Reformaatio, innovaatio ja avioliitto kirkon sakramentaalisessa elämässä

Reformaation perustarkoitus eli ”muotoon palauttaminen” (lat. re-formatio) kytkeytyy apostoli Paavalin ajatukseen, että ”Mitään toista evankeliumia ei … ole” (Gal. 1:7) kuin evankeliumi Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa. Sellaisenaan reformaatio eroaa ”innovaatiosta” eli ”uutuudesta”, jota vastaan kirkossa on kamppailtu, kun on haluttu pitää kiinni apostolisesta evankeliumista ja uskon talletuksesta Raamatun ja kirkon uskon mukaan. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen lopussa vakuutetaan: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.”

Luterilaisuudessa ”innovaation” torjuminen on merkinnyt reformoitumista sen mukaisesti, ettei opetus ja kirkon elämä irtautuisi Kristus-keskeisestä apostolisesta evankeliumista kuvitteellisen omavanhurskauden alle, ”perinnäissääntöjen” hämärtämäksi. Tämä ”perinnäissääntöjen” kritiikki ei kuitenkaan merkinnyt esimerkiksi kirkon jumalanpalvelus- ja hartauselämästä luopumista, vaan tarkoitus oli niiden ottaminen sisällöllisesti entistä enemmän tosissaan. Reformaattorien kritiikki tosin edisti osaltaan jo välittömästi ja vuosisatojen kuluessa kirkollisen auktoriteetin heikentymistä ja maallistumista sekä irrottautumista kristillisen perinteen valtavirrasta. Toiselta puolen monet Lutherin ajamat uudistukset toteutuivat tietyssä mielessä esimerkiksi Vatikaanin II konsiilissa ja ekumeenisen liikkeen pyrkimyksissä.

Dietrich Bonhoeffer totesi, että tanskalaisfilosofi Sören Kierkegaard oli jo 1800-luvulla sanonut, että Luther sanoisi monessa kohdin nykyään päinvastoin kuin aikanaan. Bonhoeffer pohdiskelikin, tulevatko aiotut vai ei-aiotut vaikutukset historiallisessa todellisuudessa ensisijaisiksi ja tulkitsi Lutherin pyrkineen reformoimaan omavanhurskasta kristillisyyttä paremmalla maallisuudella, mm. arkisen kutsumuksen arvoa painottamalla, mutta että nyt maallistumisen ja ateististen tai uuspakanallisten diktatuurien puristuksessa 1930-luvun Euroopassa tulisi päinvastoin paremmalla kristillisyydellä edistää parempaa maallisuutta. Hän arvelikin kirkon uudistumisen nousevan ”uudesta munkkilaisuudesta”, nykysovelluksena esimerkiksi hiljaisuuden viljely, Taize ja St. Egidio eli uudet hengelliset liikkeet, jotka nykyihmistä, usein myös nuoria puhuttelevalla tavalla ammentavat ekumeenisesti yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämäntyyppiset ajatukset innoittivat tietyssä mielessä myös uuden sodanjälkeisen Euroopan rakentamista ja vaikkapa Saksan liittotasavallan perustuslain laatijoita.

Lutherin raamatuntulkinnan avain oli ”mikä ajaa Kristusta” eli armon, uskon ja lahjoittavan rakkauden sanomaa. Tämä ei merkinnyt individualismia vaan seurakunnan rakentumista Kristuksen ruumiina. Se mikä ajaa Kristusta kytkee ihmisen elämään Kristuksen ruumiin sakramentaalisessa yhteydessä, niin että hän voisi seurata Kristusta myös elämän arjessa Jumalan asettamassa kutsumuksessa. Kyse ei siis ole modernista ihmisen absoluuttisesta autonomiasta maallisen regimentin alueella vaan relatiivisesta autonomiasta. Tässä mielessä ajan pyhittäminen kuuluu jokaisen kristityn elämään. Luther arvosteleekin kovasanaisesti reformaatioliikkeen pappeja ja saarnaajia henkilökohtaisen liturgisen rukouselämän laiminlyömisestä ja huonosta esimerkistä ihmisille: ”Hävetkööt myös vähän, kun sikojen ja koirien tavoin ovat jättäneet evankeliumista jäljelle pelkästään tuollaisen velton, vahhingollisen, häpeällisen ja lihallisen vapauden.”

Jos ortodoksit ja katoliset puhuvat avioliitosta ”pikku kirkkona”, kauaksi tästä eivät jää Lutherin ohjeet Vähässä Katekismuksessa, miten perheenisän tule siunata perheensä aamuin illoin ja aterilla: ”Noustessasi aamulla vuoteesta siunaa itsesi pyhällä ristinmerkillä ja lausu: ’Isän ja Pojan ja PYhän Hengen haltuun. Aamen.’ Sen jälkeen lue joko polviltasi tai seisaaltasi uskontunnustus ja Isä meidän -rukous. Jos haluat, lausu vielä seuraava pieni rukous …” Ja illalla sama juttu. Rukous on keskeinen prioriteetti myös huoneentaulussa aviomiehille: ”Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonsa kanssa … ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niin kuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi (1 Piet. 3)…”

Luterilaisuudessa on keskeistä siis Kristus-, armo-, usko- ja Raamattu-keskeisyys. Kristillinen kasvatus on samoin keskeinen prioriteetti julistuksen ja diakonian ohella. Kasteessa tapahtunut yhteiseen pappeuteen eli Kristuksen seuraamiseen uskossa ja rakkaudessa vihkiminen vahvistuu kirkon sakramentaalisessa yhteydessä. Siksi Luther painottaa, että kristityn elämä on ”jokapäiväistä kastetta” ja että ”alttarin sakramentti” ja kehottaa noudattamaan Herran Kristuksen käskyä nauttia ”alttarin sakramenttia” eli käydä säännöllisesti messussa. Pelastus otetaan uskon lahjan kautta vastaan sanan ja sakramenttien välittäessä armon ja pelastuksen eli Kristuksen. Siksi myös avioliitossa korostuu tämän mukaisesti yksilön ja yhteisön samanaikaisuus eli uskon liittyminen kirkon yhteiseen uskoon ja sakramentaaliseen elämään. Avioliitto kahden tullessa yhdeksi (1 Moos. 2:24) ollakseen avoimia uudelle elämälle on kristillisessä kontekstissa mitä keskeisin merkki uskosta, toivosta ja rakkaudesta eli Kristus-sanomasta ihmiskunnan toivona tässä elämässä ja tulevassa. Kirkollisessa vihkimisessä vihittävien tahto liittyy Jumalan tahtoon eli heitä vahvistetaan Kristuksen seuraamisessa. Se on yhteisen pappeuden sakramentaalista vahvistamista Jumalan lahjoittavan rakkauden sanomalla yksilöiden, yhteisön ja maailman elämän parhaaksi. Siksi avioliittoa ja perhettä on kutsuttu yhteiskunnan perusyksiköksi. Se ei ole sitä vain biologisena, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena instituutiona vaan myös hengellisenä instituutiona osana luomisen ja lunastuksen yhteenkuuluvaisuutta, kristtyjen yhteyden merkkinä ja välineenä.