Palasimme Nepaliin kuudentoista Suomessa vietetyn vuoden jälkeen. Olemme täällä yhtä aikaa uusia ja vanhoja – kierrätettyjä. Emme ole enää nuoria. Uuden omaksuminen ei käy yhtä näppärästi kuin aikaisemmin. Mutta on vuosien takaisista kokemuksista iloakin. Ehkä kierrätysmateriaali on myös sitkeää. Toivon niin.
Maailma on muuttunut kuudessatoista vuodessa. Nepal on muuttunut. Itsekin olemme muuttuneet. 90-luvulla asuimme maalla. Elämänpiirimme muodostivat lähetyksen sairaala, ympäröivien kylien köyhät ihmiset, lasten kaverit ja pieni paikallisseurakunta iloineen ja murheineen. Nyt elämme saasteisen suurkaupungin hälyssä.
Mutta kuudessatoista vuodessa myös silloiset maalaisemme ovat muuttaneet tähän samaan kaupunkiin – tai hajalleen ympäri maailmaa. 90-luvun alussa, kun lähimpään puhelimeen oli seitsemän tunnin kävelymatka, emme osanneet edes uneksia tämän päivän maailmasta, jossa olemme yhteydessä kaikkialle kaiken aikaa. Niitä lasten kavereita, jotka täyttivät kotimme – silloin tiettömän taipaleen takana – on nyt Euroopassa, Amerikassa ja Australiassa. Lieneekö ketään enää kotikylällä? Maailma on kutistunut ja kaupungistunut.
Ne, jotka jakavat kanssamme tämän kotimaansa pääkaupungin hälyn ja pölyn, ovat meille usein ilon aihe. Monien elämä on sittenkin sujunut paremmin kuin olisimme uskaltaneet toivoa, sen lohduttoman köyhyyden keskellä. Mikä vielä ihmeellisempää, suurin osa on nyt kristittyjä – silloin tuskin kukaan.
Häkeltyneenä kuuntelen Junaa, joka muistelee, miten pidimme hänet, hänen leskiäitinsä ja kolme sisartaan hengissä.
Juna isosiskonsa kanssa Amp Pipalissa 1996.
”Emme olisi selvinneet ilman teitä. Kaikki nämä vuodet olen toivonut, että saisin tilaisuuden kiittää. Olen niin iloinen, että nyt tapasimme.”
Juna on onnellisesti naimisissa ja pienen pojan äiti. Perheellä on pikkuruinen koti Kathmandun liepeillä. Siinä on kaksi muutaman neliömetrin huonetta ja vessa. Mutta talo on oma ja omalla maalla. Juna tuo meille maapalansa satoa: isoimman kesäkurpitsan, jonka olen koskaan nähnyt.
”Ilman teitä emme olisi tulleet tuntemaan Jeesusta.”
Puhuinko heille joskus Jeesuksesta? En muista. Sen tiedän, että näitä kiitoksia en ole ansainnut. Muistan, miten usein Junan perheen ja muiden ovellamme käyneiden köyhien kohtaaminen väsytti. Monta kertaa sisälläni asui joku ihan muu kuin ’iloinen antaja’ – sellainen, jota Jumala rakastaa. Mutta Jumala rakastikin heitä – silloinkin, kun minä en jaksanut – ja on tehnyt ihmeitä heidän elämässään. Sen näkeminen tekee nöyräksi.
Olenko sittenkin saanut olla omalta pieneltä osaltani Jumalan käytössä – uupumisen, turhautumisen ja rakkaudettomuudenkin hetkinä? Nälkäinen tyttö ei nähnyt ajatuksiani. Hän muistaa vain sen, että sai vatsansa täyteen. Myöhemmin hän oppi tietämään, että oikea kylläisyyden lähde on Jumala. Se on ihme.
Nämä kohtaamiset saavat sanattomiksi. On melkein nöyryyttävää tulla kiitetyksi sellaisesta, missä omaa ansiota on olemattoman vähän. Jos emme olisi tulleet kierrätetyiksi, emme tietäisi näistä tarinoista. Jumala tekee omaa salattua työtään, meistä ja puutteistamme huolimatta. Siksi on kiitollinen mieli – silloinkin, kun tuntuu, ettei kierrätetty kaikessa ole ihan uuden veroinen.
On sentään avarampi näköala, ainakin taaksepäin. On luottamus Jumalan mahdollisuuksiin.
Elina Lind
kirjoittaja on kirkollisen työn koordinaattori Nepalissa
Elina Lind Junan ja hänen miehensä kanssa Kathmandussa 2016.
Tulipa hyvä mieli tätä lukiessa. ”Ansaitsemattomat” kiitokset ovat mannaa sisimmälle!