että avioliitto ”vakauttaa yhteiskuntaa” perustelematta sitä mitenkään. Se vain jotenkin ”kuulostaa oikealta”. Jos kyse on seksuaalielämän vakiinnuttamisesta niin eikö sen pitäisi merkitä sitä, että avioliiton ulkopuolinen, sitoutumaton, ja virallistamaton seksielämä on väärin?
Tätä ei jostain syystä olla vaatimassa avioliittolain muutoksen yhteydessä…
Ja yhteiskunnan kannalta avioliittoa pitää nytkin ajatella. Siis sitä mikä sen merkitys yhteiskunnallisesti on. Ei sitä mitä yksittäiset ihmiset, tai edes parit haluavat, ja miltä heistä tuntuu.
Ongelma on juurikin siinä kun yhteiskunnan puolelta asiaa ei juuri tarkastella.
Jos avioliitto on vain asumisjärjestely, yhteiselämän muoto, niin ei ole mitään syytä rajata sitä kahden väliseksi, tai olettaa, edellyttää tai pitää edes ihanteena sitä että se kestäisi koko elämän.
Sinäkin voisit miettiä asioita ihan itse, etkä tyytyä vain toistamaan mitä papereissa sanotaan. Juuri siksi asian käsittely junnaa paikallaan ja menee inttämiseksi.
Mihin avioliittoa tarvitaan? Miksi se on yhteiskunnallinen instituutio eikä vain kahden ihmisen välinen asia? Siitä tässä pitäisi puhua.
On pakko puhua siitä mikä avioliitto on ja miksi se on. Ei siitä mitä jotkut haluavat, ja kokevatko he olevansa ”ulkopuolisia”.
Nyky-yhteiskunnassa mennään vain tunteiden mukana. Mutta jos päämääränä on se, että kaikki ovat tyytyväisiä, ollaan loputtomassa suossa.
Voi ihan hyvin kysyä, että mihin tarvitaan yhteiskunnallista instituutiota jakamaan henkilöiden omaisuutta.
Eikä yhteiskuntaan kannattaisi viitata henkilönä. Ihmiset tekevät yhteiskunnan. Ja jos ihmiset eivät ajattele asioita kokonaisuuden kannalta, ja yhteisöllisen tarpeen kannalta, vaan pyritään vain miellyttämään, ei yhteiskunta kokonaisuutena voi olla kovin toimiva.
Avioliittoon on liitetty tiettyjä ihanteita. Näitä ihanteita, ja niiden perusteita olisi myös hyvä miettiä, itsestäänselvyytenä pitämisen sijaan. Miksi avioliiton tulisi kestää kuolemaan asti? Vain siksikö, että omaisuusjärjestelyjä tarvitsee sitten tehdä ehkä vähän harvemmin?
Ajattele, Jusu, oikeasti. Vetoat moneenkin asiaan, siihen mitä joskus on johonkin kirjoitettu, mutta et näe kokonaisuuksia.
Mitä avioliitto merkitsi silloin kun lakiin kirjattiin että sisarukset eivät saa avioitua keskenään? Oliko silloinkin todella kyse vain omaisuuden jakamisesta erotilanteessa?
Se, mitä ei erikseen mainita, saattaa olla se minkä kaikki jo tiesivät. Jota ei tarvinnut erikseen mainita. Ja siksi kaikki myös tiesivät miksi lähisukulaisten avioituminen oli kielletty.
Ei, todellakaan avioliitossa ei ollut silloin kyse pelkästä yhteiselämästä. Vaan tiettyjen ihmisten, yhden miehen ja yhden naisen, yhteiselämästä ja lasten saamisesta. SIKSI siellä on se kielto lähisukulaisen kanssa avioitumisesta.
Sitäkään ei siellä selitetä. Koska kaikki tiesivät miksi? Lasten saamisen takia.
Vai keksitkö muun syyn?
Weckroth: ”Avioliiton perustehtävä on siis tarjota maailmaan syntyville lapsille turvallinen ja vakaa kasvuympäristö omien vanhempiensa kanssa. Siis avioliiton tehtävä ja tarkoitus on se, että lapset saavat syntyä omien vanhempiensa vakaaseen parisuhteeseen.”
Kun Sari nyt näyttää saaneen yksinpuhelunsa lempiaiheestaan viimein hetkeksi päätökseen, voinen ilmoittaa, että kommenttini oli vastaus Ismo Malisen kommenttiin, jossa hän väitti avioliiton perustehtävän olevan lisääntyminen. Minä en suinkaan niin väittänyt vaan olin asiasta eri mieltä.
Mitä avioliiton tarjoamaan turvallisuuteen lapselle ja avioparien sitoutumiseen toisiinsa elämänsä loppuun asti tulee, niin salli Sari minun nauraa. Nykyään joka toinen avioliitto päättyy eroon. Uskallanpa väittää, että toisiaan rakastavan avoparin sitoutuminen suhteeseensa on usein paljon varmemmalla ja vahvemmalla pohjalla kuin monenkaan avioliiton. Keskimmäinen poikani on ollut yhdessä jo 21 vuotta avopuolisonsa kanssa. Lapsen tekoon he ryhtyivät vasta kunnolla vakiinnuttuaan kuutisen vuotta sitten ja heidän pojallaan on taatusti turvallisempi, kestävämpi, vakaampi ja onnellisempi perhe ja kasvuympäristö kuin monella avioliittoon syntyneellä lapsella.
Ei perheen perustamiseen enää nykyään avioliittoa tarvita vaikka minun nuoruudessani olikin viellä tapana mennä naimisiin, jos oli tapahtunut ns. ”pohjaanpalaminen”.
Avio= mies ja nainen yhtyvät ja heistä tulee yksi.
Liitto= tämän ”avion” julkinen ilmoittaminen yhteisölle, jonka suojelusta pyydettiin ja toivottiin.
Perhe= mies ja nainen ja heidän lapsensa.
Perhekunta= yhteisö jossa elää useita perheitä.
Näin siis ajateltiin muinaisessa itäisellä maalla ja paimentolaiskulttuurissa.
Ehkä niin. mutta suomen kieli on siitä erikoinen,.että sana ”liitto” esiintyy osana aviota tarkoittavaa termiä. Ja myöskin termissä avoliitto. Kummallakaan ei ole tarkkaa vastinetta missään tuntemassani kielessä.
Vielä erikseen…
JOS avioliiton katsotaan olevan vain ”virallistettu” yhteiselämän muoto, ja sen ainoa tarkoitus on omaisuuden jakamisen selvittely erotilanteessa, tullaan väistämättä tähän:
http://ylioppilaslehti.fi/2014/01/en-tahdo/
Kysymykseen siitä tarvitseeko sillä olla yhtään mitään tekemistä seksin tai lasten saamisen kanssa sinänsä.
Sitten ehkä tullaan siihen tulokseen, että ehkä olisi syytä erottaa tällaisista yhteisöistä ne, jotka alkavat ”pariutua” ja saada lapsia. Koskee siis heteropareja, ja hupsista, ollaan jälleen siinä mistä avioliitto alkoikin. Havainnosta että miehen ja naisen suhteesta tuppaa syntymään lapsia, ja se vaatii erityisjärjestelyjä, ihanteiden ja rajojen asettamista, ja tietynlaisia velvoitteita ja vastuun kantamista.
Sinänsä voi olla tarvettakin tietynlaiselle yhteiskunnan turvaamalle ja tukemalla yhteiselämälle tai kommuunielämälle. Mutta: jälleen heteropariskunnat ovat erityisessä tarkkailussa.
Ja vain heteropareja koskevat avioliittolakiin kirjatut rajoitteet. Kuten lähisukulaisen kanssa avioituminen.
Tässä olisi jokaisen syytä kyseenalaistaa itsestäänselvyyksinä pitämänsä asiat, ja palata perusteisiin.
Kannattaa lukea vielä tämä. Laki ei nyt ole syrjivä, mutta lakimuutoksen jälkeen on. Jos sen todella katsotaan olevan vain ”virallista yhteiselämää”, rajoitteille ei ole enää perusteita. Ne vain otetaan valmiina pakettina aiemmasta avioliittolaista ja avioliiton käsitteestä. Joka yllätys yllätys, perustui miehen ja naisen seksuaaliselle yhteiselämälle ja lasten saamiselle.
http://timolehtonen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/174883-ehdotettu-avioliittolaki-olisi-syrjiva-ehka-jopa-perustuslain-vastainen
Pahoittelen viestien tulvaa. Mutta normaalisti muokkaisin yhtä tai kahta. Tämä ei ole kauhean käyttäjäystävällinen sivusto…
Totean tähän, että nykyinen lainsäädäntömme tarjoaa käytännössä täsmälleen samat oikeudet ja velvollisuudet avioliiton solmineille kuin parisuhteensa rekisteröineille. Nämä kaksi parisuhdeinstituutiota eroavat toisistaan vain niiden nimen perusteella.
Jos heteroliitto tarvitsee suojelua, erityisjärjestelyjä, ihanteita, rajoja sekä yhteiskunnan tukea jollain poikkeuksellisella tavalla, ihmettelen miten niitä tarjoaa tämä nykyinen järjestely, jossa lain näkökulmasta samaa asiaa kutsutaan kutsutaan kahdella eri nimellä. Ja vielä enemmän ihmettelen, miten näiden jo nykyäänkin samansisältöisten parisuhdeinstituutioiden kutsuminen samalla nimellä muuttaisi mitään.
Ehkä olen vain yksinkertainen ihminen?
Sonja, usko jo, etten ole Martti vaan Matti! En ole myöskään valtakunnansyyttäjä! Ja vaikken olekaan Martti enkä valtakunnansyyttäjä, niin saanhan kuitenkin uskoa silmiäni ja muitakin aistimiani todetessani, että ihminen on yksineuvoinen nisäkäs?
On aika vaikea keskustella yleensä mistään asioista (sen kyllä huomaa), jos kaikki mielipiteet ovat argumentoimatta samanarvoisia tai jos oppiarvo tai yhteiskunnallinen asema määrittelee arvon. Lutherkin lienee törmännyt näihin ongelmiin kirjoittaessaan Katekismustaan (sitä isoa).