Monesti on viitattu siihen, että paavi Johannes Paavali II:n nousu paaviksi ja hänen henkinen ja hengellinen tukensa Puolalle oli vähintään yhtä merkityksellinen itäblokin romahtamista ajatellen kuin Ronald Reaganin vauhdittama ”Tähtien sota” -hanke ja asevarustelukierre, joka kulutti Neuvostoliiton ja Varsovan liiton kassan ja kypsytti aseriisuntaneuvotteluihin. Oma huomattava merkityksensä niin kutsutulle ”rauhanomaiselle vallankumoukselle” oli myös Puolassa helmi-huhtikuussa 1989 käydyillä ”pyöreän pöydän” keskusteluilla valtiovallan ja Solidaarisuus-liikkeen välillä. Niitä puolestaan oli edistänyt presidentti Gorbatshovin puhe ”Euroopan talosta”, jossa pyrittäisiin uudella tavalla rakentamaan demokraattisesti rauhaa ja sovintoa. Presidentti Kekkosen tuella v. 1975 järjestetty Helsingin ETY-kokous oli omalta osaltaan vienyt eteenpäin rauhan, solidaarisuuden ja ihmisoikeuksien teeman ottamista vakavasti valtioiden välisessä kanssakäymisessä eri puolilla Eurooppaa. Siitä olivat osoituksena Wienin kokouksen 1989 päätösasiakirjat.
Puolan ”pyöreän pöydän keskusteluiden” ilmapiiriä välitti DDR:ään ja muualle itäiseen Eurooppaan myös 15.-21.5.1989 Baselissa Sveitsissä järjestetty ekumeeninen kokoontuminen. Euroopan kirkkojen konferenssin (EKK) yhdessä katolisten piispainkokousten liiton (CCEE) kanssa järjestämä kokous oli varsin mittava: siihen osallistui n. 5000 kristittyä, joista 700 delegaattia idästä ja lännestä, etelästä ja Pohjois-Euroopasta teemalla ”Rauha ja oikeudenmukaisuus”. Kokoontuminen oli historiallinen, koska siinä tulivat yhteen ensimmäisen kerran sitten reformaation kaikki kirkot: roomalaiskatoliset, ortodoksit, protestantit ja anglikaanit. Mediassa viitattiin historiallisena vertailukohtana Baselin kirkolliskokoukseen vuonna 1431. Baselin kesäisessä ilmassa kukoistivat kirkon uudistuksen ja ekumenian henki sekä Itä-Euroopan poliittisten muutosten innoittava tuuli.
Itä-Euroopan kirkoista eivät dissidentit päässeet ääneen, mutta idän ja lännen kristittyjen kohtaamisella oli yhtä kaikki hyvin tärkeä merkitys. Kokous oli osa Kirkkojen maailmanneuvoston oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys (ORLE) -prosessia. DDR:ssä oli pidetty jo 1988 ekumeeninen valmistelukokous, joka oli ollut toivoa herättävä. Keskeisessä roolissa oli Erfurtin rovasti Heino Falcke, joka 1983 Vancouverin yleiskokouksessa oli ollut mukana esittämässä konsiliaarisen prosessin käynnistämistä Dietrich Bonhoefferin vuoden 1934 Fanön rauhanvetoomuksen innoittamana. DDR:n edustajat pitivät tärkeinä, että Grazissa ei unohdeta ja vaieta itäisen Euroopan kirkkojen ongelmista. Heitä olikin mukana noin 100 henkilöä. Suomesta päätösasiakirjoissa viitataan mm. järjestelyissä EKK:n puolesta mukana olleeseen Helena Tuomeen sekä puhujana olleeseen Sylvia Rauloon.
Avoimelle torille rakennetussa tulevaisuusverstaassa saattoivat virallisten delegaatioiden ulkopuoliset kriittiset ja oppositiossa olevat ryhmät ja liikkeet Keski- ja Itä-Euroopasta esitellä itseään ja solmia henkilökohtaisia kontakteja. Baselissa kävi selville myös se, millaisia erilaisia reformiliikkeitä sosialistisissa maissa ja niiden kirkoissa parhaillaan oli. Puolalaiset olivat tässä vaiheessa ”pyöreän pöydän keskustelujen” myötä etukenossa, kun muutamat DDR:n kristityt vielä puhuivat ”kirkko sosialismissa”-teeman nimissä. Hekin kyllä järjestivät maanantaisia säännöllisiä rauhanrukouksia. Berliinin muuri sitten murtui 9. marraskuuta 1989.
Kaiken kaikkiaan Baselin kokous koettiin vaikuttavana ja rohkaisevana kirkkojen yhteen tulemisena, ilmauksena toivosta saavuttaa rauhallinen ja oikeudenmukainen Eurooppa. Itäisessä Euroopassa tähän asti vallinnut monoliittinen kuva ekumeniasta murtui tervetulleella tavalla ja loi tilaa uudelle. Toisenlaisen Keski- ja Itä-Euroopan läsnäolo kuin valtiota lähellä olevat sosialistiset kirkkojen edustajat välittivät tuli selväksi päätösasiakirjoissa.
Nyt kun uudet jännitteet ovat vallanneet alaa ja sovinnolle totisesti olisi sijaa maailman ja kirkkojen ongelmien äärellä, on kirkoilla kutsumus jälleen vahvistaa yhteyden rakentamista. Yhden tilaisuuden tähän tarjoaa vuonna 2021 Karlsruhessa pidettävä Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous. Euro-Amerikka – etenkin Eurooppa ja Kanada – on kirkkojen negatiivisen jäsenkehityksen ja tähän liittyvän sisäisen sekularisaation suhteen omassa sarjassaan maailmanlaajuisesti. Tämä on yksi maailman kristillisyyden avoimia haavoja. Samanaikaisesti olemme iloisia, että kristinusko kasvaa voimakkaasti etelässä ja idässä ja että Afrikka on ”maailman hengelliset keuhkot” (Benedictus XVI). Meitä yhdistävät entistä selvemmin sellaiset globaalia elämäntasapainoa uhkaavat teemat kuten ilmastonmuutos ja itsekästä polarisaatiota lietsova nationalismi myötätuntoisen patriotismin sijaan. Jokainen maa ja kansa on tärkeä, emmekä tule kukaan yksin toimeen. Meitä yhdistää yhteinen usko ja toivo. Yhdessä voimme sitä pitää paremmin tarjolla ja rohkaistua. Kaikkien hyvän tahdon ihmisten kanssa voimme tehdä yhteistyötä globaalien ongelmien ratkaisemiseksi ja käydä dialogia elämän perimmäisistä kysymyksistä ja siitä, mistä saamme iloa ja uutta rohkeutta tarttua toimeen paremman huomisen eteen.
