Kotimaa 4.7.2013:
”Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) kertoi lauantaina järjestämässään toedotustilaisuudessa kiinnitttävänsä entistä enemmän huomiota lapsiperheisiin. Paikalle kokoontunut liikkeen johto katsoi erityisesti perheiden varhaisen tukemisen tarpeen lisääntyneen. SRK on suviseurojen pääjärjestäjä ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen kattojärjestö.
SRK:n pääsihteerin Tuomas Hännisen mukaan perheiden tuen tarve on kasvanut yhteiskunnan palveluiden heikennyttyä viime vuosina. Hänninen toteaa, että myös lisääntyneet vapaa-ajan haasteet ja lasten harrastusten kasvava määrä asettavat paineita vanhoillislestadiolaisille perheille.
– Menemiset ovat lisääntyneet ja perheiden yhdessä olemisen aika on vähentynyt.
SRK:n työvaliokunnan jäsen Hannu Kallunki viittasi Pohjois-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajan Terttu Savolaisen puheeseen suviseurojen avajaisissa. Savolainen painotti nuoren polven merkistystä pohjoisen alueen kehityksessä.
– Parasta lastensuojelua on varhainen tukeminen. Harvassa kunnassa on kuitenkaan saatavana matalan kynnyksen apua, jos ongelmia ei vielä ole. Rauhanyhdistys ei kuitenkaan voi korvata yhteiskunnan tukea, Kallunki vetosi päättäjiin.”
Perheiden tukemisen tarve lisääntynyt, kun yhteiskunnan palvelut ovat heikentyneet. Tämä on varmasti totta. Itse kuuluin siihen onnelliseen osaan suurperheydessäni, että sain alusta loppuun asti ihan hirveän paljon tukea yhteiskunnalta kodinhoitajien ravatessa meillä tie kuralla. En tiedä, miten minun ja perheeni olisi käynyt ilman heidän apuaan. Olen usein hirvitellyt, miten nykyisille suurperheille käy, kun heillä ei ole samaa mahdollisuutta saada kodinhoitoapua, just yhteiskunnan palveluiden heikennyttyä tältä osin. Noh, nyt asia on havaittu ihan vl-liikkeen johtoa myöten ja se hyvä. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä?
Ainoa asia, mikä oikeasti toisi avun tilanteeseen, on väärä, joten älkäämme puhuko nyt siitä, vaan miettikäämme kaikkia muita keinoja, joittenka avulla suurperheydestä selvittäisiin tänä päivänä mahdollisimman vähäisellä uhrimäärällä. Sallittuja keinoja ja konsteja.
Ensin tuo yhteiskunnan palveluiden lisääminen. Onko yhteiskunnan otettava vastuuta ehkäisykiellon takia tapahtuvista seuraamuksista? Onko yhteiskunnan siis tuettava vanhoillislestadiolaisten lisääntymisoppia? Periaatteessa yhteiskunnan varhainen tukeminen tässäkin tapauksessa on yhteiskunnalle hyödyllistä, jotta tasapainoisen uuden sukupolven kehittyminen mahdollistettaisiin. Näin ollen valtio saisi lisää kunnollisia veronmaksajia ja kansalaisia.
Mitä pitäis ajatella lisääntyvästä lasten harrastusten määrästä? Pitäisikö vl-perheiden suosiolla luopua niistä, jotta ne eivät kuormittaisi perheen arkea liikaa? Toisaalta, jos lapsilla ei ole mielekästä tekemistä, ne helposti riehuvat ja kinastelevat ja sekin kuormittaa perheen arkea melkoisesti. Hyvällä harrastuksella on hyviä vaikutuksia elämään, se kohottaa itsetuntoa ja auttaa usein myös kouluaineiden kanssa selviämisessä. Mutta jos harrastukset selkeästi uuvuttavat vanhempia, niin varmaan olisi lasten hyvä luopua niistä. Vai olisiko?
Oma kokemukseni tuosta perheen yhteisestä ajanvietosta on se, että mun ikäluokka ja nuoremmat, on viettänyt paljon enempi aikaa lastensa kanssa, kuin vanhempieni ikäluokka. Mun vanhemmat eivät ole koskaan olleet, jutelleet ja kulkeneet retkillä sun muissa paikoissa niin paljon kuin me olemme tehneet omien lastemme kanssa. Siinäkö osasyy omaankin uupumukseen? Toisaalta, vielä vähemmin olisin kestänyt 24h/7vrk/25v oleskelua neljän seinän sisällä.
Tuo, että puhutaan vanhempien ”väärästä” ajankäytöstä tai tekemisistä lastensa kanssa, on aika kamalaa syyllistämistä. ”Ei suurperheiden vanhemmat ennen noin uupuneita olleet, sitä elettiin eri tavalla ja elämä oli monin verroin vaatimattomampaa.” Eli ratkaisu uupumukseen haetaan entisvanhasesta vaatimattomasta elämästä, jolloin elettiin ja öllöteltiin ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta ajankäytön suhteen ja puettiin sellaisia vaattehia päälle, kuin joku sattui lahjoittamaan jne. Sitten vielä nämä ihmiset, jotka peräänkuuluttavat entisvanhasta elämäntapaa, eivät ihan varmasti itse suostuisi sellaiseen. Siihen pitää suostua silloin kun se edesauttaa suurperheyden toteutumista vähällä vaivalla.
Nythän on myös niin, että jos vanhemmat laiminlyövät lastensa kasvatusta entisvanhaseen -siinähän ne menee sivussa- tyyliin, yhteiskunta saattaa joutua puuttumaan asiaan. Lapsia pitää kasvattaa, niistä pitää huolehtia. Nykyvanhemmat tajuavat ehkä paremmin senkin, minkälaisia kaikkia ikäviä vaikutuksia lapsille ja heidän aikuisuuteensa on sillä, jos he eivät saa asianmukaista huolenpitoa osakseen. Asioista puhutaan ja kirjoitetaan niin paljon nykyään, että vanhemmat ovat tietoisia näistä asioista. Enää kaikkia asioita ei selvitellä piiskalla ja remelillä, se on jo lainvastaistakin.
Tahtoo siis sanoa, että jos vain itsekkäästi menelis ja tulelis suurperheen äitinä, toteuttais itseään ja antais lasten pärjätä siinä sivussa, niin eihän sitä pakosti niin paljon hommassa uupuisi. Tunnolliselle vanhemmalle jo yhdenkin lapsen kasvattaminen on niitä vaativimpia hommia elämässä. Eräs vl-isä sanoi, että hänelle useamman talon rakentaminenkin on ollut helpompaa kuin lastenkasvatus.
Mutta ”elämää ei ole luvattukaan helpoksi” ja helppoa elämää ei vl-opin mukaan lapsirajoituksen avulla saa edes havitella, joten unohtakaamme puheet siitä. Muilla elämän osa-alueilla kaikenlaiset apuvälineet ja elämää helpottavat asiat ovat ihan sallittuja.
Onko sinulla hyvä lukijani ratkaisua tai Niksi-Pirkan tyylistä niksiä avuksi suurperheiden vanhemmille, kun he meinaavat uuvahtaa lapsikatraansa kanssa? Muista: e-alkuinen sana ei käy ratkaisuksi.
Hyvä asia tuossa Kotimaan kirjoituksessa on se, että nyt myönnetään avoimesti se, että suurperheet eivät saakkaan jaksamiseensa apua Jumalalta, vaan että myös yhteiskunnan avulla ja muilla järjestelyillä on asiaan oma merkityksensä. Mutta toivoisin kyllä noihin SRK:n pohdintaporukoihin hameväkeä mukaan, jotta lähestyminen lapsiasian ongelmiin ei olisi niin ilmeisen laskelmoiva, kylmä ja tunneköyhä. Se on kaukana arkitodellisuudesta ja ahdistuksen ja tuskan ymmärtämisestä lapsirumban pyörteissä.
Oikeasti monien perheiden kohdalla varhaisetkaan tukitoimet eivät auta. Ja tämän tosiasian mainitseminen ja myöntäminen lehden kirjoituksessa olisi ollut erityisen tärkeää. Taas mentiin heikoimpien sisarten ja veljien ohitse tosta noin vain.
Unohdin tuosta kirjoituksestani yhden hirmuisen ison ja tärkeän asian. Ry:n työtehtävät ja tilaisuudet. Jos mitkä niin ne, kuormittavat vl-vanhempia ihan kamalasti! Ja tämäkin on erona entisvanhaan; ei silloin ollu niin mittavia rakennushankkeita, eikä ollu raamattuluokkia eikä päiväkerhojakaan.
Yhteiskunta vois tulla osaamisellaan selittämään, mistä kaikesta muodostuu suurperheiden arjen kuorma. Sitten he voisivat antaa ehdotuksia ja neuvoja kuormitusten helpottamiseksi ja vasta sitten voisivat miettiä mahdollisia tukitoimia ja niitten lisäämistä.
No mut hei. Semmonenki käytäntö on olemassa ja jota hirmusen monet vl-perheet käyttävät kuin perheen ulkopuolisen avun palkkaaminen yksityisen hoidon tuella. Hoitaja kotiin ja kunta maksaa. Eikö tässä ole melkoinen kädenojennus yhteiskunnalta? Vielä lisää? Niin tietty, kun sekään ei auta selviämään arjesta ilman uupumusta. Voe elämä tätä soppaa
Kommentti s-postini kautta:
”Oletko kuullut, kuinka paljon jo vuosia meikäläiset suurperheet ovat hyötyneet omasta perhepäivähoitajasta kotona?
Mun sukulaisella on sama järjestely, vaikka on kotiäiti, ihan siksi, että lapsia on tullut putkeen, eikä rahkeet riitä. Toinen sukulaiseni melkein samassa tilanteessa, mutta rahkeet riittää.
Läheisten silmissä heikommin pärjäävä on saanut helposti väheksyntää ja arvostelua. Ajatella, kuinka julmaa! Me emme edes tajua, mitkä kaikki asiat vaikuttavat suurperheen rumban pyörittämiseen ympärivuorokautisesti vuodesta toiseen jatkuvasti. Tässäkin asiassa on ollut taakkana rehellisen keskustelun puute.
On tosi hyvä, että nostit naisten roolin esille tässä kohtaa. Eihän siellä puhujainkokouksissa kukaan ole voinut tuoda suurperheen rumban ”perhehelvetin” raadollisuutta esiin, muuten liian moni olisi teilannut sellaisen oikopäätä sielunvihollisen ääneksi. Ja mitäs siitä olisi seurannut?
Puhujan on mahdollista todeta, kuinka arki voi olla väsyttävää ja raskasta, mutta hyvää työtä. Siinä kaikki. Tuskin on voinut kysyä, miten itse ja tuhannet perheet saisi apua, että lapset tulisivat kunnolla hoidetuksi ja kasvatettua.
SRK:n johtokunnassa pitäisi olla vahva edustus naisia paitsi lasten-ja perheenhoidon takia, myös kaiken muunkin SRK:n toiminnan takia.
Se harha-ajan feminismi-pelkoinen naisten pelkääminen pitäisi jo lopettaa tykkänään samoin kuin muutkin harha-ajan synnit.”
Toinen kommentti:
”Miten kehtaavat puhua ”vapaa-ajan ongelmista” kun normaalin vl-perheen aika kuluu myyjäisiin leipoessa, seuroissa, pyhäkoulussa ja kerhossa käymisessä, toimikuntien palavereissa ja ry:tä rakentaessa?!”
Sen verran haluan kommentoida tuohon perhepäivähoitajan käyttöön, että kaikista köyhimmillä perheillä ei ole siihen varaa, koskapa se tarkoittaisi, että se pienikin kotihoidontuki menetettäisiin. Myös se, että jos perheessä on vain yksi auto ja pienituloisena ei toista ole mahdollista hommata ja ylläpitää ja työssäkäyvän työajat eivät olekaan perussettiä vaan esim. epäsäännöllistä kolmivuorotyötä tms. niin lasten hoitoon kuljettaminen käy mahdottomaksi ja sekin tuki karkaa tavoittamattomiin. Moni sellainen asia, joka perustuloisella on vielä mahdollista ja jota kautta voisi jotain tukea saada, on todella pienituloisella mahdotonta. Haluan muistuttaa siitä, että Suomessa elää köyhiä ja todella pienituloisia lapsiperheitä ja heidän todellisuutensa on monesti se kaikista karuin. Varsinkin, jos siihen tulee uupumusta ja sairautta kuvioon…ja jota tutkimusten mukaan usein tulee…raha ei tuo onnea, mutta kyllä sen avulla elämää ja arkea pystyy helpottamaan ja totaalista uupumusta torjumaan.
Lapsiperheiden todellisuus voi vaihtua myös muutaman kilometrin sisällä aivan toiseksi, kun kunnan raja ylittyy. Lapsiperheet eivät todellakaan ole tasa-arvoisessa asemassa keskenään myöskään sen vuoksi, että asuinpaikkakunta vaikuttaa todella paljon siihen, millaista tukea on mahdollista saada.
Kiitos Lea tiedoista, olen itse jo hieman pihalla näistä systeemeistä.
Vuokko, toivottavasti en alkanut liikaa suorastaan ”politikoimaan”, kun tuosta tasa-arvoisuudestakin laitoin. Mitään sellaista apukeinoa/ratkaisua ei minunkaan päässäni ole syntynyt tässä vuosien varrella, joka toden teolla auttaisi suurperheiden vanhempia. Se on mieletön ristiriita vanhemman sisällä, kun tietää siitä, miten lapset tulisi huolehtia ja hoitaa, jotta olisi sen tehtävän kunnialla selvittänyt (nykyaikana on tietoa on ja todella paljon jokaisen saatavilla) ja ei kykene siihen, vaikka kuinka haluaisi, riittävää apua ei saa ja uusia lapsia pitäisi jaksaa vastaanottaa. Ja nyt en tarkoita mitään harrastuksiin kuljettamisia yms. jotka on monella helppo sivuuttaa vaan puhun nimenomaan esim. kodin tunneilmastosta ja vanhemman voimavaroista aitoon vuorovaikutukseen. Tämän ristiriidan sitten ihmiset ratkaisevat eri tavoin. Ratkaisu ja päätös on mielestäni sekin, että luovuttaa, ajelehtii. Olen miettinyt jo useamman vuoden ajan sitä, että mistä kaikista toimintatavoista ja -muodoista voisi luopua, jotta ry:n toiminta ei lisäkuormittaisi perheitä tai mistä löytyisi rohkeutta luopua vanhoista toimintamuodoista ja luoda täysin uutta. Uusia toimintamuotoja on luotu, mutta mistä vanhasta ollaan luovuttu? Eli jos luodaan vain lisää toimintoja luopumatta vanhoista, niin silloinhan käy niin, että tehtäväsarkaa on entistä enemmän. Se yhtälö ei mielestäni voi toimia.
Ihan on tärkeä asia taas esillä keskustelussa. Ehkä käsittely on mustaa
ja valkoista. Tärkeää on antaa se tuki jonka pystyy. Minusta yhteisö ei voi ottaa sitä roolia joka yhteikunnalla on. Järjestettyyn tukeen tarvitaan aina
tekijät. Ja ihan niinkuin tuossa aiemmin Keränen kirjoitti, jostakin pitäisi osata luopua muuten loppuu tekijät. Edellinen lähti varkain…
Kommentti s-postini kautta:
”Valitettavasti en voi kirjoittaa nimelläni, koska tämä on niin vaikea ja henkilökohtainen aihe minulle.
Olen vl-suurperheenäiti ja meillä on ollut sellainen keino selviytyä suurperheen arjesta, että meillä on ollut koko ajan lastenhoitaja kotona. Siis perhepäivähoitaja tai yksityisenhoidontuella palkattuna lastenhoitaja. Se on mahdollista, koska mieheni tienaa kohtuullisesti. Sen lisäksi minulla on ollut sellainen strategia itselläni, että menen heti kun mahdollista synnytysten välillä töihin, jolloin saan äitiyspäivärahani suuremmaksi ja sitten puolestaan pystymme palkkaamaan kotiin hoitajan, kun olen taas uuden vauvan kanssa kotona. Eikö olekin hieno strategia? Tosiasiassa todella irvokas strategia. Tosia-asia kyllä vaan on sellainen, että päivääkään en olisi pystynyt olemaan kotona lasten kanssa ilman toista aikuista. Uuvun hetkessä totaalisesti jos joudun hoitamaan yksin lapsiamme, joten olen tämän systeemin armoilla. On mentävä töihin raskauspahoinvoivana, väsymyksestä kuolleena, tarvitsevien pienten lasten äitinä. Rakastan kuitenkin työtäni, ja siksi sinne menen, koska saan siitä voimaa kestää sen tosiasian, että olen taas raskaana ja taas joudun jäämään kotiin. Järkyttävää on myös se, että hetkeäkään en ole pystynyt koko viisitoistavuotisen pikkulapsivaiheen aikanamme nauttimaan lasten kanssa kotonaolosta. Koko ajan meillä on ollut milloin mistäkin löytämämme lastenhoitaja tai vieras perhepäivähoitaja ja arki on pitänyt sovittaa niin, että yhteistyö sujuu meidän aikuisten kesken ja sitten vielä suhteessa lapsiin. Aina lapset eivät ole ottaneet uutta hoitajaa niin hyvällä vastaaan. Kuinka moni suostuu siihen, että kotona on koko ajan vieras aikuinen? Kun tätä on nyt takana se viisitoista vuotta, oman kokemuksen syvällä ja rehellisellä äänellä sanon, että olis sitä voinut kuunnella omaa jaksamista jo vähän aiemmin. Toisaalta on semmoinen inhottava kateuden tunnekin, että surkeaa, jos tämä ehkäisykielto poistuu tai ainakin se on jo laimentunut selvästi ja nuoremmat sukupolvet pääsee vähemmällä uurastuksella. Että pitäis vaan olla hiljaa eikä kertoa sitä uskon ilosanomaa, että ihan uskomalla vaan pääsee Taivaaseen, ei sillä että eletään vl-oppien mukaan. Tää menee nyt asian vierestä jo, kun puhuttiin perheiden tukemisesta ja e-alkuinen sana oli kielletty tässä tekstissä. Mutta se on uskomatonta, miten paljon sitä on voimaantunut, kun ei enää tarvitsee pelätä koko aikaa uutta raskautta ja pystyy jo vähän edes vastaamaan jo syntyneiden lasten tarpeisiin. Sitä vaan nyt joutuu sen karun tosiasian eteen kun joutuu huomaamaan väkisinkin miten vähälle omat lapset on jääneet, kun ei enää pysty sulkemaan silmiä omien lasten hädältä. Nyt sitten joudutaan antamaan ihan sitä perusperushoivaa isoillekin lapsille, kun vihdoinkin uskaltavat näyttää että hekin ovat olemassa ja hekin tarvitsevat aikuisen hoivaa ja huomiota. Mutta miten perheitä voitaisiin tukea? Sillä tavalla ihan vaikka alkuunsa, että seurapuheista jätettäisiin pois sellaiset vihjailut ja vaatimukset, että on hyvä joka viikko tulla seuroihin ja on hyvä viedä lapsia joka viikko pyhäkouluun ja on hyvä osallistua talkoisiin ja leipomuksiin ja naisteniltojen järjestämiseen ja leirikeskustalkoisiin ja kesäseuratalkoisiin. Lisääkin mulla on ideoita, mutta tästä voisi aloittaa.”