Yrjö Raution tämänpäiväinen HS-kolumni sai minut ajattelemaan: ”Voi raukka”. Nähtävästi joku lestadiolaismies meni pilaamaan vanhan emännän 100-vuotisjuhlat pitkällä saarnalla, joka ilmensi ahdistavaa Jumala-kuvaa, jonka mukaan kaikki ei-(oikein-)uskovat ovat matkalla helvettiin.
Rautiosta on varmasti tuntunut pahalta, ja niin minustakin tuntuu, kun ajattelen tällaista tapahtuneen. Häpeän ja pahoittelen kristittynä sitä, miten kristityt usein toimivat ja tuovat uskoaan esille. Ymmärrän myös tarpeen tuoda oma turhautuneisuus esille ja näin ”tasoittaa tilanne”. Rautio sai tuntemuksensa julki koko kansan sanomalehdessä.
Raution tuntemuksia kohtaan tunnen sympatiaa, mutta hänen esittämistään ajatuksista en voi sanoa samaa. Ne ansaitsevat korkeintaan sääliä. On surullista, että kokenut toimittaja alentuu yläkoulutasoiseen argumentaatioon.
Kun Rautio on jakanut epämiellyttävät kokemuksensa katusaarnaajista, hän aloittaa uskonnonfilosofisen traktaattinsa, joka paljastaa alussa ilmoitetut pakolliset suvaitsevaisuusperiaatteet pelkäksi sanahelinäksi: ”Uskontoa vastaan ei minulla mitään ole (–). Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, kunhan ei tule tyrkyttämän sitä minulle.”
Miksi ja millä logiikalla julkaiset jumalanvastaiset argumenttisi maan luetuimmassa lehdessä?
Itse argumentit eivät ole juuri mistään kotoisin. ”Väitetään, ettei olisi moraalia ilman kristinuskoa. Ihmiskunnan enemmistöllä ei olisi silloin moraalia. Tietenkin on.” Helppohan se on olkinukkeja kaataa. Moraaliargumentti kuuluu niin, että ilman Jumalaa (ei siis uskoa eikä varsinkaan kristinuskoa) ei olisi objektiivisia moraaliarvoja tai -velvoitteita.
”Jo pelkästään kaikki se pahuus, joka maailmaa hallitsee, riittää todistamaan, ettei Häntä voi olla.” Pahuuden ongelma on tietysti kuuluisin argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan, mutta Rautio ei edes yritä osoittaa argumentin logiikkaa vaan tyytyy ylimalkaiseen viittaukseen. Pelataan samoilla säännöillä: vastaukseksi riittää tässä ylimalkainen viittaus vapaaseen tahtoon, syntiin ja Saatanaan.
Tai pistetään astetta paremmaksi. Rautio tunnustaa, että ainakin sellainen objektiivinen moraaliarvo kuin ”pahuus” on olemassa (listaan voisi ehkä lisätä pikkumaisuuden ja julmuuden). Mutta ilman Jumalaa ei ole objektiivisia moraaliarvoja. Siispä Jumala on olemassa. Siinä Rautiolle yksi Jumala-todiste, kun hän ei ole toistaiseksi yhtään löytänyt. Lisää voi etsiä vaikka tästä.
Rautiolla on toinenkin moraaliin (tai sen puutteeseen) perustuva argumentti kristinuskon Jumalaa vastaan. ”Kristittyjen Jumala on pikkumainen ja julma. Hän uhkailee, kiristää ja kostaa. Hän asettaa ihmiselle taakan, jota hän ei jaksa kantaa, ja potkaisee hänet sitten helvettiin.”
Kristittyjen Jumalaahan ei ole olemassa? Puhutaan siis vain kristittyjen Jumala-kuvasta. Mutta eivät kristityt näin Jumalaansa näe. En minä ainakaan. Puhutaan siis ei-kristityn näkemyksestä kristillisestä jumalakuvasta. Nyt ollaan jo sen verran kaukana itse Jumalasta, että mitäs jos annettaisiin mahdollisuus käsityksen puhdistamiselle? Sanon siis vastaan: ”Jumala on suurisieluinen ja laupias. Hän armahtaa, lahjoittaa ja pelastaa. Hän antaa ihmiselle sen, mitä käskee, ja vie sitten ikuiseen iloon.”
Rautiota vaivaa selvästi lestadiolainen tai muuten eksklusivistinen kristillinen pelastusoppi, jonka hän valitettavasti samaistaa kristinuskoon ja Jumalaan. Hänen isänsä joutui kuulemma helvettiin, ”koska ei uskonut, jos kristinuskon opit pitävät paikkansa”.
Menemättä sen enempää kristillisen inklusivismin ja pluralismin vaihtoehtoihin haluaisin vain sanoa, että kristinuskon oppien mukaan lopulta vain Jumala tuomitsee ja tietää, mitä kunkin sielussa viime hetkellä tapahtuu. Kukaan maan päällä ei voi varmasti julistaa kenenkään toisen joutuneen helvettiin. Rautio – ja hänen isänsä – voivat siis levätä rauhassa.
Rautio ei kuulemma ole ateisti, koska ”hekin ovat erään sortin uskovaisia”. Eikö Rautio sitten usko omiin ajatuksiinsa ja argumentteihinsa? Jos ei, niin miksi hän niitä epärehellisesti Hesarissa levittää? Jos uskoo, niin eikö hänkin ole erään sortin uskovainen? Ja siinä missä argumentit pyrkivät todistamaan, ettei Jumalaa voi olla, Rautio on nimenomaan ateisti.
Mutta Rautiokin on pohjimmiltaan homo religiosus, Jumalan kuva, joka etsii yhteyttä Luojaansa. ”Pyhyyden kaipuu on yleisinhimillinen ilmiö. (–) Pyhyyden kaipuuta on minussakin. Pyhyys koskettaa minua usein luonnossa, niin kuin se kosketti suomalaisia ennen kuin he hylkäsivät omat jumalansa ja ryhtyivät harjoittamaan vieraiden kansojen taikoja.”
Rakas Yrjö Rautio, meillä on paljon yhteistä. Rakastamme Suomen luontoa, tunnemme siinä jotain pyhää. Haluamme olla suomalaisia pyhyyden etsijöitä. Metsänhenkiin emme kuitenkaan enää kumpikaan usko. Mutta vielä vähemmän ateismi, jumalankieltäminen tai tiedeuskovaisuus jättää tilaa yhtään millekään pyhälle. Kristinusko opetti meidät näkemään pyhän luonnon Pyhän Luojan.
Kristinusko ei ole vieraiden kansojen vaan kaikkien kansojen uskonto. Sitä se on ollut helluntaista asti: kaikki kansat, kaikki kielet, myös suomi ja suomalaiset. Kristinusko on universaali uskonto, koska ongelma – se ihmisten pahuus ja julmuus – on universaali. Kristuksessa puhdas hyvyys voittaa pahuuden. Kristittyjen kanssa on tosiaan usein niin ja näin. Mutta onneksi se ei olekaan kristitynusko vaan kristinusko.
Se on valtavan helppoa työntää itsekkyys markkinakapitalismiin.
Tulee monelle hyvä olo, kun saa pahan työnnettyä porvareihin.
Kun ajattelee vasemmistolaista maailmankatsomusta, aika vahvasti sekin on itsekkyyteen sidottua, suoranainen lähtökohta on oma napa ja kateus.
Miten paljon se eriarvoistikaan!
kommunistin onneksi koitui kuitenkin se, ettei tuo kirottu markkinakapitalismi ollutkaan kuollut.
Kävi vähän niin kuin sisällissodassa häviölle jääneen Sörkän sällin 30.11.1939 tämän tokaistessa: ” Oli se yks’ saatanan onni, että se vanha päälahtari on vielä hengissä..”
Onni se oli, samoin onni on se, että juuri markkinatalouden voimin on korjattu kommunismin rappiot jätevesien puhdistusta myöten, ja sen turvin edelleen virtaa maailmassa voimaa myös sorrettujen auttamiseen.
Pyongyangissa voi nähdä mitalin toisen puolen.
Juhannustanssien ”suuruus” ei ole minulle pätkääkään auennut.
Salaman viimeisin osoittaa, ettei hän ole kyennyt pätkääkään kehittymään tai muuttumaan.
No joo, ei tuo Hannu minunkaan suosikkikirjailijoita ole. Käsitteli kuitenkin kirjoissaan laajempia teemoja kuin monet nykykirjailijat, jos jätetään Sofi Oksanen virkistävänä poikkeuksena pois.
Niin kutsutun ”Salama-jupakan” aloittaja oli, ainakin mikäli on Ville Jalovaaraan uskominen, ja miksei olisi, Kotimaan silloinen päätoimittaja Simo Talvitie, joka piti kirjaa ennen näkemättömässä määrin Raamattua ja uskonarvoja rienaavana.
Minusta siinä ei suuremmin rienata yhtään mitään. Ne muutamat eroottiset kohtaukset tosin luin varhaismurrosikäisenä niin moneen kertaan, että taidan osata ne vieläkin melkein ulkoa..
Ei se ihan väärin ole sanottu, että SKDL:a äänestettiin myös katkeruudesta.
Elintason ja sosiaalivaltion nousu ei ole yhden puolueen aikaansaannos, vaan taustalla on edelleen vaikuttava kahtiajako:
kakun jakamisesta kiinnostuneet ja sen kasvattamisesta kiinnostuneet. Ilman kakun kasvua ei ole jaettavakaan.
Sosiaalinen oikeudenmukaisuus oli SKDL:n politiikassa paljolti väline suurempaan tavoitteeseen: Sosialistinen Suomi Neuvostoliiton vasallina tai tasavaltana.
Se asia nähtiin SDP:ssä jo 1940-luvulla, kuten ”Jo riittää”-kampanja osoittaa.
Työväestön edut olivat loppuun saakka väline tässä taistelussa.
Emme kai sentään unohda maaseudun väestöä ja alkiolaisuutta?
Kokoomuksella ja ruotsalaisillakin on oma osuutensa: ilman kilpailukykykyistä teollisuutta ei olisi ollut yhteiskuntarauhaa ja nousevaa elintasoa.
Minä en laittaisi aatesuuntia jyrkästi vastakkain, Kaikkia edelleen tarvitaan.
Tottakai SKDL:ää äänestettiin myös katkeruudesta. Mutta herraviha ja katkeruus, etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa siivitti yhtä lailla myös Maalaisliittoa. Sitä paitsi katkeruudella ja herravihalla oli taustalla objektiiviset yhteiskunnalliset vääryydet.
Jorman käsityksiä kommunismista kun lukee, niistä tulee mieleen lähes sanatarkasti vanhoillislestadiolaisen, myöhemmin pappislinjaan liittyneen Eila Jokelan monet (korpi)kommunismia käsitelleet, hiukan sensaatiohakuiset jutut Suomen Kuvalehdessä 1960-luvun alussa. Ettet vain olisi lukenut?
Suomalainen hyvinvointivaltio oli toki pitkälti sosiaalidemokraattis-alkiolainen projekti, joka toki nyt on jo kuopattu, ja syvälle. Mutta oli siinä oma merkittävä osansa myös SKDL:llä.
lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan.” (Room.8:7)
Niinpä. Mä teen nyt Pursiaiset siinä mielessä, että mä en tämmöistä paskan jauhentaa ja saatanallista viestintää enää siedä. Ihan tarpeeksi sain lhpk:n myötäilystä ja sun muusta vihan kohteena olemisesta.
Tsaukki vaan kaikille!
Pilkkaa ihan rauhasssa,. jos se arumenttien puutetta helpottaa.
Jokelan juttuja ei pahemmin valtio-opin luennoilla siteerattu.
Muistan Nousiaisen, Lindmanin, Rantalan ja Antolan puhuneen.
Omat kurssit kävin toki marksilaisuudestakin.
Korpikommunismista en ole puhunut tässä sanaakaan.
Se, että SKDL parhaiten ajoi vähäosaisen asiaa. on ilman Jokelaakin todettava sympatisaattorin mielipiteeksi. Ei sillä mitään yleistä uskottavuutta silti ole.
Mainitun porukan ”me vaatimme” linja kun meni yleensä realismin
punaiselle puolelle. Tarkoituksena ei ollut hyvinvointi, vaan omien valtapyyteiden edistäminen.
Tästä syystä typeriä ja köyhän asiaa haitanneita inflaatiolakkoja oli paljon, mukaan lukien Yleislakko ja Metallilakko.
Sosiaaliturvan todellisuudessa hoiti SDP, joka kaiken lisäksi oli sentään isänmaallinen puolue.
Ilman turhaa kapinaa Suomi olisi 30 vuotta aikaisemmin siirtynyt rakentamaan brantingilaiseen tyyliin kansankotia, jota Tanner mm yritti. Nyt saatiin idästä syötetty työväestön sisäinen taistelu, ja jatkuva varuillaan olo. Siihen samaan kuuluu kekkoslaisuuden vaikeat vuodet ja skogilaiset.
Rauhaa, lepoa ja rakkautta sinulle, Sonja.
Eiköhän se taas lähde maistumaan…….
Vesa Ahlfors :”“Viisauden kirjaksi” kutsuttu kirjoitelma kuuluu ns. apokryfi kirjoihin. Niitä ei ole koskaan hyväksytty kuuluvaksi Raamatun kaanoniin.”
Viisauden kirjaa ei ole luterilaisessa Raamatussa, mutta ortodoksisessa ja katolilaisessa Raamatussa se on.
Tässä Wikipdista löytynyttä tietoa Viisauden kirjasta:
”Viisauden kirja eli Salomon viisaus on deuterokanonisiin kirjoihin eli Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva kirja, joka on mukana Septuagintassa sekä katolisessa ja ortodoksisessa Raamatussa. Se ei kuulu juutalaiseen Raamattuun Tanakhiin eikä protestanttisiin Raamatuihin.
– –
Viisauden kirjasta ei ole säilynyt hepreankielisiä kopioita, ainoastaan Septuagintassa oleva kreikankielinen teksti, joka edustaa Septuagintan klassisinta kreikkaa. Vaikka kirjan kirjoittaja esittää olevansa Salomo, monet tutkijat katsovat kirjan kielen ja ajatusten olevan hellenististä alkuperää, ja kirjoittajan, jota yleensä kutsutaan Pseudo-Salomoksi, tämän vuoksi olevan Aleksandrian juutalaisia. Kirja ajoitetaan yleensä ensimmäiselle tai toiselle vuosisadalle eaa.
– –
Viisauden kirja on saattanut saada vaikutteita keskiplatonismista ja sen perustana olevasta muusta kreikkalaisesta filosofiasta. Osa kirjan uskonnollisista ja eettisistä ajatuksista on linjassa kreikkalais-roomalaisen stoalaisuuden kanssa. Kirjassa esiintyvät muun muassa neljä stoalaista ideaalia, jotka on lainattu Platonilta. Jakeet 8:2-18 muistuttavat Herakleen puhetta hyveestä Ksenofonin Muistelmissa.”
(Wikipedia)
”Viisauden kirja” ja muita apokryfikirjoja ei alun perin hyväksytty kuuluvaksi Raamattuun. Niitä ei esiinnyt toisen vuosisadan (=sataluvun) luetteloissa Raamatun kirjoista. Ei myöskään ensimmäisen vuosisadan juutalaisen historioitsijan Josephuksen (=Josefus) teoksissa olevissa luetteloissa vanhan testamentin kirjoista.
Apokryfi kirjat ilmaisu tarkoitti alun perin kirjoituksia, joita ei luettu julkisesti ja jotka siis olivat ’salattuja’ tai ’kätkettyjä’ toisilta. Myöhemmin sana alkoi kuitenkin merkitä väärennettyä tai kaanoniin kuulumatonta.
Nykyään sitä käytetään useimmiten niistä lisäkirjoituksista, jotka roomalaiskatolinen kirkko julisti osaksi Raamatun kaanonia vasta Trenton kirkolliskokouksessa (1546).
Vaikka näillä kirjoituksilla voi sanoa olevan jonkin verran historiallista arvoa, niiden kanonisuuden puolesta esitetyillä väitteillä ei ole luotettavia perusteita. Todisteet osoittavat, että heprealainen kaanon tuli valmiiksi sen jälkeen, kun Esran, Nehemian ja Malakian kirjat oli kirjoitettu 400-luvulla eaa. Apokryfiset kirjoitukset eivät koskaan kuuluneet Raamatun henkeytettyjen kirjoitusten juutalaiseen kaanoniin, eivätkä ne ole nykyäänkään osa siitä.
Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen historioitsija Josefus osoittaa, että tunnustettu asema suotiin vain niille muutamille (heprealaisen kaanonin) kirjoille, joita pidettiin pyhinä. Hän toteaa: ”Me emme omista myriadeja epäjohdonmukaisia kirjoja, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Meidän kirjojamme, jotka aiheellisesti tunnustetaan, on vain kaksikymmentäkaksi [vastaavat Raamatun heprealaisten kirjoitusten nykyisen jaottelun mukaisia 39:ää kirjaa], ja ne sisältävät muistiinmerkinnät kaikilta ajoilta.” Sen jälkeen hän osoittaa selvästi olevansa perillä apokryfikirjojen olemassaolosta ja siitä, että ne on jätetty pois heprealaisesta kaanonista, sillä hän lisää: ”Artakserkseestä omaan aikaamme asti on kirjoitettu täydellinen historia, mutta sitä ei ole pidetty yhtä suuressa arvossa kuin aiempia muistiinmerkintöjä, koska keskeytymätön profeettojen sarja on puuttunut.” (Teoksessa Against Apion, I, sivuilla 38, 41 [8].)
Apokryfisten kirjoitusten kanonisuuden tueksi esitetyt väitteet keskittyvät yleensä siihen, että nuo kirjoitukset löytyvät monista Heprealaisten kirjoitusten kreikkalaisen Septuaginta-käännöksen varhaisista jäljennöksistä.
Sen käännöstyö aloitettiin Egyptissä n. 280 eaa. Koska yhtään Septuagintan alkuperäiskappaletta ei kuitenkaan ole enää olemassa, ei voida sanoa, että apokryfikirjat sisältyivät alun perin tuohonkaan teokseen.
Useimmat apokryfiset kirjoitukset kirjoitettiin sen jälkeen, kun Septuagintan kääntäminen oli jo aloitettu, joten ne eivät ilmeisesti sisältyneet alkuperäiseen luetteloon kirjoista, jotka kääntäjät valitsivat käännettäväkseen. Parhaimmillaankin niitä voidaankin vain pitää pelkästään lisäyksinä tuohon teokseen.
Ilmeisesti jossain vaiheessa kreikankieliset Aleksandrian juutalaiset lopulta liittivät nuo apokryfiset kirjoitukset kreikkalaiseen Septuagintaan ja pitivät niitä ilmeisesti osana pyhien kirjoitusten laajennettua kaanonia.
Yllä siteerattu juutalaisen historioitsija Josefuksen lausunto osoittaa, että niitä ei koskaan liitetty Jerusalemin eli Palestiinan kaanoniin ja että niitä pidettiin korkeintaan toisarvoisina kirjoituksina, jotka eivät olleet lähtöisin Jumalalta.
Muuten en paheksu katolisen kristityn paheksumisia, mutta yläkoulun opettajana paheksun vähättelevää viittausta opinahjoomme tässä yhteydessä. Hyi! Tarkasti ottaen mitä on yläkoulutasoinen argumentointi, hmmm?
Turha tuota avoimesti kirjoittavaa Höltän Tuulaa siitä on hiillostaa, että hän teki viittauksen apokryfikirjoihin.
Ei Septuaginta ja sen mukaan laaditut modernit käännökset niiden vuoksi epäkuranttia ole. Paljon surkeampi on väärän hengen avulla laadittu Uuden maailman käännös.
Se ei tietenkään meille kristityille kuulu, mitä muut tekevät. Emme myöskään kaipaa neuvoja Kristuksen kirkon ulkopuolelta.
jorma ojala,
kiitos kommentista, mutta en kokenut Vesan vastausta ”hiillostamisena”. Me vain olemme joistakin asioista eri mieltä, ja olenhan saanut evl.kirkon papiltakin pyynnön olla väärentämättä Jumalan sanaa, kun laitoin kommenttiini pätkän Viisauden kirjasta.
jorma ojala: ”Paljon surkeampi on väärän hengen avulla laadittu Uuden maailman käännös…”
Perustietoa Raamatun kääntämisestä ja siitä mikä olisi hyvä tai huono Raamatunkäännös alla olevassa linkissä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan sivuilla:
http://www.helsinki.fi/teol/pro/emo/tutkimuksen/kaantaminen3.html#7
Onhan se korrektia käytöstä pitää puolen tunnin puhe tilanteessa jossa hyvien tapojen mukaisesti riittäisi lyhyet terveiset.
Aloittajan loukkaantumista mielihyväjumalansa puolesta ymmärrän sitäkin, onhan se inhottavaa kun kyseisestä jumalasta nostetaan esiin sen olemattomuus ja kyseisen taikauskon nimissä tehdyt hirmuteot. Hirmuteot joihin ei ole muuten kyetty.