Yrjö Raution tämänpäiväinen HS-kolumni sai minut ajattelemaan: ”Voi raukka”. Nähtävästi joku lestadiolaismies meni pilaamaan vanhan emännän 100-vuotisjuhlat pitkällä saarnalla, joka ilmensi ahdistavaa Jumala-kuvaa, jonka mukaan kaikki ei-(oikein-)uskovat ovat matkalla helvettiin.
Rautiosta on varmasti tuntunut pahalta, ja niin minustakin tuntuu, kun ajattelen tällaista tapahtuneen. Häpeän ja pahoittelen kristittynä sitä, miten kristityt usein toimivat ja tuovat uskoaan esille. Ymmärrän myös tarpeen tuoda oma turhautuneisuus esille ja näin ”tasoittaa tilanne”. Rautio sai tuntemuksensa julki koko kansan sanomalehdessä.
Raution tuntemuksia kohtaan tunnen sympatiaa, mutta hänen esittämistään ajatuksista en voi sanoa samaa. Ne ansaitsevat korkeintaan sääliä. On surullista, että kokenut toimittaja alentuu yläkoulutasoiseen argumentaatioon.
Kun Rautio on jakanut epämiellyttävät kokemuksensa katusaarnaajista, hän aloittaa uskonnonfilosofisen traktaattinsa, joka paljastaa alussa ilmoitetut pakolliset suvaitsevaisuusperiaatteet pelkäksi sanahelinäksi: ”Uskontoa vastaan ei minulla mitään ole (–). Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, kunhan ei tule tyrkyttämän sitä minulle.”
Miksi ja millä logiikalla julkaiset jumalanvastaiset argumenttisi maan luetuimmassa lehdessä?
Itse argumentit eivät ole juuri mistään kotoisin. ”Väitetään, ettei olisi moraalia ilman kristinuskoa. Ihmiskunnan enemmistöllä ei olisi silloin moraalia. Tietenkin on.” Helppohan se on olkinukkeja kaataa. Moraaliargumentti kuuluu niin, että ilman Jumalaa (ei siis uskoa eikä varsinkaan kristinuskoa) ei olisi objektiivisia moraaliarvoja tai -velvoitteita.
”Jo pelkästään kaikki se pahuus, joka maailmaa hallitsee, riittää todistamaan, ettei Häntä voi olla.” Pahuuden ongelma on tietysti kuuluisin argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan, mutta Rautio ei edes yritä osoittaa argumentin logiikkaa vaan tyytyy ylimalkaiseen viittaukseen. Pelataan samoilla säännöillä: vastaukseksi riittää tässä ylimalkainen viittaus vapaaseen tahtoon, syntiin ja Saatanaan.
Tai pistetään astetta paremmaksi. Rautio tunnustaa, että ainakin sellainen objektiivinen moraaliarvo kuin ”pahuus” on olemassa (listaan voisi ehkä lisätä pikkumaisuuden ja julmuuden). Mutta ilman Jumalaa ei ole objektiivisia moraaliarvoja. Siispä Jumala on olemassa. Siinä Rautiolle yksi Jumala-todiste, kun hän ei ole toistaiseksi yhtään löytänyt. Lisää voi etsiä vaikka tästä.
Rautiolla on toinenkin moraaliin (tai sen puutteeseen) perustuva argumentti kristinuskon Jumalaa vastaan. ”Kristittyjen Jumala on pikkumainen ja julma. Hän uhkailee, kiristää ja kostaa. Hän asettaa ihmiselle taakan, jota hän ei jaksa kantaa, ja potkaisee hänet sitten helvettiin.”
Kristittyjen Jumalaahan ei ole olemassa? Puhutaan siis vain kristittyjen Jumala-kuvasta. Mutta eivät kristityt näin Jumalaansa näe. En minä ainakaan. Puhutaan siis ei-kristityn näkemyksestä kristillisestä jumalakuvasta. Nyt ollaan jo sen verran kaukana itse Jumalasta, että mitäs jos annettaisiin mahdollisuus käsityksen puhdistamiselle? Sanon siis vastaan: ”Jumala on suurisieluinen ja laupias. Hän armahtaa, lahjoittaa ja pelastaa. Hän antaa ihmiselle sen, mitä käskee, ja vie sitten ikuiseen iloon.”
Rautiota vaivaa selvästi lestadiolainen tai muuten eksklusivistinen kristillinen pelastusoppi, jonka hän valitettavasti samaistaa kristinuskoon ja Jumalaan. Hänen isänsä joutui kuulemma helvettiin, ”koska ei uskonut, jos kristinuskon opit pitävät paikkansa”.
Menemättä sen enempää kristillisen inklusivismin ja pluralismin vaihtoehtoihin haluaisin vain sanoa, että kristinuskon oppien mukaan lopulta vain Jumala tuomitsee ja tietää, mitä kunkin sielussa viime hetkellä tapahtuu. Kukaan maan päällä ei voi varmasti julistaa kenenkään toisen joutuneen helvettiin. Rautio – ja hänen isänsä – voivat siis levätä rauhassa.
Rautio ei kuulemma ole ateisti, koska ”hekin ovat erään sortin uskovaisia”. Eikö Rautio sitten usko omiin ajatuksiinsa ja argumentteihinsa? Jos ei, niin miksi hän niitä epärehellisesti Hesarissa levittää? Jos uskoo, niin eikö hänkin ole erään sortin uskovainen? Ja siinä missä argumentit pyrkivät todistamaan, ettei Jumalaa voi olla, Rautio on nimenomaan ateisti.
Mutta Rautiokin on pohjimmiltaan homo religiosus, Jumalan kuva, joka etsii yhteyttä Luojaansa. ”Pyhyyden kaipuu on yleisinhimillinen ilmiö. (–) Pyhyyden kaipuuta on minussakin. Pyhyys koskettaa minua usein luonnossa, niin kuin se kosketti suomalaisia ennen kuin he hylkäsivät omat jumalansa ja ryhtyivät harjoittamaan vieraiden kansojen taikoja.”
Rakas Yrjö Rautio, meillä on paljon yhteistä. Rakastamme Suomen luontoa, tunnemme siinä jotain pyhää. Haluamme olla suomalaisia pyhyyden etsijöitä. Metsänhenkiin emme kuitenkaan enää kumpikaan usko. Mutta vielä vähemmän ateismi, jumalankieltäminen tai tiedeuskovaisuus jättää tilaa yhtään millekään pyhälle. Kristinusko opetti meidät näkemään pyhän luonnon Pyhän Luojan.
Kristinusko ei ole vieraiden kansojen vaan kaikkien kansojen uskonto. Sitä se on ollut helluntaista asti: kaikki kansat, kaikki kielet, myös suomi ja suomalaiset. Kristinusko on universaali uskonto, koska ongelma – se ihmisten pahuus ja julmuus – on universaali. Kristuksessa puhdas hyvyys voittaa pahuuden. Kristittyjen kanssa on tosiaan usein niin ja näin. Mutta onneksi se ei olekaan kristitynusko vaan kristinusko.
Sairas kirkko.
Kun tietää millaista työtä nyt varoituksen saaneet miehet ovat tehneet, niin ei voi sanoa muuta kuin, että oikeus ei toteutunut tällä kertaa Oulussa.
Kuinka kaimani Hosike voi tarkoin tietää, mitä nämä kaikki miehet ovat kirkossa tehneet, toimineet ja puhuneet, kuten hän sanoo tietävänsä. Olin uurnanlaskutilaisuudessa viime kesänä Kiikoisissa, jonka veti yksi näistä miehistä, eläkeläispappi. Hän oli vainajan koulukaveri ja siksi kutsuttu tilaisuuteen. Uurna tuotiin Rovaniemeltä asti. Uurnanlasku oli asiallinen, mutta muistotilaisuus meni monilta osin kovasti pahoin penkin alle ja tuotti ahdistusta. Pappi valitti omia hyvin henkilökohtaisia asioitaan ja sitä, että joutuu taas tekemisiin piispan kanssa. Tässä hän viittasi epäsuorasti kaksoisrooliinsa. Hän teki itsensä marttyyriksi hautajaisväen kesken ja puhui lopussa vain itsestään jotenkin sääliä hakien. Väki väheni vähitellen eikä pappi edes päättänyt tilaisuutta millään lailla. En pitäisi tätä kirkollista toimitusta asiallisesti suoritettuna.
Pyhä (?!?) Inkvisitio toimii.
Virkamiesorganisaatiokirkkoa parhaimmillaan. Liekö sillä sitten kytköksiä kristilliseen ”yhtä olisitte” – toiveeseen jää kysymykseksi. Kirkon ”suvaitsevaisuus” pilkahtaa joissakin mediaherkullisissa seksuaalikysymyksissä, mutta sitä ei tosiaan riitä moniääniselle tulkinnalle jumalanpalveluskäytännöissä.
Varoitusmenettely on varsin kohtuullinen menettely kun otetaan huomioon, ettei Suomen ev.lut. kirkon pappi voi toimia pappina lähetyshiippakunnasta. Asianomaisilla henkilöillä on ollut tästä tieto heti lähetyshiippakunnan perustamisesta alkaen.
Varotus ei vaikuta henkilöiden toimintaan pappaina Suomen ev.lut. kirkossa.
Tuomiokapituli ottanee asian uuteen käsittelyyn mikäli henkilöt varoituksesta huolimatta jatkavat toimimista pappeina myös Lähetyshiippakunnassa.
Yocha, tänäpänä pappina olevat eivät tiedä vielä miten tulevaisuudessa heidän on suhtauduttava vaikka homoliittoihin. Pappien pitää vain sopeutua ja hyväksyä kaikki se mitä kirkolliskokoukset ja piispainkokoukset päättävät. Nyt kehitellään hyvä tapa erottaa Jumalan tahdon mukaisia pappeja, jotta ”moniääninen” kirkko voisi hyvin.
Ei eläkepappien ole pakko työskennellä missään hiippakunnassa.
Yocha, näin se menee. Kun evl-kirkon kirkolliskokous tekee myönteisen päätöksen homoliittoja koskien, niin vaikka aluksi papit saisivat toimia oman tunnon mukaan, niin lopuksi päätös sitoo jokaista pappia. Pappisvihkimyksen edellytys voi silloin olla ”oikea” kanta homoliittoihin, kuten tänäpänä ”naispappeuteen”. Eli kirkolliskokouksen tahto menee aina Jumalan tahdon edelle, eikö vain? Mitkä edellytykset on silloin toimia pappina, jos ei hyväksy kirkolliskokouksen päätöstä? Onko pappisvala tai lupaus avoin, joka tarkoittaa sitä, että papin tulee kaikessa olla aina kuuliainen maalliselle kirkolliskokoukselle eikä Jumalalle?
Tuskin tuomiokapitulin kuulemiseen saapuminen olisi ollut eduksi tutkinnan kohteena oleville. Sinänsä ymmärrettävä ratkaisu Lähetyshiippakunnan papeila olla tulematta kuulemiseen. Kun ollaan tekemisissä yksilön oikeusturvan kanssa, on parempi, että keskustelua käydään vain dokumenttien perusteella. Näin on aina todistettavissa mihin annettu huomautus tai varoitus perustuu. Tämä helpottaa myös mahdollista rangaistuksesta annettua valitusta.
Kirkkolaki on muuttunut ja kurinpitomenetely on poistunut. Pelkästä varoituksesta ei kaiketi enää voi valittaa.
Tarkennus viimeiseen lauseeseen eli helpottaa rangaistuksesta annetun valituksen käsittelyä, kun suullisesta keskustelusta vedettyjä johtopäätöksiä ei tarvitse käsitellä.
Voiko pappina toimia yhteiskristillisissä tilaisuuksissa, missä luterilaista tunnustusta ei taideta ottaa vakavasti?
Kun pappi on pappislupauksessaan sitoutunut kirkon järjestykseen, lienee selvää, että hän ei voi toimia niin, että on sellaisen organisaation palveluksessa, joka toimii vastoin kirkon järjestystä.
Varmasti on niin, että po. pappien opetuksen ja julistuksen substanssi kristillisen uskon / katekismuksen ydinasioissa on selkeän luterilainen. Siihen ei liene piispoillakaan huomauttamista. Tämä ei ole kirkolle ongelma.
Varsinainen ongelma on näiden veljien skismaattisuus eli uskottomuus pappislupauksilleen kirkon järjestyksen kunnioittamiseksi: on lähdetty luomaan ja tukemaan rinnakkaisrakennetta oman kirkon sisälle, jossa tällaisille rinnakkaisrakenteille ei ole tilaa. Sellainen ei johda mihinkään hyvään lopputulokseen.
Jouni Turtiainen: ”Varsinainen ongelma on näiden veljien skismaattisuus eli uskottomuus pappislupauksilleen kirkon järjestyksen kunnioittamiseksi:..”
Jos en nyt aivan väärin muista, niin kirkkoherra Turtiainen on tällä palstalla joskus arvostellut muita kristillisyyteen pyrkiviä uskonnollisia yhteisöjä mielipidediktatuurista, toisin ajattelijoiden syrjimisestä, keskustelun puutteesta ja ties mistä.
Ev. lut. kirkko ei tunnu hyväksyvän hyväksyvän itsenäisesti ajattelevia ihmisiä ja poikkeavia näkemyksiä asioista. Turtiaisen tapaan tuntuu kuitenkin olevan valmis hurskastelemaan toisten kustannuksella ja sinkoamaan näitä kohdin erilaisia syytöksiä.
Muistat väärin.
Jukka, olet oikeassa lainsäädännön muutoksesta. Tarkoitin valitusta prosessia ajatellen, jos huomautuksesta tai varoituksesta liikkeelle lähtenyt prosessi johtaa pappisoikeuksien menettämiseen. Tällöinhän päätöksessä huomioidaan aikaisemmin syyt, joista huomautus/varoitus on annettu. Pappisoikeuksien menettämisestä käsittääkseni voi valittaa. Ja tällöin lienee helpompi, jos käsiteltävänä on vain dokumentoitua aineistoa.
Olet toki oikeassa.
Tämän päiväisen päätöksen perusteella voidaan jo päätellä Oulun hiippakunnan tulevan linja:
1. Todetaan ettei henkilö ole osallistunut millään tavalla lähetyshiippakunnan perustamiseen tai toimintaan – > Ei aihetta jatkotoimiin.
2.. Todetaan toiminta papillisissa tehtävissä Lähetyshiippakunnassa -> varoitus
3. Todetaan toiminta lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaanina ja pappiskollegion jäsenennä – > mahdollinen pappisviran menetys kuulemisen jälkeen
Epäselvääksi vielä jää mitä tapahtuu, jos varoitus ei toimi.
Kenen leipää nautit, sen lauluja laulat. Nämä kyseessä olevat papit, jotka on ilmeisesti vihitty papiksi ennen kuin lähetyshiippakunta rupesi itse vihkimään pappeja, organisatoorisesti hajottavat kirkkoa sisältä käsin eivätkä ole isännälleen kuuliaisia. Kyse on vähän samasta, jos olen yrityksen a palkkalistoilla mutta työskentelen yhtä aikaa myös kilpailevan yrityksen b piikkiin. En usko, että yrityksen a omistajat kauaa moista menettelyä sietäisivät vaan antaisivat monoa hyvin nopeasti.
Kyseiset papit omaavat jumalallisen totuuden, jonka ev.lut. kirkkomme on heidän mielestään hylännyt. He julistavat oikeaa uskoa ja oppia mutta silti he haluavat nauttia ev.lut. kirkon virasta ja varsinkin sen suomasta palkasta. Jos he olisivat todella rehellisiä itsellensä, he hylkäsivät ev.lut. kirkkomme pappisviran ja pappeuden ja pyytäisivät uutta vihkimystä lähetyshiippakunnasta ja ryhtyisivät palvelemaan toista seurakuntaa, toista kirkkoa. Sitä he eivät kuitenkaan tee, koska he eivät uskalla heittäytyä taloudelliseen epävarmuuteen, mitä moinen liike väistämättä tarkoittaisi. Heillä on omasta mielestään oikeus palvella kahta Herraa, he ovat omasta mielestään oikeauskoisia, mutta heidän palkkapäivänsä ja saavutettu virka-asemansa ovat kuitenkin luovuttamattomia oikeuksia heille, vaikka he eivät siis olekaan kuuliaisia työnantajalleen.
Tässä tilanteessa on aivan turha pitää meteliä kuka ja mikä on oikeaa luterilaisuutta eikä tässä ole siitä edes kyse vaikka Lähetyshiippakunta yrittää niin valheellisesti väittää. Tämä ei ole yksittäisten ihmisten kilpalaulantaa ja oikeassa olemisen huudantaa. Tässä on vain ja ainoastaan kyse organisatoorisesta asiasta. Jos et voi sitoutua organisaatioon ja sen päätöksiin, niin silloin sinun pitää vaihtaa työnantajaa. Mutta näillä papeilla on ilmeisesti oikeus omasta mielestään toimia omaa työnantajaansa ja ev.lut. kirkkoa vastaan. Se on mielestäni aika paksu ja valheellinen olettamus.
Siksi mielestäni kyseisten pappien pitäisi jättää evl.lut kirkon virka ja sen palkkaedut. Mutta he ovat liian heikkoja tekemään sitä. Heidän omaksumansa elintaso ei anna siihen periksi.
Näissä nettikeskusteluissa esiintyy usein voimakasta paheksuntaa siitä, että lähetyshiippakunnan papit saisivat kirkosta palkkaa, mutta tekisivät omalle yhteisölleen työtä. Ottamatta kantaa siihen teologiseen ongelmaan, onko kirkkojärjestyksestä poikkeaminen jo sinänsä väärin, on ehkä syytä täsmentää, että kirkon pappisvirasta ei itsestään seuraa mitään palkkaetua. Kirkko ei maksa kenellekään siitä, että on sen vihitty pappi. Palkkaa saa, jos on työsuhteessa johonkin seurakuntatyönantajaan. Ja silloin on tehtävä seurakunnalleen työehtosopimusten mukaisesti työtä. Moraalinen ongelma syntyy silloin, jos laiminlyö työtehtävänsä lähetyshiippakunnan tai minkä tahansa syyn takia. Tietääkseni uutisessa mainituilla papeilla ei ole työsuhdetta seurakuntiin.
Itseasiassa Hannu Lehtonen taitaa edelleenkin olla Soinin seurakunnan palveluksessa.
Niin, kyse on kaiketi siitä, että kuinka leveäksi tai korkeaksi itse kukin katsotaan kirkon seinien ja kattojen olevan. Jotkut haluavat tulkita ahtaammin, toiset tiukemmin. Lähetyshiippakunta ja ev.lut. kirkolta vihkimyksen saaneet papit. Nokia-Missio ja Markku Koivistoisen toimiminen aikoinaan yhtä aikaa Nokian srk:n kirkkoherrana. Kirkon ja erityisesti rauhanyhdistysläistä pelastusoppia julistavien pappien suhde. Kieltämättä voi vierestä tuntua, että kirkon ja kapitulien toiminta ei joka suhteessa vaikuta ihan loogiselta. Olemmeko kaikki samassa veneessä, ihan todellisuudessa. Mikä menee juridiseksi kikkailuksi, mikä on puhdasta uskonnollista kikkailua. On tietysti erittäin epäuskottavaa, että sama henkilö julistaa Jumalan sanaa kirkossa tietyllä tavalla ja toisessa tilassa sitten toisella tavalla. Tai että jättää sanomatta kirkossa sen, minkä puhuu totena jollain rukoushuoneella. Se ei vaan ole uskottavaa, ainakaan vierestä katsottuna. Mutta kyseinen henkilö voi olla aivan vilpittömästi (?) toista mieltä tai sitten hän vaan on tottunut valehtelemaan itselleen ja ympäristölleen eikä kukaan kiinnitä asiaan sen enempää huomiota. Maan tapa on lujaa iskostunut takaraivoon.
Kirkon pappisvirasta ei tietenkään automaattisesti seuraa mitään palkkaetua. Tosin, pappia ei vihitä työttömäksi, joten kyllä papille siinä mielessä pappisvihkimyksestä seuraa palkkaakin, koska vihkimyksen edellytyksenä on aina vokaatio, eli työpaikka, olkoonkin se sitten lyhytaikainenkin. Pappisvihkimyksestä seuraa myös tiettyjä oikeuksia, esimerkiksi vihkimysoikeus. En tiedä, onko lähetyshiippakunnan papeiksi vihityillä oikeus vihkiä aviopareja avioliittoon. Olisi tietysti mielenkiintoista pohtia juridiikkaa ja moraalia esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa kaksi lähetyshiippakunnan ”aktiivista seurakuntalaista” haluaisi mennä naimisiin lähetyshiippakunnan käyttämissä tiloissa mutta lähetyshiippakunnan oman vihkimyksen saanut pappi ei voisi heitä vihkiä avioliittoon mutta sitä varten vihkimisen tulisi suorittamaan ev.lut. kirkon pappisvihkimyksen saanut pappi, joka vahvasti sympatisoi lähetyshiippakunnan toimintaa.
Kivimäki, ei pidä paikkaansa.
Olli S, minut on aikanaan vihitty Mikkelin kaupungin koululaitoksen palvelukseen. Yhdeksän vuotta olen ollut pappi, siitä yhdeksän päivää seurakuntavirassa kapitulin määräämänä. Ja sekin oman (opettajan) viran ohella.
Minulla on vanhoillislestadiolaisista työtovereistani pelkkää hyvää sanottavanani. Tekevät työnsä ahkerasti ja hyvin valmistautuen. En oikein usko sitäkään, että heidän puheensa rauhanyhdistyksillä paljonkaan poikkeaisi siitä, mitä julistavat kirkossa. En ole koskaan kuullut heidän sarnaavan sellaista, mikä olisi ristiriidassa vanhoillislestadiolaisten näkemysten kanssa. Näitä kokemuksia minulla on jo viideltä vuosikymmeneltä. Aina kun puheessa vilahtaa poissulkeva seurakuntaoppi, voi sen ohittaa. Saarnat kun ovat muuten puhuttelevaa ja ravitsevaa sanaa. Suhtaudun kyllä pääsääntöisesti myönteisesti muihinkin saarnaajiin. Jokaisella on jotain hyvää annettavaa. Saarnaajan nimi, osoite ja herätysliike ovat toisarvoisia asioita, oleellisempaa on tulla Jumalan puhuttelemaksi sanan ääressä.
Tilannehan olisi hyvä, jos koko Lhpk:a ei tarvittaisi. Sen tarve on kuitenkin ollut selvä ja nähtävissä jo kauan. Tämän seikan tulisi huolestuttaa tuomiokapituleja, eikä kirkon tunnustuksessa pysyvien pappien työskentely lähetyshiippakunnassa.
Nurinkurista, miedosti ilmaistuna.