On vaikea sanoa taistellaanko itärajalla maamme kohtalosta. Tilannetta voi tarkastella yhtä useammalta näkökulmalta. Venäläisen sisäpolitiikan kannalta on huomioitava myös huumori. Näkemissämme televisiouutisissa on ainakin yhdeltä lastenpyörää taluttavalta mieheltä jäänyt pyörän apupyörät irroittamatta. Voisin kuvitella itänaapurin ”sotilaskotisisarten” tai paikallisen mafian järjestäneen varainhankintakampanjan myymällä 300 euron kulkuneuvot ohikulkijoille. Maamme rajavartioston, tullin, poliisin ja puolustusvoimien edustajien hölmistyneet ilmeet sekä poliittisen ylimmän johdon antamat lausunnot lienevät herättäneen makeat naurut Moskovassa. Yhtä unohtumaton oli myös vuonna 2000 presidenttikandidaatin kuvaaminen vuodenvaihteen ilotulituspainotteisessa pilapiirroksessa luudalla lentäväksi noitapilliksi. Jopa Venäjän Duuma lähetti 1990-luvun lopulla USA:lle – aihetta en enää tarkemmin muista – pyynnön ei suinkaan presidentille vaan Monica Lewinskille osoitettuna. Se venäläisestä huumorista.
Asialla on kuitenkin vakavampikin puolensa, maamme itsenäisyys. Kysymys ei ole vielä huolestuttavista ihmisvirroista. Ongelmaksi osoittautuu pikemminkin maassamme NL:n luhistumisen jälkeen harjoitettu politiikka niin kaksoiskansalaisten kuin kontroloimattoman kiinteistöjen myynninkin osalta. Maahamme on tietoisesti luotu liki 100 000 venäläisen väestöryhmä. Kaikki tämä on luotu vuodesta 1991 lähtien presidentti-, pääministeri- ja puolueinstituutioiden toimesta. Ei yllätä, että poliitikot nyt kilvan ylistävät yhteistä jämäkkyyttään, vaikka todellisuudessa 30 vuoden ajan he itse, tietysti äänestäjiä manipuloituaan, ovat puolueina ja poliittisilla virkanimityksillään rakentaneet uppoamiseen tuomitun laivan. On turha puheissa kätkeytyä muka yhteisen eurooppalaisen rajaongelman taakse. NATOssakin Suomi vastaa itse ensisijassa rajojensa puolustamisesta. Miten politiikkakaan EU-Suomessa järjestyisi toisin? Tosimaailmassa käy ja kävi niin, että ”istuntosali tyhjeni, kun suomalaismepit alkoivat puhua itärajasta” (HS 23.11.2023).
Pahimman oletetaan olevan vielä edessä. Vuonna 1994 elettiin jossain määrin tämän päivän kaltaista aikaa. NL oli kaatunut. Epävarmuus Venäjän ja Suomen välisistä suhteista kaikersi ihmisiä. Luottamuksen sai puoluepolitiikan ulkopuolelta tullut Martti Ahtisaari. Kysymykseen kansakunnan turvallisuudesta hän presidenttinä, ilman puoluepoliittista juonittelua, totesi monien muistamat sanat; ”Rautaa rajalle”. Tilanteen rauhoittuessa hänet, liiaksiko suoraselkäisenä, ennen kaikkea omiensa syömänä, syrjäytettiin jatkokaudelta, jotta paluu entiseen mateluun (lue alkuperäisessä muodossaan finnlandisierung) voisi jatkua. Otaksuttavasti Ahtisaaren laajempi arvostus ymmärretään vasta tämän päivän valossa.
Ei ole kuitenkaan syytä vajota synkistelyyn, vaan osoittaa – aivan kuten Moskovassa – , että myös suomalaiset ymmärtävät huumoria. Nyt rajakriisin yhteydessä kaikki puolueet oppositiosta hallituspuolueisiin kilvan kannattavat jopa rajan täydellistä sulkemista huolimatta jonkun luvattoman maahantulijan mahdollisesta paleltumis- tai muusta kuolemasta. Mitä yksi kuolema on viime aikoina hallitusneuvotteluissa käytyyn rasistiseen nimittelyyn verrattuna? Poliittiset irtopisteet kerätään aina kun siihen on mahdollisuus. Samaa luokkaa on SDP:n puheenjohtaja Lindtmanin ”radikaali” ehdotus (HS 25.11.2023), jonka mukaan EU ”laittaisi jokaista Venäjän ohjaamaa rajanylittäjää kohden 100 000 euroa lisää rauhanrahastoon, josta tuetaan Ukrainaa taistelussa Venäjää vastaan”. Melkeinpä ensin luin, että tuo 100 000 euroa per henkilö otettaisiin Suomessa olevasta venäläisestä omistuksesta, jota nimittäin riittäisi, mutta niin kuin aina pyrimme ratsastamaan muiden, tässä tapauksessa muiden EU:n kansalaisten harteilla ja kukkarolla ikään kuin Etelä-Euroopalla ei olisi ongelmia omasta takaa.
Jäänkin ihmettelemään, miten Ahtisaaren kaltainen mies on voinut edes hetkeksi – sittemmin tietysti nolattuna ja väheksyttynä – päästä vaikuttamaan Suomessa. Kansa ei voi ainakaan kokonaisuudessaan olla kelvoton.
Hannu A,
Kukaan Suomessa ei ole palelluttamassa ketään. Laittomasti Suomeen pyrkivät ovat itse vastuussa tekemisistään. He ovat itse valinneet laittoman siis rikollisen tavan pyrkiä Suomeen ja samalla osallistua Venäjän sotatoimeen maatamme vastaan.
Ahtisaaren ja Lindtmanin haukkumisesi on pelkäästään säälittävää Venäjän rikosten edistämistä.
Luulin kehuneeni Ahtisaarta.
Väärinkäsitykset ovat hyvin yleisiä. Lukijat eivät nykyisin jaksa keskittyä pitkiin teksteihin. Netti on saanut sen aikaan, että keskittymiskyky on heikentynyt. Olenkin yrittänyt ilmaista itseäni mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti. Jos yrittää sanoa paljon, niin ei lukijalle jää siitä mitään mieleen. Sekin mitä jää käsitetään väärin.
Martti Ahtisaari piti tiukasti kiinni periaatteesta, että rauhan voi saada kestämään vain luottamuksen pohjalla. Osapuolet on saatava keskustelemaan keskenään. Ilman välittäjiä. Neuvotteluissa tulee keskittyä pelkästään tiettyihin keskeisiin asioihin, eikä muita asioita siihen oteta. Muut asiat hoidetaan vasta kun rauha on tehty. Yksi periaate oli myös se, ettei toisen osapuolen alta mattoa saa vetää alta. Molempia on käsiteltävä tasapuolisesti. Jollei nämä säännöt ei osapuolille sovi, niin neuvotteluilla ei ole menestymisen mahdollisuuksia.
Vähän puolustushallintoa aikanaan sivunneenaajattelen niin, että raudat pitäisi olla sopivasti sijoitettuna lähelle rajaa.. Yleensä, kun rähinät alkavat, niistä ei ilmoiteta virallisessa lehdessä kuukautta aiemmin. Kun paukkuu, on myöh’äistä alkaa putsaileen varastorasvoja masiinoista. Kun puolustushallintoon pesiytyy nykyinen keskittämis- ja synergiaetujen etsintä, peli on melkein menetetty. Tehokkuusajattelu rakentaisi muutaman suuren varikon ja muutaman kasarmialueen keskeiseen Suomeen, ettei lommamtkat tul kovin pitkiksi.