[Niko Huttunen – Itsenäisyyspäivän saarna] Maailma on taas muuttunut epävakaaksi. Viimeiset kaksi vuotta ovat karistaneet viimeisetkin harhaluulot siitä, että uusi historiallinen rauhankausi olisi alkanut kylmän sodan päättyessä. Arabikevät muuttui kaaokseksi, jonka heijastusvaikutukset näkyvät pakolaisvirtoina kaukaisessa Suomessa asti. Venäjä haluaa taas olla se sotilasmahti, jollainen Neuvostoliitto oli kylmän sodan aikana. Pienemmät sotapolitiikan harjoittajat ovat keksineet, että sotaa ei tarvitse käydä avoimesti. Sen sijaan voi synnyttää pelkoa terrori-iskuilla. Rauhantekijöille on taas kysyntää. Mutta mitä on rauhan tekeminen? Mitä se voisi tarkoittaa maailmassa, joka jälleen uskoo aseisiin?
Svenska bibelöversättningar har traditionellt kommit till korta med den här versen. Den nyaste översättningen tolkar den så att fred upprätthålls: ”Saliga är de som håller fred”. Tidigare översättningar talade om de fridsamma, alltså om ett sinnestillstånd. Båda översättningarna är för statiska. I den grekiska urtexten är det inte fråga om att bibehålla ett tillstånd, utan om att skapa det aktivt. Ordet ’fredsstiftare’ är redan bättre, men finskans ’rauhantekijät’ uppnår betydelsen nästan exakt. Textens tanke förutsätter att det råder ofred, ty annars hade man inget behov av att stifta fred. När vi läser nyheter blir det klart att Jesu ord är mer än aktuella. De är värda en närmare belysning: vad betyder egentligen fred och vad betyder att stifta fred?
(Ruotsinkieliset raamatunkäännökset ovat perinteisesti kääntäneet tämän jakeen huonosti. Uusin käännös tulkitsee, että rauhaa ylläpidetään: ”autuaita ne, jotka pitävät rauhan” Aiemmat käännökset aina 1500-luvulle asti puhuvat ’rauhallisista’, siis mielentilasta. Molemmat käännökset ovat liian staattisia. Kreikankielisessä alkutekstissä ei ole kyse jonkun tilan ylläpitämisestä vaan sen aktiivisesta luomisesta. Sana ’fredstiftare’ on jo parempi, mutta suomen ’rauhantekijät’ tavoittaa merkityksen lähes täydellisesti. Teksti edellyttää, että rauhan tila ei vallitse, sillä muutoin rauhan tekemistä ei tarvittaisi. uutisista saamme lukea, että Jeesuksen sanat ovat enemmän kuin ajankohtaisia. Ne ovat siis lähemmän tarkastelun arvoisia: mitä rauha ja rauhantekeminen tarkoittavat.)
Voittajan ehdoilla: hegemoninen rauha
”Rauhantekijä” oli Rooman keisarien arvonimi, joka esiintyi hänen sotasaavutustensa rinnalla. Jouluevankeliumissa mainittu keisari Augustus nimitti ottoisäänsä Julius Caesaria sekä ”erinomaiseksi sotilaaksi” että ”rauhantekijäksi”. Itsestään Augustus kertoo, että hän – sananmukaisesti käännettynä – teki rauhan imperiumin pohjoisrajalle käymättä yhtään epäoikeudenmukaista sotaa. Rauha siis luotiin käymällä sotia, Augustuksen mielestä oikeutettuja sotia. Se rauha oli voittajan rauhaa, hienommin sanottuna hegemonista rauhaa.
En hegemonisk fred skapas i ett segerrikt krig så att fredstiftaren tillvinner sig en fullkomlig makt över sina fiender. Detta var fredstiftandets ideologi in antikens Rom. Kejsarna kallades fredstiftare för sin makts skull. Denna fredstiftandets ideologi byggde på en teori om ett berättigat krig. Den klassiska formuleringen av teorin kommer från den romerska statsmannen och statsfilosofen Cicero: ett berättigat krig måste föras endast för att återställa freden. All överflödig blodutgjutelse är oberättigad. Teorin är inte utan problem. Hur länge kan freden hållas om den bara är en tvångsfred baserad på vapnen? En hegemonisk fred är alltid en osäker fred.
(Hegemoninen rauha luodaan voitokkaassa sodassa niin, että rauhantekijä saavuttaa täydellisen vallan vihollisiinsa. Tämä oli rauhantekemisen ideologia antiikin Roomassa. Keisareita kutsuttiin rauhantekijöiksi heidän hegemoniansa perusteella. Tämä ideologia perustui teorialle oikeutetusta sodasta, jonka klassinen muotoilu on peräisin valtiomies ja -filosofi Cicerolta: oikeutettua sotaa saa käydä vain rauhan palauttamiseksi. Mikään muu verenvuodatus ei ole oikeutettua. Teoriassa on ongelmansa. Kuinka pitkään rauhaa voidaan ylläpitää, jos se on vain aseille perustuva pakkorauha? Hegemoninen rauha on aina epävarma rauha.)
Oikeutetun sodan ajatus on altis propagandalle. Augustuksen kukkaispuheiden takana oli vähemmän kaunis todellisuus. Rauhan tekeminen pohjoisrajalle tarkoitti – vain yhden esimerkin ottaakseni – salassit-nimiselle 40 000-päiselle kansalle pakkosiirtoa Italiaan orjamarkkinoille. Alistettujen kansojen näkökulma tiivistyy klassisella tavalla Calgacus-nimisen brittikapinallisen sanoissa roomalaisista: ”Ryöstämistä, murhaamista ja rosvoamista roomalaiset kutsuvat valheellisilla nimityksillä hallinnoksi; rauhaksi he nimittävät sitä, minkä he ovat autioittaneet.”
Evankeliumi ei tarkoittanut, että hegemonista valtaa tavoittelevat keisarit ovat autuaita. Vuorisaarnaa edeltävässä luvussa itse Saatana johdattaa Jeesuksen korkealle vuorelle näyttäen kaikki valtakunnat ja niiden loiston. Jeesus saisi ne, jos vain kumartaisi Saatanaa (Matt. 4:8–10). Jeesus kieltäytyi tästä maailmanhegemoniasta, joka keisareilla ajan käsitysten mukaan oli. Väittäähän jouluevankeliumikin, että Augustus pani koko asutun maailman verolle (Luuk. 2:1). Ei hegemoniaa; ei siis myöskään hegemonista rauhaa. Autuaat rauhantekijät tekevät rauhaa jollain muulla tavoin.
Ihmisen rationaalisuuden ylistys: pasifistinen rauha
Krig och våldsdåd kan anses vara resultater av förvrängda uppfattningar i människosinnet. Jakobsbrevet säger: ”Varifrån kommer all kamp och strid ibland er? Är det inte från begären som för krig i era lemmar? Ni vill ha, men får ingenting. Ni dödar av avund, men uppnår ingenting. Ni kämpar och strider” (Jak. 4:1–2). Skribenten följer här en tankelinje hos Platon, en av de berömdaste filosoferna i antikens värld. Platon tyckte att vi inte borde ge efter för de irrationella begären, som aldrig blir tillfredsställda.
(Sota ja väkivallanteot voidaan nähdä seurauksina ihmismielen kieroutuneista arvostuksista Jaakobin kirjeessä sanotaan: ”Mistä teidän keskinäiset kiistanne ja taistelunne syntyvät? Mistäpä muusta kuin haluistanne, jotka käyvät taistelua teidän ruumiissanne. Te himoitsette, mutta jäätte vaille, kiihkon ja kateuden vallassa te vaikka riistätte hengen toisiltanne, mutta ette silti saavuta päämääräänne. Te taistelette ja iskette yhteen.” (Jaak. 4:1–2.) Kirjoittaja seurasi tässä Platonin, yhden antiikin kuuluisimman filosofin ajatusta. Platonin mielestä meidän ei tule antaa periksi irrationaalisille haluille, joita ei voi koskaan tyydyttää.)
Rationella uppfattningar skapar – i motsats till begären – ”kärlek i familjen, enighet i staten, fred bland nationer och tacksamhet mot Gud”. Så tyckte Epiktetos, en filosof på den nytestamentliga tiden och en av de många som anslöt sig till Platons tankegång. Den tankegången utgör ett alternativ till den hegemoniska freden. Den byggs inte på våld utan tar konsekvent farväl av vapnen. Den beskriver en pacifistisk fred.
(Halujen sijasta rationaaliset käsitykset luovat ”perheeseen rakkauden, valtioon yksimielisyyden, kansojen välille rauhan ja Jumalaa kohtaan kiitollisuuden”. Näin totesi Epiktetos, yksi Uuden testamentin aikaisista filosofeista ja yksi monista Platonin ajatuskulun seuraajista. Tämä ajatuskulku muodostaa hegemoniselle rauhalle vaihtoehdon. Se ei rakennu väkivallalle ja aseille vaan jättää niille johdonmukaiset jäähyväiset. Sitä voidaan kutsua pasifistiseksi rauhaksi.)
Pacifistisk förlitan på det mänskliga förnuftet har alltid tilltalat filosoferna. Immanuel Kants lilla bok Om den eviga freden hyllar den pacifistiska freden. Men förutsätter detta fredsbegrepp för mycket av människonaturen? Apostel Paulus är pessimistisk: begär i lemmar för krig mot förnuftet och gör människan till krigsfånge hos sina syften (Rom. 7:23). Efter lovprisandet av de rationella uppfattningarna fortsätter Epiktetos: ”Vi är inte ens nära ett efterföljande av dem.”11 Verkligheten visar hur rätt han har. Vi har känt till medicinen mot krig ända från antiken men vi har låtit bli att använda oss av den.
(Pasifistinen luottamus ihmisen ymmärrykseen on aina puhutellut filosofeja. Immanuel Kantin pieni kirja Ikuiseen rauhaan ylistää pasifistista rauhaa. Mutta edellyttääkö tämä rauhankäsite ihmisluonnolta liikaa? Apostoli Paavali oli pessimistinen: halut ruumiinjäsenissä käyvät sotaa ymmärrystä vastaan ja vangitsevat ihmisen omiin tarkoituksiinsa (Room. 7:23). Ylistettyään rationaalisia käsityksiä Epiktetos jatkaa: ”emme ole lähelläkään niiden alle taipumista.” Todellisuus osoittaa, kuinka oikeassa hän on. Olemme tunteneet sodanvastaisen lääkkeen antiikista saakka, mutta olemme jättäneet sen käyttämättä.)
Kirjailija Pentti Saarikoski kohautti aikoinaan käännöksellään, jossa Jeesus julistaa pasifistit autuaiksi. Tahallisen provosoivalla käännöksellä on kuitenkin perusteensa. Sana ’pasifisti’ tulee latinan sanasta ’pacificus’, joka jo antiikissa vakiintui rauhantekijän käännökseksi. Vuorisaarna on perinteisesti kulunut pasifistien käsissä. Eihän siellä vain julisteta rauhantekijöitä autuaiksi vaan opetetaan muutenkin väkivallattomuutta: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.” (Matt. 5:39.)
Mutta Jeesus tuskin oli pasifisti. Poskelle läimiminen ei ole sodankäyntiä. Heti vuorisaarnan jälkeen kerrotaan, kuinka hän kohtasi sadanpäällikön. ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella”, Jeesus hehkuttaa tutustuttuaan tähän vierasmaalaiseen sotilaaseen (Matt. 8:10). Vaikka Jeesus ylistää rauhatekijöitä autuaiksi, toisaalla samassa evankeliumissa hän antaa hyvin vähän toiveita maailmanrauhasta.
”Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä.” (Matt. 24:6–8.) Ainakin toistaiseksi tämä ennustus on osoittautunut oikeaksi, mikä on tietysti kuin kylmää vettä pasifististen odotusten niskaan. Samalla se saa pettyneesti kysymään, mitä mikään hyödyttää.
Maailmaan pettyneen vaihtoehto: hengellinen rauha
Tämän pettymyksen pukeutuu sanoiksi Johanneksen evankeliumissa ja Johanneksen kirjeissä. ”Maailma on pahan vallassa”, 1. Johanneksen kirje julistaa suorasukaisesti. Opetuslapsistaan Jeesus toteaa: ”He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu” (Joh. 17:14). Tällä perusteella Jeesus irtisanoutuu myös sodankäynnistä: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet.” (Joh. 18:36.)
Valtiollinen propaganda korosti hallitsijoiden antamaa rauhaa maailmalle, esimerkiksi näin: ”Kun hän [Caesar] on antanut rauhan maailmalle, hän kääntää mielensä / yhteiskunnan asioihin ja oikeamielisenä lainsäätäjänä laatii lait.”13 Jeesus julistaa suoraan, että hänen antamansa rauha on jotain aivan muuta: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” (Joh. 14:27.) Katse kääntyy pois pahasta maailmasta taivaaseen, maallisesta rauhasta hengelliseen rauhaan.
Hengellisestä rauhasta lienee kyse myös autuaiden rauhantekijöiden kohdalla. Se kuuluu autuaaksijulistusten sarjaan, jossa köyhien sijasta autuaita ovat hengessään köyhät; nälkäisten ja janoisten sijasta he, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano; puhtauden sijasta he, joiden sydän on puhdas. Tässä seurassa rauhantekijäkin on luontevasti hengellisen rauhan tekijä.
Pessimismen inför världen som man inte mäktar förändra kan leda till likgiltighet. Likgiltighetens religiösa uttrycksform är spiritualiserandet: världen och det som finns där förlorar sin betydelse. I den spiritualiserande tolkningen är det inte freden utan friden som har betydelse. Saliga är inte fredstiftarna utan de fridsamma, de som – med Pauli ord – inte gör sig några bekymmer, och ”då skall Guds frid, som är mera värd än allt vi tänker, ge era hjärtan och era tankar skydd i Kristus Jesus” (Fil. 4:6–7).
(Pessimismi maailmassa, jota ei kyetä muuttamaan, voi johtaa välinpitämättömyyteen. Välinpitämättömyyden uskonnollinen ilmaisumuoto on hengellistäminen: maailma ja se, mitä siinä on, menettää merkityksensä. Hengellistävässä tulkinnassa tärkeää ei ole konkreettinen vaan hengellinen rauha. Autuaita eivät ole rauhantekijät vaan ne, joilla on hengellinen rauha, ne, jotka eivät ole mistään huolissaan niin, että ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 4:6–7).)
Karl Marx insåg spiritualiserandets samband med pessimismen inför världen. Han sade: ”Religionen är de betryckta kreaturens suck, hjärtat hos en hjärtlös värld, anden i ett andefattigdomens tillstånd.” Men enligt Marx är den bara ”folkets opium”, illusorisk lycka mitt uppe i världens elände. Han tyckte ”att upphävandet av religionen som folkets illusoriska lycka är detsamma som att kräva dess verkliga lycka.” Om jag avpassar Marx tanke för vårt tema, borde vi riva ner friden för att bygga freden. Det vore ändå en överdrift.
(Karl Marx oivalsi, miten hengellistäminen liittyi pettymykseen maailmassa. Hän sanoi: ”Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki.” Marxin mukaan se kuitenkin tarjosi vain ”kansan oopiumia”. Hänen mielestään ”uskonnon kumoaminen kansan kuvitteellisella onnena on sen todellisen onnen vaatimusta.” Jos sovittaisin Marxin ajatuksen aiheeseemme, meidän pitäisi repiä pois hengellinen rauha voidaksemme rakentaa todellista rauhaa. Se olisi kuitenkin hätäilyä.)
Takaisin maailmaan: realistinen rauha
Hengellinen rauha saattaa kuulostaa lähinnä ohuelta yläpilveltä, mutta sen aliarvioiminen olisi virhe. Kristillinen usko on nimittäin kaikkea muuta kuin todellisuudesta vieraantumista. Itse asiassa sen keskuksena on Jeesus, jonka tarina on kautta aikojen herättänyt inhorealismissaan suoranaista vastustusta – eikä vähiten siksi, että Jeesuksen hahmossa tiivistyy niin monen todellisuus. Tästä Jeesus myös muistuttaa viimeisen tuomion kuvauksessaan: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40.)
Nämä vastuusta muistuttavat sanat ovat vakuutus jokaisen ihmisarvosta ja hänen tekojensa merkityksestä. Meistä jokainen ansaitsee sellaisen kohtelun kuin Kristus ja meistä jokainen voi tehdä Kristuksen arvon mukaisia tekoja. Mittasuhteet ovat realistiset: ”minkä te olette tehneet yhdelle.” Tämä kaikki sopii myös rauhan tekemiseen. Sen lähtökohta on siinä arvossa – tai pitäisikö sanoa rauhassa, jonka Kristus on meille antanut. Se ei kuitenkaan jää vain maailmalle vieraaksi hengellisyydeksi, vaan muodostuu teoiksi niin kuin sana rauhantekijä ilmaisee.
Realistiset mittasuhteet tarkoittavat sitä, että rauhantekijä ei voi odottaa lopettavansa sotia koko maailmasta. On tyydyttävä rajoitetumpaan tavoitteeseen. Kirkkoisä Augustinus toi takaisin vanhan oikeutetun sodan teorian: ”Sotaa käydään, jotta saataisiin rauha”, hän kirjoitti kristitylle sotilaalle ja jatkoi: ”Ole siis jopa sotiessasi rauhantekijä niin, että ne, jotka kukistat, voittosi kautta johdatat rauhan hyötyihin.”
Kirkkoisä Augustinus tuo mieleen keisari Augustuksen ja hänen kukkaispuheensa. Eikö oikeutetun sodan teoria ole edelleen altis väärinkäytölle? Tietenkin on, mutta kierros pasifistisen rauhan ja hengellisen rauhan kautta toi mahdollisuuden muuhunkin kuin aseille perustettuun hegemoniseen rauhaan. Pasifismin aatteet eivät ole hävittäneet aseita, mutta ihanteeksi niiden käyttämistä ei voi enää nostaa. Hengellinen rauha taas toi inhimillisen arvokkuuden ja vastuun, joka tarjoaa tien pois kyynisyydestä ja epätoivosta.
Luterilainen kirkko on seurannut Augustinuksen linjaa. Augsburgin tunnustus, Raamatun jälkeen luterilaista kirkkoa eniten sitova dokumentti, toteaa, että kristitty voi olla asepalveluksessa ja käydä oikeutettua sotaa.18 Tämän lisäksi Luther teki yhden, varsin yllättävän, mutta näinä informaatiosotien ja trolliarmeijoiden aikakaudella varsin ajankohtaisen tulkinnan. Hän yhdisti rauhantekemisen kahdeksanteen käskyyn: älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Jokaisen velvollisuus on ylläpitää rauhaa oikealla ja sopivalla puheella.
Marx noterade skarpsinnigt att religionen samtidigt är ”uttrycket för det verkliga eländet som det är protesten mot detta verkliga elände”.Av något skäl insåg han inte att protesten ofta realiseras i handling. I enlighet med vad jag sade tidigare: saliga är inte de fridsamma, inte ens de som håller fred utan de som aktivt bygger fred. Marx kritik passar inte in på religion som betonar aktiv verksamhet. Friden uteslutar inte en handling inåt freden. Så betonade också det första svenska Nya testamentet i sin marginalkommentar för ordet ”fridsamma”: De ”är the som fridh elska och gerna göra fridh emellan alla såsom Christus haffver giordt fridh emellan Gudh och oss.”
(Marx pani tarkkasilmäisesti merkille, että uskonto ”on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan”. Jostain syystä hän ei oivaltanut, että vastalause usein konkretisoituu toiminnassa. Kuten sanoin: autuaita eivät ole rauhalliset eivätkä edes ne, jotka pitävät rauhan vaan ne, jotka aktiivisesti rakentavat rauhaa. Marxin kritiikki ei sovi uskontoon, joka korostaa aktiivista toimintaa. Hengellinen rauha ei sulje pois toimintaa kohti konkreettista rauhaa. Samaa painotti myös ensimmäinen ruotsinkielinen Uusi testamentti marginaalihuomautuksessaan sanasta ’rauhalliset’ (’rauhantekijät’): He ”ovat niitä, jotka rakastavat rauhaa ja mielellään tekevät rauhan kaikkien välille niin kuin Kristus on tehnyt rauhan Jumalan ja meidän välillemme”. )
Saarna itsenäisyyspäivänä 2015 Kauniaisten kirkossa kaksikielisessä jumalanpalveluksessa
Niko Huttunen, dosentti
Autuaita [ovat] rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. (Matt. 5:9) Saliga [är] de som håller fred, de skall kallas Guds söner. (Matt. 5:9)
Avioliiton vertailukohdaksi voisi ottaa epäsanan ja sanahirviön avoliitto, joka on määritelmällinen mahdottomuus. Yhtä mielekästä olisi puhua pyöreän talon kulmasta tai märästä tulesta.
Avoliitossahan juuri nimenomaan ei ole mitään liittoa, vaan se on kaiken liiton vastakohta. Oikein olisi puhua avosuhteesta. Tunnen kymmeniä avopareja, ja ketkään heistä eivät ole koskaan solmineet mitään avoliittoa. Avioliitto solmitaan, avoliitto syntyy itsestään esim. Kelan päätökselä.
Avioliitto ja avoliitto on pidettävä tiukasti erillään, sillä niillä on täysin erilainen luonne kuin päivällä ja yöllä.
Mahdatko Malk tietää, että on kielentutkijoita,jotka katsovat sanan avioliitto tulevan sitä edeltäneesta muodosta avoin liitto, joka on itse kielellisesti sama kuin avoliitto.
Edelleen jumalat (elochimit) leikkasivat chavan eli kohdun androgyyniin adamiin,jotta tästä tulisi nainen ja nainen olis sitten kumppanilleen (kaJn:lle,joka oli 1. varsinainen mies) avuksi ja kumppaniksi. Avuksi ja kumppaniksi sekä sosiaalisessa että seksuaalisessa mielessä voi olla yhtähyvin avoliitossa kuin avioliitossa. Adam ja Eeva olivat avoliitoissa…
Avo- ja avioliitto ovat nykyisin käytännössä sama asia. Molemmissa harrastetaan yhtä lailla lapsien tekoa, syrjähyppyjä ja hellyyttä. Kúten parinmuodostus nykyään kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa, molemmat perustuvat tunnesiteeseen, siksi myös paljon erotaan.
Toista oli sata vuotta sitten. Avioliitto oli paitsi järkiliitto, myös monasti työnjakoon perustuva liitto. Tilassa tai torpassa rakkaus saattoi kadota, muttei isännän ja emännän työtaakka. Ero oli juridisesti ja uskonnollisestikin mahdollista, mutta ei käytännössä.
Kirkko on sikäli ristiriitaisessa tilanteessa, että se korostaa sellaista parisuhteen muodostamisen tapaa, joka on ikäänkuin ilmassa: sillä ei ole tukenaan mitään laajempaa taustaa, ts. yhteiskunnan taloudellista rakennetta eikä kulttuurista viitekehystä.
Petri Malk osuu oikeaan ja arkaan paikkaan.
Onko siis kaikkien maailmassa luovuttava, hyvään avioon pyrkimisestä sen tähden, ettei ihminen siihen useinkaan pysty? Onko ihanteesta luovuttava, koska ihminen on niin paatunut, ettei ymmärrä omaa parastaan?
Avioliitto on ilman jaaritteluja ollut ihmeiskunnalle siunaus, eikä kirous. Nyt on vallalle päässyt sellainen henki, joka kuvittelee vapaudessaan, että kaikki mitä kirkko on pitänyt arvossa joutaa kaatopaikalle.
Kirkko ei todellakaan ole ristiriitaisessa tilanteessa, kun se pysyy siinä, minkä se on alusta asti saanut ilmoitettavaksi. Kristilliselle avioliitolle löytyy edelleen kysyntää ja siihen saa ja tuleekin pyrkiä, vaikka ihminen ontuu ja kaatuilee parisuhteessa.
Onko tosiaan niin, että kaikki se hyvä, minkä Kristillinen moraali ja etiikka ovat saaneet aikaan, pitää ajaa alas sen tähden, että ihminen haluaa viihdyttää itsensä hengiltä? Onko siis turhaa kieltää ihmiseltä mitään, koska ihminen ei kuitenkaan pysty kieltoja noudattamaan. Ajan henki tuntuu olevan, että minä itse päätän mikä on oikein ja mikä väärin.
Kristillisen avioliiton arvo ei suinkaan ole vähenemässä ja kuollut, vaan se tulee vielä arvoon arvaamattomaan. Sukupolvet vaihtuu, mutta Herran Sana ja Järjestys ei häviä. Historia on myös hyvin opettanut, että siellä missä Kristillinen usko ja sen myötä avioliitto on ollut kunniassaan, siellä on myös kansakunnat menestyneet.
Malinen: ”siellä missä Kristillinen usko ja sen myötä avioliitto on ollut kunniassaan, siellä on myös kansakunnat menestyneet.”
Kristillinen usko ja -avioliitto varmaan ovat olleet esim. Japanin ja vaikkapa Saudi-Arabiankin kansojen vahvimpia menestystekijöitä. Viime vuosina myös Kiina on osoittanut vahvuutensa ja menestymisensä maailman kansakuntien joukossa. Lieneekö siihenkin syynä maassa kunniotetun kristinuskon ja kristittyjen avioliittojen suuri määrä.
Kiinassa avioero ollut lähes mahdottomuus, vuosittani kuitenkin Kiinassa solmitaan vuosittain n.15 milj. avioliittoa. (perinteisin Kiinalaisin menoin) Nyt kun Kiinan ovet ovat auenneet ja länsimaisen kulttuurin ihannointi on nostanut päätään, ovat myös avioerot lisääntyneet ja vuonna 2012 Kiinassa erosi n. 13 milj. avioparia.
Kiina on autonominen yhteiskunta ja siihen liittyy paljon ns.”pakkoja”
Avoiliitto on esim. ollut koko suvun asia, eikä liittoa ole voinut purkaa erottamatta myös sukuja. Näin siis Kiinan menestys ei lienee ainakaan ollut kiinni avioliiton vapauksista, vaikka eivät ole liittyneet mitenkään Kristilliseen perinteeseen.
Sitoutuminen yhteen puolisoon, tuntuukin olevan kestävän yhteiskunnan tunnusmerkkejä. Olkoon uskonto mikä hyvänsä.
Malinen: ”Nyt kun Kiinan ovet ovat auenneet ja länsimaisen kulttuurin ihannointi on nostanut päätään, ovat myös avioerot lisääntyneet ja vuonna 2012 Kiinassa erosi n. 13 milj. avioparia.”
Mitenkäs tämä tukee väitettäsi, että “siellä missä Kristillinen usko ja sen myötä avioliitto on ollut kunniassaan, siellä on myös kansakunnat menestyneet.” Avioerot sen kun lisääntyvät ja kansakunnalla menee paremmin kuin koskaan ennen. Ei se ainakaan kristinuskosta ja avioliittojen kestävyydestä johdu.
Malinen: ”Sitoutuminen yhteen puolisoon, tuntuukin olevan kestävän yhteiskunnan tunnusmerkkejä. Olkoon uskonto mikä hyvänsä.”
Aikaisemmassa kommentissasi väitit nimenomaan, että ”siellä missä Kristillinen usko ja sen myötä avioliitto on ollut kunniassaan,…” Väitit siis, että nimenomaan kristillinen usko ja -avioliitto olisivat kansakunnan menestymisen kulmakiviä.
Kansakuntien menestymisellä ja kristillisellä uskolla ja avioliitolla ei ole mitään tekemistä kansakuntien menestymisen tai menestymättömyyden kanssa.
Kimmo Wallentin :”Avioerot sen kun lisääntyvät ja kansakunnalla menee paremmin kuin koskaan ennen. Ei se ainakaan kristinuskosta ja avioliittojen kestävyydestä johdu.”
Mielestäni ei ole mitään järkeä samaistaa avioliittoa ja kansakunnan ”menestystä”. Henk.koht. koen, että aviolitto on tahtotila, jossa sitoudutaan koko elämän ajan kestävään liittoon ”filian” l. ystävyyden ja perherakkauden toteuttamiseksi ja universaalin Rakkauden (agape) heijastamiseksi arkipäivässä.
Olen sitä mieltä, että nykyisiä avioeroja suosivia liittoja voisi yhteiskunnassa nimittää aviosuhteiksi avosuhteiden tavoin, ja vain koko elämän ajaksi kirkon alttarilla solmittuja liittoja sanottaisiin aviolitoiksi.
Hölttä: ”Mielestäni ei ole mitään järkeä samaistaa avioliittoa ja kansakunnan “menestystä”.
No tätähän minä juuri yritin Maliselle tolkuttaa, kun hän oli sitä mieltä, että kristillisellä avioliitolla olisi jotain tekemistä kansakuntien menestyksen kanssa.
” ja vain koko elämän ajaksi kirkon alttarilla solmittuja liittoja sanottaisiin aviolitoiksi.”
Ja näistä kirkossa solmituista ”avioliitoistako” ei sitten koskaan kukaan eroaisi. Heh heh, salli minun nauraa. Eikös sitä aina ole kirkossa (tai maistraatissa) naimisiin mennessä luvattu elinikäistä yhdessäoloa myötä- ja vastamäessä? Monet pappishenkilötkin lupaavat alttarilla puolisolleen elinikäistä rakkauttaan, vaan kuinkas sitten on monasti käynytkään, joillakin paimenilla vielä useampia kertoja. Ei se Jumalaan uskominen mitään elämän loppuun asti kestävää liittoa tai uskollisuutta takaa olipa sen nimi mikä tahansa tai solmittakoon se missä tahansa.
Korjaus edelliseen ”Kiinassa erosi n. 3 milj. avioparia.”
Hmm… Yleistän vielä sen verran, että monet tutkimukset tukevat käsitystä, jossa Kristillinen usko ja kansan hyvinvointi ja vakaus näyttäisivät kulkevan käsikädessä ja avioliitto traditio, siihen kuuluvana, myös edesauttaa mielestäni tätä vakautta.
Kaikkialla maailmassa käytäntö sanelee ne tavat miten ”naimisiin” mennään, mutta siitä ei päästä yli, eikö se olisi tavoiteltavaa kaikkialla. Jopa syvimmissä viidakon kätköissä uuden parin muodostuminen on merkittävä tapahtuma ja se tukee yhteisön käsitystä miehen ja naisen ja mahdollisesti saamien lapsien tuomasta lisäarvosta. Yhteisön katsotaan olevan sitä vahvempi, mitä vahvemmin se on sitoutunut toisiinsa ja lapset luovat aikuisille yhteisen intressin pitää kaikista huolta. Tätä on myös Kristillinen avioliitto aina pyrkinyt edesauttamaan. Historia myös tukee tätä käsitystä.
Tuulan ehdotus, että vain kirkon alttarilla solmittuja liittoja kutsuttaisiin avioliitoiksi ja muita aviosuhteiksi, on erinomainen. Jokainen saisi silloin oman katsomuksensa mukaisen sopimuksen. ”Naimisiin” voisivat mennä silloin kuka mitenkin haluaa. Kristillisen maailmankatsomuksen omaavat saisivat omansa ja ne jotka tunnustavat jotain muuta, saisivat omansa. Hyvä ajatus.
Joskin yhteiskunnan sisäinen hajautuminen ja pirstaloituminen ei vahvista kansaa, vaan heikentää sitä.
Malinen: ”Jokainen saisi silloin oman katsomuksensa mukaisen sopimuksen. “Naimisiin” voisivat mennä silloin kuka mitenkin haluaa.”
Hei haloo!! Mitenkäs se eroaa nykykäytännöstä. Sehän on jo kauan ollut Suomessa näin. Se miten sitä nimitetään on ihan se ja sama. Sitten on vielä valikoimassa avoliitto, joka toimii siinä missä avioliittokin ja jossa ei tarvita edes minkäänsorttisia rituaaleja. Kirkko voisi ihan hyvin luopua koko vihkimisoikeudestaan. Avioliittohan on ihan sekulaari sopimus kahden ihmisen välillä.
Kristillinen avioliittokäsitys pohjautuu siihen, että puolisot ovat kristittyjä. Tämä edellyttää heiltä henkilökohtaista uskoa ja luottamusta Jumalan huolenpitoon. Mikäli parit todella tahtovat elää kristillisessä avioliitossa, niin on heidän osoitettava se myös elämässään. Tällöin he ydessä etsivät voimansa – ja kykynsä selvityä avioliiton haasteista uskonyhteydestä toisiinsa, toisiin kristittyihin ja Jumalan antamaan apuun. Tälläiset parit ovat hyvin vahvoilla kaikkie eteen tulevien haasteiden kanssa, Avioliitojen epäonnistumisille on hyvin usein ihan looginen syy: em. tekijät on jätetty huomioimatta. On uskottu vain romattisen rakkauden voimaan. Karille ajon jälkeen on helppo syyttää avioliiton istituutiota. Vaikka todellinen syy on siinä, ettei otettu huomioon
Jumalan luomia pelisääntöjä onnelliseen yhteis-elämään.
Pesonen: ”Avioliitojen epäonnistumisille on hyvin usein ihan looginen syy: em. tekijät on jätetty huomioimatta. On uskottu vain romattisen rakkauden voimaan. Karille ajon jälkeen on helppo syyttää avioliiton istituutiota. Vaikka todellinen syy on siinä, ettei otettu huomioon Jumalan luomia pelisääntöjä onnelliseen yhteis-elämään.”
Siitäkös ne lukuisien pappienkin erot ja uudelleennaimiset johtuvat? Eipä luulisi kirkon paimenilta ainakaan uskoa puuttuvan. Jotkut papit ovat julkisten tietojen mukaan eronneet ja menneet uudelleen naimisiin jopa useita kertoja.
Kyllä avioliiton kestäminen tai hajoaminen riippuu yksinkertaisesti vain siitä, että ”kemiat” sopivat yhteen ja osataan sopia riidat ilman ovien paukuttelua asiallisina asioina. Eikä sitä keskinäistä kipinää ja lempeäkään sovi väheksyä.
Vaikka papin edessä luvattiinkin meidän huushollin frouvan kanssa pitää hynttyyt yhdessä niin kauan kuin kuolema meidät erottaa, niin ei meidän avioliitossa ikinä minkään sorttista uskoa ole tunnustettu eikä jumalia kaivattu. Se vaan oli silloin 60- luvulla semmoinen yleinen tapa, että käytiin kirkossa, kun mentiin naimisiin.
Hyvin on liitto kestänyt jo 50 v ilman Jumalaakin, kun on ollut sitä romanttista kipinää ja pelisilmää.