Rautio-raukka – vastine päivän HS-kolumniin

Yrjö Raution tämänpäiväinen HS-kolumni sai minut ajattelemaan: ”Voi raukka”. Nähtävästi joku lestadiolaismies meni pilaamaan vanhan emännän 100-vuotisjuhlat pitkällä saarnalla, joka ilmensi ahdistavaa Jumala-kuvaa, jonka mukaan kaikki ei-(oikein-)uskovat ovat matkalla helvettiin.

Rautiosta on varmasti tuntunut pahalta, ja niin minustakin tuntuu, kun ajattelen tällaista tapahtuneen. Häpeän ja pahoittelen kristittynä sitä, miten kristityt usein toimivat ja tuovat uskoaan esille. Ymmärrän myös tarpeen tuoda oma turhautuneisuus esille ja näin ”tasoittaa tilanne”. Rautio sai tuntemuksensa julki koko kansan sanomalehdessä.

Raution tuntemuksia kohtaan tunnen sympatiaa, mutta hänen esittämistään ajatuksista en voi sanoa samaa. Ne ansaitsevat korkeintaan sääliä. On surullista, että kokenut toimittaja alentuu yläkoulutasoiseen argumentaatioon.

Kun Rautio on jakanut epämiellyttävät kokemuksensa katusaarnaajista, hän aloittaa uskonnonfilosofisen traktaattinsa, joka paljastaa alussa ilmoitetut pakolliset suvaitsevaisuusperiaatteet pelkäksi sanahelinäksi: ”Uskontoa vastaan ei minulla mitään ole (–). Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, kunhan ei tule tyrkyttämän sitä minulle.”

Miksi ja millä logiikalla julkaiset jumalanvastaiset argumenttisi maan luetuimmassa lehdessä?

Itse argumentit eivät ole juuri mistään kotoisin. ”Väitetään, ettei olisi moraalia ilman kristinuskoa. Ihmiskunnan enemmistöllä ei olisi silloin moraalia. Tietenkin on.” Helppohan se on olkinukkeja kaataa. Moraaliargumentti kuuluu niin, että ilman Jumalaa (ei siis uskoa eikä varsinkaan kristinuskoa) ei olisi objektiivisia moraaliarvoja tai -velvoitteita.

”Jo pelkästään kaikki se pahuus, joka maailmaa hallitsee, riittää todistamaan, ettei Häntä voi olla.” Pahuuden ongelma on tietysti kuuluisin argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan, mutta Rautio ei edes yritä osoittaa argumentin logiikkaa vaan tyytyy ylimalkaiseen viittaukseen. Pelataan samoilla säännöillä: vastaukseksi riittää tässä ylimalkainen viittaus vapaaseen tahtoon, syntiin ja Saatanaan.

Tai pistetään astetta paremmaksi. Rautio tunnustaa, että ainakin sellainen objektiivinen moraaliarvo kuin ”pahuus” on olemassa (listaan voisi ehkä lisätä pikkumaisuuden ja julmuuden). Mutta ilman Jumalaa ei ole objektiivisia moraaliarvoja. Siispä Jumala on olemassa. Siinä Rautiolle yksi Jumala-todiste, kun hän ei ole toistaiseksi yhtään löytänyt. Lisää voi etsiä vaikka tästä.

Rautiolla on toinenkin moraaliin (tai sen puutteeseen) perustuva argumentti kristinuskon Jumalaa vastaan. ”Kristittyjen Jumala on pikkumainen ja julma. Hän uhkailee, kiristää ja kostaa. Hän asettaa ihmiselle taakan, jota hän ei jaksa kantaa, ja potkaisee hänet sitten helvettiin.”

Kristittyjen Jumalaahan ei ole olemassa? Puhutaan siis vain kristittyjen Jumala-kuvasta. Mutta eivät kristityt näin Jumalaansa näe. En minä ainakaan. Puhutaan siis ei-kristityn näkemyksestä kristillisestä jumalakuvasta. Nyt ollaan jo sen verran kaukana itse Jumalasta, että mitäs jos annettaisiin mahdollisuus käsityksen puhdistamiselle? Sanon siis vastaan:  ”Jumala on suurisieluinen ja laupias. Hän armahtaa, lahjoittaa ja pelastaa. Hän antaa ihmiselle sen, mitä käskee, ja vie sitten ikuiseen iloon.”

Rautiota vaivaa selvästi lestadiolainen tai muuten eksklusivistinen kristillinen pelastusoppi, jonka hän valitettavasti samaistaa kristinuskoon ja Jumalaan. Hänen isänsä joutui kuulemma helvettiin, ”koska ei uskonut, jos kristinuskon opit pitävät paikkansa”.

Menemättä sen enempää kristillisen inklusivismin ja pluralismin vaihtoehtoihin haluaisin vain sanoa, että kristinuskon oppien mukaan lopulta vain Jumala tuomitsee ja tietää, mitä kunkin sielussa viime hetkellä tapahtuu. Kukaan maan päällä ei voi varmasti julistaa kenenkään toisen joutuneen helvettiin. Rautio – ja hänen isänsä – voivat siis levätä rauhassa.

Rautio ei kuulemma ole ateisti, koska ”hekin ovat erään sortin uskovaisia”. Eikö Rautio sitten usko omiin ajatuksiinsa ja argumentteihinsa? Jos ei, niin miksi hän niitä epärehellisesti Hesarissa levittää? Jos uskoo, niin eikö hänkin ole erään sortin uskovainen? Ja siinä missä argumentit pyrkivät todistamaan, ettei Jumalaa voi olla, Rautio on nimenomaan ateisti.

Mutta Rautiokin on pohjimmiltaan homo religiosus, Jumalan kuva, joka etsii yhteyttä Luojaansa. ”Pyhyyden kaipuu on yleisinhimillinen ilmiö. (–) Pyhyyden kaipuuta on minussakin. Pyhyys koskettaa minua usein luonnossa, niin kuin se kosketti suomalaisia ennen kuin he hylkäsivät omat jumalansa ja ryhtyivät harjoittamaan vieraiden kansojen taikoja.”

Rakas Yrjö Rautio, meillä on paljon yhteistä. Rakastamme Suomen luontoa, tunnemme siinä jotain pyhää. Haluamme olla suomalaisia pyhyyden etsijöitä. Metsänhenkiin emme kuitenkaan enää kumpikaan usko. Mutta vielä vähemmän ateismi, jumalankieltäminen tai tiedeuskovaisuus jättää tilaa yhtään millekään pyhälle. Kristinusko opetti meidät näkemään pyhän luonnon Pyhän Luojan.

Kristinusko ei ole vieraiden kansojen vaan kaikkien kansojen uskonto. Sitä se on ollut helluntaista asti: kaikki kansat, kaikki kielet, myös suomi ja suomalaiset. Kristinusko on universaali uskonto, koska ongelma – se ihmisten pahuus ja julmuus – on universaali. Kristuksessa puhdas hyvyys voittaa pahuuden. Kristittyjen kanssa on tosiaan usein niin ja näin. Mutta onneksi se ei olekaan kristitynusko vaan kristinusko.